Matkan ennakkotuntuja...

Ulkona sataa lunta.
Pariisissa sataa vettä.
Vaihdamme valkoisen läpinäkyvään.

Huonen tasoilla on kolme pinoa vaatteita ja salainen kassi lasten viihdyttämiseksi lentokoneessa. Lattialla ovat sadevaatteet. Muistilistaan on kirjoitettu alku. Mielen perukoille huolilistaan kaikki mahdollinen.

Mies haluaa Versaillesiin, Louvreen ja Effelin torniin,
minä Notre Dameen ja vain jonnekin, missä olisi kaunista ja tunnelmallista.

Lähdemme reissuun väsyneinä ja kolmen pienen lapsen kanssa.

Etsin paitsi laukkujen täytteitä, myös matkaan sopivaa mielenlaatua.

Yritän jättää pois odotuksiani siitä, miltä tässä vaiheessa pitäisi tuntua; miten mielen pitäisi olla onnellisen odottava ja utelias; miten tietyillä paikoilla tai kokemuksilla pitäisi olla minulle(kin) tiettyjä merkityksiä ja arvoa; miten minun ehkä kuitenkin pitäisi vain yksinkertaisesti olla vähän toisenlainen...

Ei kai se niin voi olla...
ei kai?

Joulu

Joulussa melkein parasta on sen odottaminen. Tänä vuonna ehdin nauttia odottamisesta, sytytellä adventtikynttilöitä, askarrella piparkakkutalon ja joulukalenterin.

Olemme joskus ennenkin olleet joulua omalla perheellä kotona, mutta jostain syystä tämä joulu tuntui kuin ensimmäiseltä itse tehdyltä, vain oman perheen kanssa vieteltyltä. (Mihin katosi viime joulu? Emme muista.) Ehkä se johtuu siitä, että tavanomainen sukulaismatkamme jää nyt yllätysreissumme vuoksi joulunajasta pois. Tähän tapanille sopisi kyllä yhteys perheisiimme, mutta he ovat niin kovin kaukana. Kaikkea emme saa samalla kertaa.

Tein omaan mittaani paljohkosti jouluvalmisteluja. Enimmäkseen hyvillä mielin. Ruoka oli hyvää. Oma jouluateriani oli lähes vegaaninen, koska pidän joulun kasvisruuista ja se tuntui sopivan juhlavalta tavalta viettää joulua. Maito oli jätetty pois muista syistä - ja iloisista syistä. Tänä jouluna allerginen keskimmäiseni söi kanssamme kaikkea jouluruokaa (rosollia lukuunottamatta)! Vuosi sitten mentiin vielä aivan toisissa tunnelmissa.
Joulupukkikin vieraili poikkeuksellisesti sisällä asti. Hän toi tarpeellisia lahjoja: saajalleen sopivia, iloa tuovia. Ihan pikkuisen pukin kirjanpidossa oli kuitenkin tarkentamisen varaa, kun lapset saivat peräti kolme hienoa kirjaa, jotka meillä on jo ennestään. Usko pukkiin ei silti tainnut horjua ja uskon, että kirjat löytävät aikanaaan uuden onnellisen omistajan.

Tapaninpäivä tuntuu jo sopivan arkiselta.
Ympärillä on lunta, lapsia ja kauneutta.

tapanin aamuna

herään aikaisin
olen väsynyt
ja vähän yksinäinen

odottamani nietokset eivät tulleet
joulunpunainen polttaa silmiä

mieli on raskautunut
odotan, että pääsen astumaan koskemattomaan lumeen

Joulun sanomaa neljävuotiaan mieltämänä

"Jumala on
ihmisissä
maan päällä
niin kuin
taivauksissa."

Ostoksilla

Kiertelin suuressa tavaratalossa.
Minusta alkoi tuntua, että elämästäni puuttuu kimallusta.
Asia olisi helposti korjattavissa - 50% alennuksella.

Kirjakaupassa avasin kannen,
luin runon, enkä voinut jättää sitä yksin kelmeälle hyllylle.
Runo kertoi puusta.

Puut kantavat kimalluksen paremmin,
eivät vaadi
avaavat tilan, eivät tyhjyyttä.

Jokin sai kysymään, mitä minä elämältä haluan
ja senkin, mitä elämä minulta.

Että huolehtisin heistä, jotka ovat käsiini lasketut.
Että syleilisin jokaista päivää,
ja ehtisin huomata, mitä minulle on annettu.

Ei sydän turhaan jaksanut tämän päivän lyöntejä.

Takana, edessä, vaan ei nyt

Jätin koulun sinne. Jätin kassista sen, minkä tavallisesti kannan kodin ja koulun väliä, koulun pöydälle. Odottakoon siellä rästissäolevat ja tulevia ennakoivat, kaikki pienet, joita voisi tehdä alta pois jossain sopivassa välissä. Minä ajattelin nyt unohtaa koko jutun. Olla loppiaiseen omilla, jättää silleen, sieltähän löytyvät.

Nyt muuta: kotia ja rakkautta, joulua, kynttilöitä, ruokia. Lomaa. Matkakin tulossa.

Kuinka tunteita ilmaistaan...

Eräänä päivänä tyttäreni kertoi minulle kaipaavansa sitä, että pikkuveli leikkisi rakkaiden legojensa sijaista joskus hänenkin kanssaan. Veljellä on ollut tiukka autonrakennusprojekti meneillään joten hänestä ei ollut irronnut huomiota muuten kyllä rakkaalle siskolle.

Turhautunut sisko intoutui iltajutteluissa miettimään, miten kovasti hän toivoisi että keskimmäinen olisi sisko, eikä veli. Siskossa kun olisi niin paljon hyviä puolia. Tätä veli kuuntelee sängyssään oman aikansa.

Kun tulee hänen vuoronsa, hän toteaa, että toivoisi, ettei koko isosiskoa olisi olemassa.

Tarinan opetus?
Kiintymyksen ja kaipuun ilmaiseminen epäsuorasti voi lyödä pahasti korville.
Helppohan tämä on ulkopuolisen havainnoida, mutta entä kun sama tapahtuu vaikkapa omassa parisuhteessa?

Pieni on melkein terve ja menossa huomenna päiväkotiin.
Oli hyvä päivä. Sylittelin pientä ja tein vähän kotihommia, joita olin aikoillut jo pidempään, mistä tuli hyvä mieli. Poltin kynttilää. Ulkoilin pakkasessa ja lumessa.
Neljän jälkeen väsähdin. Iltaan asti tunnelma ei kantanut.
Huomenna työt ja kalenteri, jossa on monta merkintää.

Minänä

Jatkan vielä yhden päivän kotonanököttelyelämää.
Teen palapelejä pienen kanssa, vilkuilemme vähän televisiota,
mietin, mitä satun miettimään, laitan kynttilöitä, oleilemme yhdessä,
käymme nukutuskävelyllä.
Se puoli minusta, joka haluaisi olla kotiäiti, on onnellinen ja haluaisi vaan olla täällä, olla rauhassa, olla näiden kanssa, jotka ovat aidosti tai siis henkilökohtaisesti tärkeitä.
Se toinen puoli sitten miettii muuta,
ahdistuu vähän, jos liikkumavapautta rajoitetaan, eikä jaksaisi niitä samoja palapelejä ihan näin montaa kertaa.

Välitilassa: ei sovellu kotiin, ei sovellu töihin.

Yllättävän vahva ja sitkeä minussa on kotiäitiminä, joka haluaisi olla aivan yksityisessä ja omassa, lähetellä sanoja, mutta pysyä muuten poissa, ajatella itselleen, minkä ajattelee, sanoiksi paperille, sen minkä muille. Kotiäitiminä vaivautuu ajatuksesta, että joutuisi kymmenien vieraiden ihmisten eteen ajattelemaan paljaana kuin paju tuulisessa rannassa,
vetäytyisi mieluummin,
kasvattelisi kissojaan,
odottaisi kevätpäivää.

Rohkeaa, toimeliasta ja aikaan saavaa. Sitäkin olen osaksi, mutta miksi sitä kysytään tässä maailmassa niin paljon, ihan loputtomasti, loputtomasti?

Ajattelin ryhtyä taas ujoksi ja varautuneeksi -
mutta kuinka voisin, kun olen sitäkin vain puolisi, en kokonaan, en sydämen kyllyydestä, täydesti?
Olla montaa,
olla aina jännitteessä, tasapainottaa kiikkulautaa.
Kuulla äänet, kutsut, heikotkin
mennä perässä, olla avoinna, reagoivana, vastaanottavana, uteliaana...
Ajatella: olisi jäykempi sarana, varmemmin omassa asennossaan
ja tietää ajatuksensa turhaksi: ei voi tulla itseksi toivomalla, että olisi toinen.
Jos on tämä moniulotteinen, jännitteinen, liikkuva,
on se oltava
ja uskallettava olla sen kanssa.

Lapsi pikkuisen enemmän kipeänä

Rauhalleen sujuneen päivän kääntyessä iltaan
kääntyi taudin kulku.
Pikkuiseni rakenteli tavalliseen tapaansa palapeliä.
Olin arvioinut hänet kuumeettomaksi, mutta turhan yskäiseksi menemään vielä huomenna päiväkotiin. Äkkiä hän alkoi rajusti vapista, kädet ja jalat olivat kylmät, lämpöä ei ollut. Vapinaa kesti parikymmentä minuuttia ja noin puolessa tunnissa kuume oli noussut 39,3. Annoimme kuumelääkkeen ja loppuillan pieni on torkkui sohvassa posket helottaen.

Lapsi pikkuisen kipeänä

Olen kuunnellut Kiti Mülleriä sekä Tastulan haastattelussa että ylen radio-ohjelmassa. (Anteeksi linkityksen puuttuminen.) Minua on lohduttanut hänen tarinansa kuinka hän unohti lasten pienenä ollessa pariin otteeseen kauppakassit kaupan kassalle ja huomasi sitten parin tunnin päästä, kun lapsille piti laittaa ruokaa, että näin oli käynyt. Ehkä samaan sarjaan omassa elämässäni kuuluu tämä tunne, kun pieneni on pikkuisen, ei-ollenkaan-vakavasti kipeä, mutta kuitenkin kuumeinen, että olen saanut ylimääräisen kotipäivän, jollaisia ilman en olisi jaksanut ja että on hyvä, että tunnit saavat jäädä pitämättä, että en lainkaan jaksa ajatella vastuuta ja lojaliteettia siihen suuntaan, olen vain helpottunut, kun saan olla kotona (vaikka pitää töitäkin vähän yrittää eteenpäin samalla). Ei näitä päiviä niin kovin montaa ole ollut, kuusi yhteensä (ja vähän omia sairaspäiviä päälle), mutta helpottavia aukkoja ne ovat, jos on vain pientä kuumetta, yskää ja lapsella kotona kuitenkin hyvä olla. Müller kehotti pidättäytymään muistihäiriön epäilemisestä arjen kuormituksesta johtuvien muistivirheiden yhteydessä. Kehotan itseäni samassa hengessä olemaan tekemättä johtopäätöksiä työmoraalistani tai muusta, vaikka olenkin nyt niin kovin helpottunut tästä kotipäivästä, pojat jaloissa leikkimässä, pientä tuhinaa ja aivastuksia.

Työjuttuja taas

Takana on kolme viikkoa ylityökieltoa ja työajan kirjaamista.
Työaika on pysynyt asettamassani neljänkymmenen tunnin rajassa.
Olen tehnyt töitä kuutena päivänä viikossa.

Tästä on ollut se hyöty, että näen sen olevan mahdollista.
Joihinkin tilanteisiin olen mennyt huonosti valmistautuneena, mikä on syönyt työniloa. Muutenkin, kun karsin, joudun helposti karsimaan siitä kivoimmasta osasta työtä.
Lasten suhteen on kyllä ollut selkeämpää.
Puoliso on jäänyt vielä epämääräiselle, hahmottomalle alueelle. Iltatöitä olen tehnyt aika paljon, vaikka en ylitöitä teekään. Olen hoitanut virka-ajan tunteina muita asioita. Ei olla oikein ehditty jutella.

Väsymystä kolme tavallista, tiivistä työviikkoa ei ole taltuttanut.
Seuraavaan viikkoonkin tuntuu mahtuvan paljon intensiivistä ja vaativaa.
Viikon päästä olen lomalla. Siitä saan voimaa, toivon.

Vauvatoiveita

Kannan huolta ja suren.
Se on menneen suruni
varjo
jossa väikkyvät nykyisyyden hahmot
naiset ja miehet,
yhdessä eläneet, sopivan ikäiset,
sellaiset, jotka sanovat "jos meillä olisi lapsia..."
tai "minulla kun ei ole lapsia..."
Minä katson heitä ja alan kantaa heitä,
alan odottaa heidän kanssaan - vaikka he eivät ehkä odota,
alan kantaa surua, jota he eivät ehkä tunne,
huolestun ja huokaan "eikö vieläkään, eikö jo nyt?"
ja odotan pyöristyvän vatsan tuomaa helpotusta ja toivoa.

Itken heidän puolestaan, vaikka en tiedä.
Niin lähellä ovat menneet pimeät.

Ei ole aikaa kuunnella itseä

Kirjoitan työpöytäni ääressä. Se on lähes tyhjä. Siirsin paperit pois, kun sain tarpeeksi hyvän syyn. Mies on jättänyt tyhjälle pöydälleni vanhan purkan. Pöytä oli näin siisti viimeksi ehkä vuosi sitten joulun aikaan.

Lasken aikoja ja kirjailen minuutteja. Yritän käydä keveästi, vähillä elkeillä ja luottavaisesti, mutta en ihan luota, ei ole mukavaa, selviäminen ei tunnu oikein riittävän, kun olisi nautinto tehdä tarkemmin, kauniimmin. Nainen televisiossa sanoo, että haluaisi itseään nuorempien aikuisten muistavan, ettei kaikkea tarvitse saada kerralla, että aika korjaa ja vie eteenpäin. Muistutan itseäni. Joskus vielä teen hyvin tämänkin, minkä nyt vain selvisin.

Haluaisin aikaa ajattelemiseen ja lukemiseen.

Olen saanutkin aikaa. Ja käyttänyt siellä, missä eniten tarvitaan: perheen kanssa. Tänä vuonna on itse askarreltu joulukalenteri, pipareita, piparkakkutalo, adventtikynttilöitä, joulusiivous (vaikka osin muiden voimin toteutettu) ja sen sellaista.

Ihan hyvä kai tässä, mitä nyt vähän haikuilen.
Ota työpaperit esille: muutama ajatus ennen huomista.

Äidin nimi

Illalla pienin on melkein unessa, nostaa päänsä ja sanoo: "äiti". Minusta tuntuu yhtäkkiä yllättävältä ja koskettavalta, että olen saanut kuulla sen niin monta kertaa. Että näin monta kertaa joku on kutsunut minua äidiksi. Että sen olen elämältä saanut, on minulle annettu.

Viikon toinen

Eivät ole päivät sisaria.
Tänäänkin pitkä työpäivä, mutta ei rahtustakaan ajan tunnusta. Ei ole ollut sisäisesti aikaa niille hetkille, jotka olisivat jääneet yli. Hermostuvaisuuteen ja kiireeseen olen ne kuluttanut, mitään kummempaa tekemättä.
Söin kuitekin päivällä hyvin.
Keskustelin kiinnostavan ihmisen kanssa.
Tein lämpimän eleen, joka otettiin vastaan.
Siinä päivän hyvät kohdat,
muu on mennyt sumussa.
Harmittaa olla hermona, kun voisi olla levossa.

Työaikaseurannan hedelmiä?

Ylityökielto ei pure yksittäisiin ylipitkiin päiviin. Tänään töitä oli paljon, vastoinkäymistäkin, itsepäisen tiedoston elvyttelyä - mutta corrupt se on, ei voi mitään. Silti tuntuu, että on ollut aikaa. On ollut aikaa iloita pienten poikien sydämestä kumpuavasta naurusta aamupalapöydässä. On ollut aikaa suunnitella tyttären kanssa oman unelmahuoneen sisustusta. On ollut aikaa kuunnella ehkä maailman hellyttävintä tulkintaa laulusta "ihahhaa, ihhahhaa, hepo hirnahtaa"... Esittäjä oli erittäin innostunut saamastaan huomiosta, eikä ketään haitannut että artikulaatiossa oli pieniä epäselvyyksiä. On ollut täydesti se aika, mikä on ollut. Ja työaika on ollut lisäksi, ihan hyvää sekin.

Yöksi menen nukkumaan uteliaana.
Pikkuisin pikkuinen elää muutosten aikaa unirutiineissaan.
Odotan, milloin tulee yö, jonka saan nukkua heräämättä aamuun.
Kuinka pian päättyvät elämäni vauvayövuorot? Heräilevien pikkuisteni kanssa onkin kasassa reippaasti päälle kuusi vuotta säännöllistä yöhoivaa (ei tosin yhteen menoon).
Ehkä jo tänä yötä :)...
Hyvää yötä!

Naisasiatyttö

Keskustelua iltapimeässä:

- Miksi aina on silleen, että pojat pelastaa ja pojat on jotain sankareita. Tyttöjen pitäis olla vaan niinku jotain prinsessoja ja nää nää nää...
- Se oi siksi niin ihana se ohjelma, kun ne tytöt oli siinä niinku niitä pelastajia! (Kyseessä on muskettisoturitytöt.)
- Jos sitä oikein rupee ajattelemaan, niin sehän tuntuu siltä, kun meitä jotenkin pilkattais... että tytöt ei oo koskaan sankareita.

Riipaisi.
Ei tätä kulttuuria ihan vähällä tehdä tyhjäksi,
oli naispresidetti tai ei.

Ylityökielto

.. toimi hyvin!
Kirjasin tunnit, tein sen, minkä niissä ehdin -
ja se oli aika hyvin se.
Perjantaiaamuna totesin, että tänään sitten korkeintaan viiden tunnin päivä.
Pojat pääsivät ajoissa hoidosta,
rakenneltiin omaa joulukalenteria ja tehtiin pannaria.
Tuntui mukavalta.

Kamalin työsuma on takana.
Nyt yritän opetella normaalia työssäkäyvän äidin arkea.
Siihen ylityökielto sopii mainiosti.

luulenko etteivät odottaisi pilvien takana tähdet?

Nujuamista

Perheemme voimasuhteet ovat muutoksessa.
Matoillemme on ilmestynyt kaksi karhunpoikaa,
jotka painia nujuuttavat keskenään,
ja joilla on tosi hauskaa - ainakin kunnes jompikumpi satuttaa itsensä johonkin.

Ennen oli selkeä: kaksi "isoa" lasta ja yksi vauva.
Nyt veljekset näyttävät vierekkäin seisten jo aikalailla samasta puusta veistetyiltä
ja isosiskolle jää kannettavaksi perheen ainoan nuoren neitokaisen keveähkö viitta.

Poikamaiset jutut valtaavat tilaa ja äänialaa -
minä ja tytär olemme auttamatta jäämässä vähemmistöön.

Stressi nostaa päätään

Jos mieli stressaantuu, ahdistuu, on levoton
"ole lempeä mielelle".

Mieli yrittää,
eikä vain mieli vaan hartian lihakset, otsa, kasvot, kädetkin.
Ne yrittävät nostaa tänään huomisen taakkaa,
huolestua ja huolehtia,
varmistaa jotakin.
Joskus minusta tuntuu, että ne luulevat, etten huomaa, mitä olisi tehtävä, elleivät ne jännitä itseään äärimmilleen ja sinkoa kipeitä nuolia toisensa perään minua kohti.

Yritän muistaa, miten sain stressaantumisen väistymään joitakin viikkoja sitten.
Puhuin stressistä, yleisellä tasolla. Luin rentoutumisesta.
Ole lempeä mielelle.

Laadin äsken kaikella ankaruudella aikataulua, jonka oli tarkoitus estää tuleva stressaantuminen. Kun nyt tekisin kaiken juuri näin, välttäisin kohtuutonta myöhemmin.

Lukio-ikäisenä luin mielenkiinnolla ensimmäisen asteen muutoksista ja toisen asteen muutoksista. Ensimmäisen asteen muutoksissa asiat muuttuvat, mutta kaikki säilyy olennaisilta osiltaan samana.
Se, mitä suunnittelin oli ensimmäisen asteen muutos. Enemmän samaa, mutta verhotussa muodossa.

Toisen asteen muutos?

Nytkin suunnittelen ja aion:
Asetan itseni ylityökieltoon.
Lasken tunnit. Teen sen, mihin voimat tai aika riittää.
Katson kuinka pitkällä viikon päätteeksi olen.
Luotan, että kaikki menee ihan hyvin.

Ja jos mieli mielii muuta,
olen lempeä, rauhallinen.

Junassa

Minulla oli eilen junassa sykähdyttävä kohtaaminen.
Olin varannut paikan työskentelyosastosta, jossa olin kaksin erään toisen, ennestään tuntemattoman naisen kanssa.
Me kyllä aluksi työskentelimme,
mutta sitten kysyin, milloin hänen vauvansa syntyy...
Äitiys syveni keskustelun teemaksi.
Aihe ja kohtaaminen oli niin mukaansatempaava, että ajoin ohi Kupittaan aseman
- ja niin virkistävä, että hymyilin koko loppupäivän!

Rankana jakson päätteeksi

Tuntuu, että kirjoitan varastetuilla minuuteilla.
Huokaisen ilmoille yhden päättymisen helpotuksen,
kun saan nyt jättää lastia kuorman päältä.
Huokaisen toisenkin helpotuksen, vaikka kyynelten saattelemana,
kun saan todistaa yhden tarpeettoman ja surullisen tragedian
etenemistä edes jonkinlaiseen päätökseen.
Tuntuu aika tyhjältä tämä taukopaikka.
Kun on ollut oikein kuormitettu, ei ole helpotuksen hetkenä
mitään kaunista valmiina odottamassa.
Tai onhan minulla: kolme hurmaavaa hymysuuta.

Yöjuttuja

Kirjoitan yön hämärässä ohjeita huomisille tunneille, joilta olen poissa. Keskimmäinen yskii. Kurkku on kipeä.
Yritän rentouttaa niskoja, jotta unikin vielä tulisi. Sängyssä minulle on vain kapea rako ison ja pienen miehen välissä.

"Ei päiväkotii! Vapaa´äivä!" sanoo pikkuiseni aamuisin erittäin merkittävällä äänellä.

Huomenna sitten niin: kotipäivä poikineni.

Keskimmäisen leikeissä seikkailee nykyisin Kolme Hurjaa Miestä. He ovat pelättyjä pahiksia. Keskimmäinen rakentaa heille erilaisia legoliikennevälineitä ja vempaimia. He seikkailevat Superissa ja ovat hurjista hurjimpia.

Minulle on siis luvassa eläviä johdantoja mieheksi kasvamisen maailmaan. Tytär tuntuu aina samaistuneen vain kilttiin ja hyvään.
Voi kyllä olla hyväksi oppia ammentamaan voimia myös ihmisen varjoisasta hurjasta ytimestä.

Öitä.

Voipha se olla niinnii...

Esikoinen oli keskustellut kaverinsa kanssa Suomen eri heimoista.
Kaveri oli tehnyt havainnon, että Pohjanmaalla sanotaan "Menkääs lapset siitä autohon" suoraan ja napakasti, vaikka ei oltaisikaan vihaisia. Pohjanmaalla sanotaan asiat juuri niin kuin ne on, hän selitti.
Esikoinen pohti sitten savolaisia sukujuuriaan ja minä ehdotin, että savossa sama sanottaisiin näin: "Alakakeehan työ lapsettii siitä vonkaelemmaa ihteenne aatolle päen, että piästäis tästä hilijalleen lähtemmää." Tämä aiheutti kuulijoissa yleistä huvittuneisuutta.

Huomenna mummon kropsua!

Eilen keskimmäiseni istui ruokapöydässä
ja natusti lämmintä, tuoksuvaa vehnäpatonkia.
Minä itkin hupsua allergisen lapsen äidin
helpotusitkua, joka kumpuaa niistä päivistä,
jolloin en mitenkään varmasti voinut tietää
tulisiko tämä päivä juuri lapseni kohdalle,
tulisiko ajoissa, tulisiko koskaan.
Siinä hän istuu, niin suloisena ja kauniina
ja syö vehnäpatonkin hyvällä ruokahalulla.

Yksivuotiaana: kaksi ruoka-ainetta
Kaksivuotiaana: kolme ruoka-ainetta
Kolmevuotiaana: seitsemän - muistakaanseni
Neljävuotiaana: parikymmentä tai enemmänkin
Joskus tuossa kahden vuoden kohdalla tajusin,
että osa näin vaikeasti allergisista lapsista
menee vielä kouluunkin vain kourallisella sopivia
ruoka-aineita.
Vehnän sopiminen on näissä kuvioissa tuntunut
aika kaukaiselta haaveelta.

Vehnä tuntuu vedenjakajalta,
melkein sellaiselta, kuin aikanaan riisin sopiminen.
Menin kauppaan ja ostin kyyneleet silmissä
kaikkiea riisistä tehtyä.
Riisi taisi olla se neljäs ruoka-aine pitkän kolmella sinnittelyn jälkeen.

Vehnä on sosiaalinen vedenjakaja: leipää, pastaa, keksejä, jopa pullaa (maidotonta);
tavallista, ei erikoisruokavaliolle.
Vehnä tarkoittaa meillä myös helpostusta arkeen. Näyttää kovasti siltä, että kaikki pienimmän sopivat ruoka-aineet sopivat myös keskimmäiselle, joten heille voisi sitten tarjota samaa ruokaa.

Huomenna meillä pidetään juhlat.
Niissä syödään "Mummon kropsua" Herra Heinämäen lato-orkesterin reseptin mukaan: vehnäjauhoa, sokeria, kananmunaa, voita ja (kaura-)maitoa. (Voitakin olemme siis kokeilleet, lähinnä miettiessämme kuinka pärjäämme reissussa, jossa maidotonta margariinia ei välttämättä löydy helposti.)

Helpottavaa
ja ihmeellistä.
Toiveissa viisivuotiaana: Lyhyessä listassa epäsopivat ruoka-aineet sopivien sijasta.

Iltatöihin

Olen aloittamassa illan työt.
Koululla tein jo täyden päivän.
Tällä viikolla olen istunut tässä joka ilta.
Viime yö meni huonosti.
Väsyttää.

Tätä ennen kävin kävelyllä.
Verhottomasta ikkunasta näin vanhan pariskunnan olohuoneessaan. He istuivat siinä katsomassa televisiota, aivan kuin viime viikollakin.
Siinä valossa toimien täyttämät iltani ja päiväni tuntuivat äkkiä rakkailta. Ajattelin pienteni lämpöä ja elävyyttä, jatkuvaa puhetta, syliin kapuamista... Ajattelin työni täyttävää vuorovaikutusta, kohtaamisia, olemisia, tekemisiä, sykettä.
Ajattelin, että jaksan tänään vielä miettiä ne tunnit,
että olen kiitollinen tästä keskiaikuisuuden täydestä elämästä.

Nyt en ole enää niin levollinen, enkä niin kiitollinen.
Mietin, kauanko mahtaa mennä, juutunko vai sujuuko kaikki,
koska saan nukkua ja kuinka väsynyt mahdan huomenna olla.
Yhtä kaikki olen tässä,
teen oloni mukavaksi,
suostun tähän,
toivon myönteisiä käänteitä ja yllättäviä oikopolkuja.

Kaksi vuotta täyttävä suhtautui juhlaan rauhallisesti.
Hän ei odottanut sitä, enkä tiedä oliko pienellä juhlallamme hänelle erityistä merkitystä. Paketteja oli toki mukava avata.
Tein hänelle erikseen kakun: munaton kääretorttupohja, banaanimössöä, päällä tomusokerikuorutetta ja nonparelleja. Päivänsankari ei suostunut maistamaan kakkua, vaikka oli se kaunis. Hän söin banaania, luumusosetta ja yhden mariekeksin.

Parasta marraskuussa

Parasta marraskuussa on pieni,
joka ei ole enää niin pieni,
vaan puhuu monen sanan lauseita,
tapailee loruja ("aurinko, aurinko lettuja paistaa..."),
rakastaa rekka-autoja erityisesti ja
autoja ihan yleisesti,
istuu sylissä,
katsoo isin kainalossa urheiluruutua,
ja minne menemmekin vahtii, että kaikki pysyvät mukana,
eivätkä sisko ja veli jää minnekään.
Yöllä hän painautuu viereen ja ottaa kädestä.
Hänellä on maailman valoittava hymy -
hymy, jota saa joskus odottaa,
mutta joka on aina odotuksen arvoinen.
Hän nauraa siskon höpsötyksille
ja on muutenkin kovasti huumorintajuinen.

Parasta marraskuussa
on tämä minun rakkaani.
Hän on tänään kaksivuotias.

Pohdintoja stressistä II

Ystävä kertoi tavastaan hallita stressiä.
Hän tekee työnsä kunnollisesti ja tunnollisesti.
Sopivin väliajoin, lomilla, vapaapäivinä tai silloin, kun muuten on keveämpää, hän sairastuu ja saa korkean kuumeen.
Silloin hän pysähtyy pakosta,
lepää ja poltaa itsestään kaiken stressin.
Sitten hän aloittaa alusta.

Pohdintoja stressistä

Minulle stressi on huolestuneisuutta.
Sen vastakohtana on luottamus.

Tekeminen vähentää huolestumista.
Siksi tekemättömyys voi olla stressaavaa.

Katve tekemisen määrässä herttää huolen:
näin ei voi olla,
olenko unohtanut jotakin?
Minä tahansa hetkenä saattaa paljastua jotakin, jota minun olisi pitänyt ymmärtää hoitaa
nyt, kun on hiljaista, eikä mikään tekeminen näytä välttämättömältä.

Omilla mailla

Mieli on raskas ja keveä yhtä aikaa. Mies tulee aamulla kotiin. Hän lentää yön pois lämpimästä tänne kylmään, raikkaaseen, kauniiseen pimeään.

Minun pieneni nukkuvat kolmion kärjissä. Menen keskelle makaamaan. Joka suunnalta kuuluu tasainen hengitys. Vajoan, tulen samaksi.

Mieli on raskas ja keveä yhtä aikaa. Kuulostelen näppäinten ääniä. Haluaisin, että joku olisi vielä tässä, että voisin jatkaa keskustelua aamuun, olla vähän vielä irti konkreettisesta, ystävyyden luomassa poikkeustilassa. Kaleidoskoopista katsoisin vaihtuvia kuvioita. Onko siinä peili? Itsenikö näin?

Kävin siellä, minkä olen jättänyt taakse. Tapasin ihmisen, joka asuu minun kodissani nyt. Olin lämmössä ja puheen sorinassa. Kun astuin taikapiiristä ulos olin kipuun saakka haikea ja kuitenkin kummallisen vapaa, ikäänkuin minulla vain täällä olisi aivan täydesti tilaa kasvaa siksi, joksi olen tulossa, mutta jota en itsekään vielä tiedä. Miten minussa on jotain näin paljon tilaa tarvitsevaa, näin tummaa, näin vihreää, näin hidasta? Onko minussa jokin vakaa, onko minun oltava näin varma ja kuitenkin näin hauras, näin kovin rajoitettu?

Onko asetuttava avaralle, yksinäisyyden varjoon?

Ovatko vaihtoehdot näin rajatut: olla tänään se, mitä olen tänään? Eikö pitäisi jotain muuta? Eikö aina pitäisi - olla matkalla johonkin, jotain toista, jotain enemmän, jotain vähän juhlavampaa, ei näin arkista, näin sameaa, näin tavallista tai vähän outoa, poikkeavaa? Mutta että pohjia myöten asettua elämään juuri tätä minun omaa kohdalle sattunutta elämääni? En tiedä olenko koskaan kysynyt sitä itseltäni. En ole tullut suostuneeksi - syvältä, pohjia myöten.

Että ihan tavallinen elämä. Ei mitään erityistä.
Eikä tämä päivä mitään tulevaa varten,
jos hyvä elämä, niin ihan tässä, tänään vaikka.

Jossain tuolla helpottaa

Lasken viikkoja kevyempään. Kolme.
Siinä on vähän petosta. Viisi ennemminkin, tai enemmän.

Lasken,
toivon pysähtymisiä ja päiväunia
ja sitä, että ehdin ja teen, ilman, että jonkin, minkä ehkä olen unohtaunut, tuntuu olevan kaatumaisillaan niskaan.

Katson kalenteria,
odotan, että siinä olisi tilaa aikoa ja suunnitella.

Olen väsynyt. Menen nukkumaan.
Kolme. Kolme. Sitten ainakin vähän jotakin toista.

Kaikki menee ihan hyvin II

On tiivistä. Avaan joskus blogin, mutta en oikein ehdi asettua kirjoittamiseen. Nytkin melkein kuin varastan vähän aikaa...

Edellisen postauksen jälkeen olen ottanut tietoisesti rennommin,
rajannut työtä, mennyt vähän matalammasta kohdasta aitaa.
Olisi ihana sanoa, että se ei ole haitannut mitään - mitä minä höpsö olenkaan ottanut paineita ja stressannut suotta, kaikki sujuu näinkin aivan yhtä hyvin, vain vähemmällä vaivalla...
Kaikki on mennyt ihan hyvin - siis kelvollisesti, tilanteista on selvitty, asiat on saatu jollain mallilla sujumaan...
mutta olen unohtanut yhtä sun toista, monistanut tarvittavia papereita viime tipassa tai tunnin aikana, myöhästynyt pari kertaa tunnilta, aloitellut muitakin vähän viiveellä ja sen sellaista.
Olisi jossain määrin rennompaa pitää tunteja, joita olen suunnitellut niin, että oikeastikin tiedän, mitä olen tekemässä. Mutta siihen menee paljon aikaa, enkä halua antaa sitä kaikkea.
Siispä tasapainottelen jatkossakin hallinnan ja kaooksen välillä.
Kaikki menee ihan hyvin.

Kaikki menee ihan hyvin

Ostin viikonloppuna sympaattisen kortin, jossa on teksti: "Kaikki menee ihan hyvin."
Kaiken pienen stressin ja kiireen keskellä olen muistellut sitä
ja kaikki on mennyt ihan hyvin,
ellei paremminkin.
Opiskelijat ovat tuoneet iloa. Olen saanut ihastella heitä ja heidän tekemistään, osaamistaan. Olen saanut jättäytyä sivuun, jättää heille tilaa.
Olen saanut tänään olla niissä hetkissä, jotka tekevät tästä työstä kaiken sen vaivan arvoista. Olen tyytyväinen - ja utelias huomisesta.
Yksi hoitava puoli tässä on siinä, että nämä ilot ovat tulleet osakseni nyt, kun olen puoliääninen ja kotona kiireinen. Se vahvistaa tuntua, että "kaikki sujuu ihan hyvin" - joskus minusta riippumatta.

Pieni tauko

Aamusta asti liikkeessä
ja nyt olen tässä.
Keitän teetä.
Kirjaston kirja on palauttamatta.
Ääni on kestänyt tänään pitämäni tunnit.
Huomenna sen pitäisi kestää koko päivä.

Kohta tartun suunnitteluun,
sitten päiväkotiin, pojan harrastukseen
ja kotiin.
Illalla vanhempainiltaan, lasten iltatoimiin
ja takaisin tietokoneen ääreen.

Teimme tunnilla kolmen minutin mittaisen tietoisen läsnäolon (mindfulness) harjoituksen. Ehkä siitä johtuen minulla on nyt rauhallinen olo,
vaikka päivän toimet ovat vasta puolessa ja olen väsynyt.

Äänettömällä

Uusi viikko on alkanut.
Nämä ovat niitä viikkoja joita lasketaan jo etukäteen
ja joista selviämistä voisi juhlistaa melkeinpä kutakin erikseen.

Tämä viikko alkoi työvälineet ruosteessa:
ääni painui olemattomiin jo eteisessä ensimmäisiä kuulumisia vaihtaessa,
luokkapuheseen siitä ei ollut laisinkaan.
Kaivoin videon esille.
Annoin tehtäviin ohjeet kirjallisesti.
Luokassa oli kummallisen hiljaista, kun minäkään en puhunut mitään.
Huomenna etenemme tarpeen mukaan samalla tyylillä.

Kotijoukkoihin kirjalliset komennot eivät vielä tehoa,
joten vähän paukkuja pitää säästää iltaan.
Mies on tällä viikolla reissussa pariin otteeseen.

Olen melkein vähän ylpeä itsestäni,
kun tajusin ottaa puhumisen kanssa näin tyynesti ja selvisin silti tunneista.
En ainakaan vielä joutunut kokemaan viiltävää veistä kurkunpäällä.
Nyt ääni on vain matala ja hiljainen, kurkku kuitenkin jotenkin suojattu, jätetty auki repimättä. Olenko tajuamassa, että tautien kanssa on viisainta levätä heti, eikä vasta sitten kun on ihan pakko, eikä muuhun kykene? (Ei sillä, että olisin juurikaan kyennyt puhumaan tänään - mutta että en edes viimeiseen asti yrittänyt.)

Kotona iltajuttelut miehen kanssa jäävät väliin.
Tulee vähän ikävä. Lapset saivat viimeiset suosiolla irronneet äänet.
Yöhön hiljaisuus sopii. Ja lepo.

Moraaliohjeita

"...toisten elämää pitää pikkusen varoa, ettei toiset kuole kesken elämän."

Näin keskimmäinen.
Mietittiin liikennesääntöjä taaperokärrylle, kotioloihin.

Kävin muualla,
koko perhe mukana.
Se teki hyvää ja tuntui lomalta.
Ostin muistoksi ihania kortteja. Nyt mietin, mitä koristaisin niillä.
Perhettä kiertää jokin flunssanpoikanen,
tuli minuunkin, vei osan äänestä.
Yritän olla murhetimatta siitä.
Huomenna on kotipäivä, siirtymäpäivä, osittainen työpäivä.
Mutta sitä ennen ihanan unen lämmin syli.

Hyvää yötä!

Teekaapin pohjukoita

Teekaappiin on kasautunut kaikenlaista.
Olen aikoillut muutamaankin otteeseen juoda kaapin tyhjäksi,
mutta aina on ote lipsunut ja uusia houkuttelevia teepussukoita ilmestynyt vanhojen rinnalle. Viimeisin yritys on kestänyt jo hyvän aikaa ja sen tuloksena teehylly on selvästi väljentynyt.

Mitä sitten on jäljellä? Ja miksi?

Kokoelman vanhimmat pussit ovat Coop-merkkisiä. Niitä on kaksi pussia fenkoliteetä ja yksi pussi hedelmäinfuusiota. Ne on ostettu Sveitsistä noin neljä vuotta sitten. Miksi ne ovat lojuneet teepussirasiassani näin pitkään, on vaikea sanoa. Unohdettuja, syrjittyjä ja ehkä vähän säästelyjäkin. Luulin jossain vaiheessa ettei fenkoliteetä saisi Suomesta. Pussit ovat tiiviisti yksilöpakattuja, mikä myös vähän selittää asiaa.

Muu kokoelma koostuu ratkaisevasti tuoreemmista vuosikerroista. Mukana on kokoelma erimakuisia Sonnentor yrttiteepusseja, jotka sain lahjaksi viime jouluna. Yksi pussi yhtä makua. Olen valinnut niistä aina silloin tällöin jokun tilanteeseen sopivan, vajaa puolet pakkauksesta on jäljellä. En ole mitenkään kiihkeä yrttiteen ystävä. Muutama muukin yrittiteekokeilu on jättänyt jälkensä: 2 pussia piparminttua (hyvää), fenkoliteetä Suomesta, Yogin lakritsiyrttiteetä (joka on sen verran omituista, että maistelukertojen väliin muodostuu taukoja) sekä Yogin TulsiMint -teetä (joka on ihan hyvää). Samanhenkisten kokeilujen sarjaan kuuluvat myös Mate-haudukkeen ja Honeybush-haudukkeen pussien jämät, jotka odottavat viimeistelyä. Kumpikaan ei ole kovin vanhaa, eikä kumpaakaan ole kovin paljon. Rooibokset join pois ensitöikseni.

Varsinaisten teelajikkeiden osalta jäljellä on pari pussia Twiningsin Ceylon Orange Peacoeta, joka on peruspussiteesarjassa jonkinlainen kestosuosikki. Näitä säästän pahan päivän varalle, jos nuo yrtit sun muut alkavat tämän kaapintyhjennysprojektin edetessä pahasti tökkimään... Varastossa on myös paria laatua vihreää teetä, joista pidän. Herkuttelusarjaan kuuluvat myös Yogin Back Chai ja etenkin Yogin Green Chai. Niitä en raaski ryystää ihan arkikulutuksessa.

Harvoin tarjoiltuihin herkkuihin kuuluu jasminitee. Silloin kun kaipaan sitä, pidän siitä valtavasti. Muut ajat pussi pysyy suljettuna, eikä maku viehätä.

Kaapin perälle, kauniiseen rasiaan oli jäänyt miehen tuoman Darjeeling erän jämät. Kun tämä teelaatu aikanaan avautui minulle, hankin sitä liikaa ja tiemme erkanivat melko nopeasti. Nyt olen uudistanut tuttavuutta velvollisuudentuntoisesti. Kohta purkin pohja on paljastettu. Saatan jäädä kaipaamaan.

Virheostoksiin luen Nordqvistin maustetun valkoisen teen pussit. En maista niistä teetä lainkaan ja valitut makuaineet tuntuvat epäluontevilta, keinotekoisilta. Forsmanin inkiväärillä maustettu musta tee maistuu ensimmäisessä kupissa terävästi inkivääriltä ja sittemmin ei lainkaan. Inkiväärin maku on aidossa inkivääriteessä (haudukkeessa) mieleeni, mutta tässä se ei ole palkitsevaa, vaan lähinnä ärsyttävää. Mausteen haiduttua pohjalla on lattea, peruslaatuinen musta tee. Juohan tuota, mutta turha, niin turhaa tällainen.

Tässä siis lähiviikkojen teevalikoimaa.
Hyviä teehetkiä!

Ninnannaa!

"Ninnannaa!" (= ihanaa) huudetaan monta kertaa aamuntuhinaisten pikkupoikien möyriessä ympärilläni ja päälläni.
On äidin ja poikien yhteisen vapaapäivän aamu
ja se alkaa suloisesti.
Esikoinen on kaverilla yökylässä ja minä keskityn nyt näihin omiin karhunpentuihin. Pieni istuu ensimmäisen tunnin sylissä, sitten molemmat alkavat keksiä leikkejä. Toinen valtaa lastenhuoneen. Sieltä kuuluu laulua ja autoleikin ääniä. Pienempi rakentelee Brion Pelleä ja muita vastaavia "palapelejä" tässä ihan jaloissani, lähellä.

Läheisyys ja saatavilla olo. Siinä päivän teemat ja tehtävät minulle.

Etenkin pienin tuntuisi tarvitsevan paljon niitä molempia -
etenkin jos päiväkotipäivät ovat olleet pitkiä.
Ensi viikolla ne ovat tosi pitkiä. Mies on matkoilla ja minun työni aikamäärät joustamattomia. Surettaa jo etukäteen. (Yksi pitkistä päivistä johtuu henkilökunnan virkistysretkestä. Virkisty siinä sitten, kun tiedän, että paljon tarpeellisempaa olisi päästä kotiin ja keventää pienimmän kuormaa.)

Onneksi syyslomaan mahtuu pientä mukavaa.
Sain vihdoin toteutettua lapsille heijastinsuunnistuksen, jota olin pitkään aikonut. Seuraavalla kerralla teen reitistä pidemmän ja vaikeamman. Heijastimet löytyivät taskulampuilla yllättävän nopeasti.

Tänään teen keskimmäiselle omia hampurilaisia lounaaksi
ja jälkkäriksi porkkanakakkua.
Muuten olen vaan tässä, enkä yritä mitään.

Täydellinen

Jokin aika sitten iltasaduksi oli ideaoppia.
Mies keskusteli lasten kanssa täydellisistä asioista,
esimerkiksi täydellisistä ympyröistä, ympyrän ideasta
ja siitä, miten jokainen todellinen ympyrä on aina jossakin suhteessa vähemmän kuin täydellinen.

On mennyt perille.
Tänään neljävuotias totesi ruokapöydässä:
"Kukaan ei ole täydellinen. Kaikki on vähän soikeita."



Niin on.
Aika soikeita ollaan, kun tarkemmin katsoo.

Maanantai

Ensimmäisen lomatyöpäivän alkaessa mietin, mikä olisikaan paras tapa lähestyä korjattavaa koepinoa. Auttaisiko kynttilöiden tuoma tunnelma? Entä musiikki? Rauhallinen asenne? Määrätietoisuus? Tavoitteet ja aikarajat? Hyväksyminen (tähän menee koko päivä, ehkä enemmänkin)?
En päätynyt vastauksiin, mutta koepinoon kävin käsiksi. Se vei kaiken sille varatun ajan ja kaiken muunkin ajan. Toinen pino arvioitavaa jäi vielä odottamaan huomista päivää.
Hyväksyminen? Kai sitten, pakosta. Mutta huomenna taistelen kuitenkin vastaan - jollekin muullekin haluaisin aika - luovemmalle, tulevaa helpottavalle.

Lasten kanssa on mukavaa.
Pojilla oli pari tuntia tavallista lyhyempi päivä hoidossa. Olivat iloisia.
Pienin haluaa isosiskon mallista pelata Unoa. Hän osaa laittaa kortteja pinoihin, äidin kanssa vuorotellen. Värit menevät melkein oikein, mitä nyt vihreä ja sininen vielä vähän sekoittuvat.
Tytär haluaisi pelata Unoa koko ajan.
Hänellä on aika vahva puolustusstrategia. Voitan silti välillä, lapsena hiotuilla kikkakuutosilla.

Kolmannen osa

Viikonloppuna kävi niin, että isommat lapset olivat jossakin omissa touhuissaan ja syötimme miehen kanssa kaksin pienintä. Hän on välillä vähän ns. valikoiva syömäpuuhissa, joten mieheni ehdotti, että tehdäänkin tämä nyt yhdessä, ihan rauhassa. Pieni kapusi syliini ja isi alkoi häntä syöttää. Molempien vanhempien jakamaton huomio ympäröi lapsen. Hänen elämässään näitä tilanteita ei varmaan ole montaa ollut. Koko asetelma tuntuikin meistä vanhemmista vähän omituiselta --- kahden aikuisen voimavarat käytössä yhden pienen syöttämiseen (joka lisäksi osaisi syödä itsekin). Ja samalla tajusimme, että esikoisen elämä taisi tätä päivät pitkät (tai illat pitkät vähintään): äiti ja isä ihmettelemässä ja ihastelemassa hänen edesottamuksiaan. Kovin on toinen osa kolmannella, joka saa - joskus aika äänekkäästikin - pitää puoliaan että saisi pitää edes noin puolikkaan vanhemman puolikkaan huomion...

Open syysloma

Nyt on viikonloppu, joka edeltää ns. syyslomaa.
Joudun paikkaamaan syysloman päivinä sairaspäiviltä kertyneitä rästejä
ja haluan myös suunnitella juttuja eteenpäin -
jokainen etukäteen tehty tunti on tunti vapaata täysien työpäivien jälkeisinä iltoina. Tarvitsen niitä tunteja enemmän kuin syyslomaa nyt.
Silti olen ihan vähän kitkerä.
Olisihan se mukava olla ihan vaan lomalla tai vaikka ihan lomamatkalla kuten toiset kuuluvat olevan...
Moni asia on suhteellista ja riippuu siitä, mihin vertaa. Minä nyt vain en pysty pitämään niitä kaikkia vapaapäiviä, jotka teoriassa olisivat mahdollisia. Pidän kuitenkin yhden kokonaisen ja yhden puolikkaan vapaapäivän. Ja mekin lähdemme pienelle matkalle jonnekin, jossa seinät ovat kaarevia ja taivas korkealla.
Ja onhan minulla viikko vapaata pakollisista iltatöistä, aamuheräämisistä ja tiukoista aikatauluista! Työtkin ovat enimmäkseen mieluisia, yhtä ankeaa lukuunottamatta.

Jos on työtä,
on työn iloakin!
Viime viikolla oli monta sykähdyttävää tilannetta, lämpimiä hymyjä, huumoria, oivaltamisen ja onnistumisen tuntuja. Näyttää siltä, että tähän jaksoon, jossa on tiukalti työtunteja, on myös annettu iloa ja voimaa tuovia opiskelijoita innostuksineen, kysymyksineen ja valoisine asenteineen. Olen kokenut kiitollisuutta siitä, että saan olla opettaja. Olen miettinyt opettajien pitkää ketjua vuosikymmenten ja satojen halki, kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat olleet tällä erityisellä paikalla - asioiden ja ajatusten välittäjänä, samanaikaisesti vahvasti läsnäolevana ja sivullisena, arvosteltuna sekä toisaalta kunnioitettunakin hahmona toisen ihmisen kasvussa ja elämässä.
Hämmentävää ja kiehtovaa se on,
arkista ja arkkityyppistä yhtä aikaa.

Lasten suusta

Meillä oli viikonloppuna vieraita, aikuisia.
Heitä varten ihan siivottiin - ei tipotipotarkkaan, mutta suuret linjat olivat ja säilyivät suunnilleen kohdallaan.
Tänään tulin koulusta yhtä aikaa esikoisen ja tämän ystävän kanssa.
Ystävä on meillä ensimmäistä kertaa.
Tytöt tumpsahtavat olohuoneen lattialle. Ystävä katsoo ympärilleen:
"Onpas täällä sotkuista!" hän toteaa.
Tytär ja minä nauramme, ja selitämme, että tilanne on yleensä paljon, paljon kaoottisempi.
Vaivihkaa pyyhin muruja liinalta
ennen välipalan tarjoilua.

Kommenttia edeltäviin

Kiitos Katja, Elina ja Anu kommenteista. Luin niitä moneen kertaan ja ajattelin jatkaa mietteitä tässä blogin puolella.

Pitäisi näköjään lukea itselleen noita huoneentaulujaan.
Viime yönä nukuin katkonaisesti ja harjoittelin repliikkejä tulevan päivän tilanteisiin (mikä on siis aika nauretettavaa, koska olen tositilanteessa ihan sujuva spontaanimminkin). Niin vain pääsi uusien kurssien aloittaminen kuitenkin uniin. En tiedä onko se jännittämistä vai jotain vaan ylivirittynyttä intensiivisyyttä, mitä minussa tuppaa olemaan. Niin, ja on se jotain taipumusta reagoida ihan fysiologisella stressireaktiolla jotenkin aiempaa helpommin. (Epäilen, että minussa tämä puoli on vahvistunut/liipasin herkistynyt lapsi lapselta. Tunnistan reaktion aika selvästi muutoskohdassa. Rentoudun irti työajatuksista koko päivän. Illalla pakkaan työkassin. Reaktio syntyy ja jää olemaan. Se ei ole kovin voimakas, mutta aivan havaittava ja vähän kroonisenolonen se on. Yritän opetella sen rauhoittamista.
Tunnistan tässä piirteessä Elinan mainitseman hiipivän uupumuksen riskin.

Katja: Opiskelijoilla ei ole AAVISTUSTAKAAN siitä, miten paljon vaivaa opetus vaatii. Ei minullakaan ollut, kun olin opiskelijana. Saatoin olla jopa aika vaativa. Ja paljon tosiaan jää opiskelijoilta näkemättä; pieniä valintoja joilla kurssi saadaan raiteille, muuttuneita suunnitelmia ja olosuhteita joihin sopeudutaan, se miten paljon opiskelen, jotta osaan sisäistyneesti kertoa asian, jonka he lukevat oppikirjasta...

Toteuten tuota opiskelija opettaa ideaa kahdella kurssilla. Molemmat alkoivat tänään. Opiskelijat olivat ihan uteliaita ja kukaan ei valittanut mitään. Ryhmät tuntuivat mukavilta. Keksin luokaan uuden istumajärjestyksen. Sävelsin osan tuntisuunnitelmaa hatusta, kun vaivalla tekemäni valokuvat eivät avautuneetkaan koulun koneella. On tyytyväinen olo.

Muutenkin tänään oli tosi mukava opettaa. Sehän siinä suunnittelussa on niin koukuttavaa, että opettaminen on vaan aivan tosi kivaa, kun on kansiot/tikut äärellään kivoja ideoita ja luovia ajatuksia. (Ja vastaavasti työ on aika masentavaa, jos ei itsekään meinaa jaksaa kuunnella omaa ääntään.) Hellitä siinä sitten. :-)
Mutta, kuten Anu sanoo: keveys kannattelee...

Säkkärätukkaisen nuken halaaminen

Ei täällä stressistä eroon olla pääsemässä.
Mutta jos edes nostaisin syliin, reppanan,
säkkärätukkaisen, laihan mollamaijan.
Halaisin kunnolla. Huomaisin, miten kylmä sillä on
ja virkkaisin nutun siitä langasta, joka on jäänyt yli.

Tarjolla: Mahdollisuus jatkuvaan stressiin!

"Joissakin tilanteissa, kokemamme uhka voi pikemminkin olla oman mielemme, kuin kyseisen tilanteen tuotosta. Kun tarkastelemme rasittavia hetkiä tietoisesti, näemme selvemmin, miten oma puolueellinen näkökantamme voi saada meidät reagoimaan liian voimakkaasti tilanteen todelliseen luonteeseen nähden. Voimme silloin kehotta itseämme päästämään irti rajoittuneesta näkemyksestämme vain katsoaksemme, mihin se johtaa. Voimme yrittää luottaa siihen, että kaikki sujuu paljon sopusointuisemmmin, jos pyrimme kohtaamaan tilanteen rauhallisin ja selkein mielin. Miksimme kokeilisi tätä vaihtoehtoa kerran tai pari? Mitä menetettävää meillä on?" Jon Kabatt-Zinn

Minulla on mahdollisuus olla jatkuvalla syötöllä stressaantunut.
Luen vaihteeksi Kabat-Zinniä. En tiedä toista, joka osaisi niin kauniisti sanoa sen, että osa stressistä on oman pääni tuotosta.

Olen valmis myönnytyksiin.
Olen tosiaan etukäteen päättänyt, että tämä tuleva opetettava jakso on "ihan kamala" ja että liikutaan ihan "selviytymisen rajoilla". Olen myös useaan otteeseen todennut, että jakson aikana lapseni tulevat kärsimään siitä, että heidän äitinsä on jatkuvasti varattu työtehtäviin.
Nämä ovat ajatuksia, joista jossakin stressisessä itsesäälissä olen halunnut pitää kiinni.

"Meidän ei tarvitse taistella ajatustemme ja tunteidemme kanssa eikä pakottaa asioita sujumaan oman mielemme mukaan." Jon Kabatt-Zinn


Sellaisia ajatuksia minulla siis on.
Kun näen ne, huomaan muitakin, reunoille sysättyjä. Mitäpä menetettävää minulla on, jos kokeilen vähän niitäkin.

On tilanne. Se on sellainen, mikä se on.
Minulla on siitä erilaisia ajatuksia ja tunteita.

Nämä sanat piirtävät rajan,
jonka ajatteleminen rauhoittaa minua.

Väsy

Olen väsynyt, melkein uupunut.
Tauti ei osaa merkittävästi hellittää.
Yön lähestyessä tajuan, ettei huominen rankka päivä ole välttämättömyys,
ettei se ole edes velvollisuus,
että on muitakin velvollisuuksia - vaikkapa se, että pidän itsestäni huolta pitkän tähtäimenkin tarpeiksi.
Soitan esinaiselle, ilmoitan kolmannen sairauspäivän,
en vain ole vielä kunnossa.
Päätös tuo väsymyksen pintaan kyyneliksi asti.
En ole päässyt vielä lepäämään tämän taudin kanssa,
ei se hellitä, jos se ei saa tilaa, jossa tehdä tehtäväänsä,
hiljentää ja pysäyttää minua,
näyttää jotakin.
Tänään aikataulu oli päällä vuorenkaltaisena, vähän uhkaavana. Minkäpä minä sille, sairas tai ei, ajattelin, ja tein suunnitelmat, tiedostot, kansiot ja monistepohjat valmiiksi. Käännähdin lepäämässä välillä. Mieli levoton.
Huomenna en pidä niitä tunteja.
Ne siirtyvät.
Huomenna on ohjelmassa sitä, mitä olisi pitänyt alunperin.
Marjoja ja hedelmiä, salaattia, mustaviinimarjamehua, lämpimiä vaatteita, joku elokuva, päiväunia, rauhallista lukemista sohvassa maaten, välillä pientä hiljaista liikettä, venyttelyä, kynttilöitä, höyryhengitystä, lepoa, lepoa, lepoa - irrottautunutta lepoa. Rästiin jäänyt pitäisi kerta kaikkiaan nyt unohtaa ja luottaa tulevien päivien kannettavaksi. Suunnitelmat olisi kerta kaikkiaan uskottava riittävän kantaviksi. Niiden varassa mennään. Kansioita ei enää avata.
Ja tulevat päivät - ne pitävät huolen itsestään.

Onnistuuko lepopäivä?
En tiedä.
Aika kummallista, että se vaatii näin kovat palopuheet,
eikö sen pitäisi olla itsestään selvää -
kuin kissa tuvan pankolla?

Yksin kotona

Perhe väistyi sateeseen.
Minä olen yksin kotona.
Pöydällä on sairaslomalappu eiliselle ja tälle päivälle.
Eipä tänään mitään koululla tapahtuvaa olisikaan työtehtävissä.
Sitä mitä on, on vaikea jättää väliin, koska kurssit kuitenkin alkavat huomenna.
Iso osa eilisestä sairaslomasta meni lääkärikeskusreissuun kolmen lapsen kanssa.
Sieltä tultuani olin aivan ryytynyt, miehen kanssa meni ristiin, kun hän häipyikin tekemään yleishyödyllistä projektia - jossa tietysti vielä kesti hieman aiottua pidempään (eikö aina?). Pihisin kotona kiukusta ja väsymyksestä. Tein tarvittavia siirtoja ipanoiden eteen. Selvisin ilman McQueenia kahdeksaan saakka.
Lopulta pääsin vähän lepäämäänkin.
Päiväunia ei kuitenkaan välttämättä kannata nukkua enää seitsemän jälkeen.
Ilta meni uudessa obsessiossani (mistähän se pieni on sen piirteensä poiminut...?). Flickr´n Creative Commons on koukuttanut minut vallan. (Ihan niinkuin niihin power pointteihin ei saisi muutenkin menemään valtavasti aikaa.) Se osuu ikivanhan kollaasi / kuvaharrastuksen hyvin tallatuille poluille... Obsession raja ylittynee siinä, että eilen etsiskelin esityksiini sopivia kuvia vielä väsymysrajan jälkeen ja vaikka tajusin, että kuvat joita etsin ovat todennäköisesti enemmän oppijan huomiota hajottavia, kuin oppimista tukevia. Et silleen.
Tänään kurinpalautus.
Papereita kuntoon ja sitä rataa.
Asiaa.
Ei kuvia.
Lepoa jossain kohtaa.

Oh´MA!

Pieni on hyvää vauhtia löytämässä omaa tahtoaan.
Nyt hän on päässyt television katsomisen makuun.
Ehdoton lempiohjelma on Disneyn Autot-elokuva.
Sitä hän haluaisi katsoa lähes aina,
milloin vain muistaa ohjelman olemassaolon.
Jos joku mainitsee avainsanan (esim. auto),
pieni ottaa hyvän katsekotaktin ja sanoo
erittäin merkitsevästi: "Auto, auto oh´MA! (=ohjelma)"
Haluttuun päämäärään pyritään tarvittaessa toistolla,
ja on aiheesta heitetty parit itkuraivaritkin.

Pyrimme ns. "kohtuuteen": siis auto-ohjelmaa esim. vain kerran päivässä viikonloppuisin... tai edes joku arki-ilta ilman... Osaan useita kohtauksia jo ulkoa.

Keskimmäinen oli oppinut ko. ohjelmasta ilmaisun "Mikä hiton...". Se esiintyy aivan lopputeksteissä.

Kun esikoinen oli pienen ikäinen, hän katsoi lähinnä Maisaa ja sitäkin vain pieniä pätkiä kerrallaan.
Näin rappeutuu siis kasvatuskulttuuri.

Ja kaikella on hintansa.
Eilinen suggestio kouluasioiden unohtamisesta yönseuduksi onnistui hyvin.
Kipeytyneet poskiontelot kuitenkin pitivät unen keveänä. Alkuyön mielessä pyöri sitkeästi laulu: "Urpo on karhu, Turpo on karhu. Tää on tavallista karhun elämää."
Ja kun sain sen heitettyä sängyn laidalta, aloin nähdä Salama McQueen aiheisia unia. Ehdin nauttia universiona jopa varsin pitkiä pätkiä elokuvasta.

Ps. Kerroin aamulla unesta ruokapöydässä. Heti kun olin sanonut Salama McQueen, tajusin mokanneeni. Sylistä kuului vaativa ääni: "Auto oh´MA!"

Viikonloppuyö ja kyllin hyvä opettaja

Flunssaisen viikonlopun ilta.
Mukissa on mustaviinimarjamehua - ei oikeaa, äidin tekemää, vaan kaupan.
Huomenna, pitkästä aikaa, voin herätä pienellä viiveellä, olla kotona tyttären lähtiessä kouluun. Hän on odottanut sitä. Yksin lähtiessä olonsa lienee kuitenkin vähän epävarma, vaikka osaakin ja pärjää. Yksin lähtemisiä on ollut tähän asti monta kertaa viikossa, nyt vain yksi.

Edellisenä yönä "suunnittelin" puoliunessa opetusjuttua, en tietenkään mitään hyödyllistä, vaan pyörittelin epäolennaista, jo lähes valmiiksi ajateltua.
Pieni kieppui vieressä.
Aamulla heräsin niskat jumissa.

Ehdin siinä miettiä muutakin,
esimerkiksi sitä, että olisi aika kirjoittaa huoneentauluksi "kyllin hyvän opettajan" julistus, rauhoittamaan monia vaatimuksia ja tietoisuutta siitä, mitä kaikkea vielä hyvää ja kaunista saattaisin ottaa yritettäväkseni tehdä.
Yön pimeydessä ajattelin ensimmäiseksi kohdaksi:

"Kyllin hyvä opettaja...
... nukkuu yönsä. Opetuksen laatua ei yön tunteina paranneta."

En ole vielä keksinyt muita kohtia.
Niin ristiriitaista kaikki on.
Alkavassa jaksossa kursseillani on 120-140 opiskelijaa, riippuen kuinka monella on kaksi aineeni kurssia samassa jaksossa.
120 nimeä siis - nooria ja alekseja, lindoja ja lauroja, antteja ja teemuja... Onneksi kaikki nimet eivät ole uusia, kuten keväällä. Harkitsen, voisinko kirjoittaa nimien opettelun pois odotusteni listalta, enkä kuitenkaan oikein voi. Opiskelijan nimi on kuitenkin opettajan työkalu, yhteyden väline.
Ei sillä, että yleensä osaisinkaan noita nimiä. Lunttaan listasta. Harvoin edes yritän ilman. Mutta helpompi olisi, jos osaisin.
Miten tämän sitten laittaisin:

"Kyllin hyvä opettaja...
... ymmärtää, että nimellä on merkitystä, vaikka ei kaikkia aina muistaisikaan...?"

Pidän kahta kurssia, joilla aion selvitä osin siten, että opiskelijat saavat esitellä töitään ja myös opettaa sisältöjä. Annan valmistelulle aikaa kurssilla. Ohjaan valmisteluprosessia. Olen saatavilla. Ja silti poden vähän huonoa omaa tuntoa siitä, että ratkaisun perusteena on selvästi myös oman valmistelutyön vähentäminen ja jaksamisen varjeleminen. Pitäisikö potea? Eivätkö tehtävät nyt kuitenkin ole aivan keskeisiin asioihin kohdentuvia? Eikö asian selvittäminen itselle ja opettaminen muille ole varsin mainio tapa myös oppia jotakin sisäistetysti? Miksi minun pitäisi aina valita se itselle työläin toimintatapa - kun valitsen sen kuitenkin usein ja monessa. Ja eikö tässä tapauksessa ole kohtuullista valita itselle keveämpi siltikin, vaikka se ei ehkä olisi kaikissa suhteissa se oppimista eniten edistävä tapa? (Ja mistä minä edes tiedän, mikä olisi. Tiedän vain, mitä opiskelijat ennakko-odottavat.)

"Kyllin hyvä opettaja...
... menee joskus sieltä, missä aita on matalin - etenkin jos ruoho on vihreää niilläkin main..."


Haluaisin nukkua ensi yön rauhassa. Laittaa koulun ovet, tietokoneet, kansiot ja työlaukut kiinni ja lähteä ihan jonnekin muualle, omaan elämään, lasten kanssa mökille tai lapsuuden maisemiin tai jonnekin, missä en ole ollut ja mitä en osaa kuvitella.
Hyvää yötä. Kauniita unia.

Flunssaa,
uusien kurssien valmistelua,
päättyneiden kurssien arviointia,
sen miettimistä, miten työ näyttäytyy niin vaativana,
onko se minussa vai työssä vai yhteiskunnassa
vai pelkästään tässä ylitäydessä elämänvaiheessa...

Loka-marraskuu on töissä ihan pahin vaihe.
Yritän tajuta, miten voin selvitä.
Yritän tajuta, mistä voin löysätä, mistä päästä helpommalla.
Helpolla pääsemisessä olen kyllä vähän niinkuin Niksi-Nella...
En oikein osaa tehdä yksinkertaisesti ja paljaasti.

Hahmottelen suuria linjoja.
Ehkä vielä pitäisi miettiä, otanko jossain turhaa taakkaa,
voisinko tehdä helpommin.
Mieli on vähän levoton,
nenä tukossa.

Huoneista ja unesta

Syyspäivät ovat olleet ihanan kesäisiä.
Söimme vielä metsästä mustikoita.

Meille on tullut tavaksi siivota sunnuntaina,
kun emme millään lauantaina jaksa (ja se on ainoa kokonainen lepopäiväni muutekin).
Tänään näimme oikein konkreettisesti miten paljon aikaa pelkästään tavaroiden raivaamiseen tämän viisihenkisen täystornaadon jäljiltä vaatii.
Kaikki ei vieläkään ole paikallaan. Ollenkaan kaikella ei ole mitään paikkaa. Siinä mielessä kodin laitto on vielä kesken.

Elämme toistaiseksi näin -vaihetta. Moneen asian ei viitsi tarttua, kun tietää, että kohta asiat kuitenkin on muutettava ja ajateltava uusiksi.
Jotta pääsisimme toiseen vaiheeseen pienen pitäisi muuttaa pois makuuhuoneesta, työhuoneen pitäisi muuttaa makuuhuoneeseen (jota ennen internet yhteys pitäisi saattaa makuuhuoneessa toimivaksi) ja molemmat pojat pitäisi majoittaa heille ajateltuun huoneeseen. Tytär jäisi sitten onnelliseksi oman huoneen valtaiattareksi.

Ketjun ensimmäistä siirtoa hidastaa pienen yöelämän nykytila. Maitopullopalvelu pelaa ja äidin kyljessä on mukava kieppua. Kuinka pitkään näin? Kysyn sitä itseltäni yhä useammin. Nukun yleensä noin 7 tuntia yössä ja jos uni on katkonaista, huomaan kärsiväni pienestä univajeesta. (Nukkuisin mielelläni 8-9 tuntia, jos muu elämä sen mahdollistaisi.) Kuinka pitkään siis? Allergisen pienen sallittuihin syömisiin ei raaskisi puuttua, eikä ole vielä tullut vastaan sitä latausta, jolla muutosvaiheen itkun ja unenpuutteen läpi mentäisiin. Varsinkin kun öinen tuhisija on myös hellyyttävä ja suloinen vieressä pidettävä. Jossain kaukana väikkyvät kuitenkin myös muistot katkottomista yöunista...

Elämää on vaikea saada järjestykseen. Aina jokin osa on liikkeessä.
Kodin ja työpapereiden järjestäminenkin tuntuu aika ajoin lähes mahdottomalta.

Mutta onneksi aurinko paistaa,
pieni nukkuu vaunuissa ulkona,
muut pienet leikkivät, mies puuhaa hänkin ulkona,
teetä riittää...

Työn ihmeitä

Työn maailmaan sopeutuminen herättää valtavasti ajatuksia.
Olen ehkä kollegojen silmissä hassu, kun mietin milloin sitä ja milloin tätä - ja jaksan rasittua niistäkin (pikku-)asioista, joiden kanssa he ovat tiensä jo löytäneet.

Mutta olen herkkis myös muuten. Pienet kohtaamiset tuntuvat, liikuttavat.

"Kiitos tästä tehtävästä, ope", kirjoitti yksi opiskelija palautetun tehtävän loppuun.

Toinen tuli kertomaan minulle, mille alalle aikoo. Olisiko aineestani siinä hyötyä? Kuuntelen ja vastaan, toivotan tervetulleeksi kursseille. Tuntuu hyvältä katsoa silmiin.

Kaksi kaverusta, joiden kevättä värittivät jatkuvat poissaolot, ovat istuneet kurssilla jokaisella kerralla paikalla. Käyn kehumassa, olen huomannut, hyvin menee.

Tästähän tämä koostuu. Näistä ihmisistä.
On vähän sääli, että kurssit vaihtuvat niin tiheään.
Juuri kun opin tuntemaan, tulevat uudet.

Välipala

Menimme lähikauppaan suoraan päiväkodista.
Oli jo aika myöhä
ja pojilla oli nälkä.
Ostin banaaneja.
Mentiin kassalle, maksettiin.

Ulkona annoin molemmille pojille
puolikkaan banaania käteen.
Se oli ihmeellistä,
niin helppoa, niin tavallista.

Aurinko paistoin katukiveykseen.
Minun poikani söivät banaania.

Laitoin tällasen taustan.
Yläkulmaa klikkaamalla löytää lähteelle.

Lasten kanssa

Miltä näyttää neljävuotias aamuisin, kun hän on juuri noussut ja kävelee olohuoneeseen luottavaisin askelin, täytenä itsenään? Hän on matkalla minun syliini.

Jos osaa juosta yksivuotiaan tavoin niin, että jokainen askel tuo iloa jokaiselle, joka sitä katsoo - mitä enempää voi vaatia?

Elämä lasten kanssa on kaaos.
Käyn yleensä ainakin kahta keskustelua samanaikaisesti.
Kaikkialla on ääntä, leluja, joku, joka haluaa jotakin, toinen joka ei halua antaa.
Käsittämätöntä, hallitsematonta!

Mutta
vähän tästä avautuu helmihetki.
Se pyyhkii tyhjäksi kaiken hälyn.
Täyttää kaiken rakkaudella, pehmentää rajat.

Se pieni, joka piti opettaa nukkumaan yöt läpeensä,
kiipeää kainaloon, painautuu minua vasten. Ei ajatukset, vaan sydän
ohjaa kaiken.

Irrallisia huomoita

Tytär on kirjoittanut ensimmäisen tarinan koulussa annettuun tarinavihkoon. Se on pitkä ja hän on väkertänyt sitä innolla.

Työviikko on takana. Huomenna lomailen eli osallistun työhöni kiinteästi liittyvään koulutukseen palkattomalla virkavapaalla. Kuntatalouden säästöpossuun kilahtavat nekin rahat siis. Toivottavasti maailma(nkolkka) pelastuu.

Opettaminen on ollut hitusen vähemmän hämmentävää.
Ikäänkuin alkaisin saada otetta jostain.
Sanoja en vielä, mutta jotain tuntumaa.

Tilasin kirjoja. Nam.

Arkistointi/mappi/tiedosto/monistesäilytys ym. systeemini on kriisissä. Kehitelläkö uutta vai palata vanhaan, vaikka siinä onkin joitain rasittavia piirteitä? Nykytila on ns. hallitun kaaoksen reuna-alueella. Siinä on riskejä.

Pitäisi olla aikaa ja tapoja ajatella.

Käveleminen on hyvä.
Tänään muuta liikeettä tarjolla.

Olen hyvällä tuulella vaikka tapahtuu hassuja ja tulee takapakkia. Kunnanisät, kippuranenät koikottavat kummia, eivät ymmärrä niitä näitä olosuhteista, joita ovat luomassa. Hyvä tuuli taisi tulla työpaikalta: sinnepä jätin työt ja astelin pois, omaan iltaan ja elämään. Tänä iltana ei ollut iltatöiden vuoro. Nukutin pienen. Katselin häntä vähän, kippurassa, raitapaita. On mukava olla. Ihan vaan yksinkertaisesti mukava olla.

Omena puusta

Mies keskustelee lasten kanssa suuria.
- Mikä on suurin, mitä voit kuvitella?
Sinivalaista edetään tähtisumuihin, sellaisiin, jotka kattavat kaikki tähtisumut. Olisiko sellainen suurinta, mitä ajatella saattaa?
- Jos olisi sellainen tosi suuri auto, joka olis sitä tähtisumua suurempi, ehdottelee keskimmäinen, tai talo, tosi iso talo!
Päädytään Jumalaan.
Olisiko Jumalan, jos hän on kaiken luonut, oltava vieläkin suurempi kuin kaiken kattava tähtisumu?
Ei välttämättä, järkeilee esikoinen. Onhan siemenkin pieni ja siitä kuitenkin voi kasvaa jotain suurta. Jumalan ei siis välttämättä tarvitse olla kaikkea luomaansa suurempi.

Mikä sitten olisi kaikkien pienin elävä olio maailmassa?
- Muurahainen, huutaa keskimmäinen.
- Solu, ehdottaa esikoinen. Loppuillan he miettivät viruksia, molekylejä ja atomeja. Ja sitä, mikä olisi kylmin asia maailmassa.

Mikä voisi olla aurinkoa kuumempi?
- Suurempi aurinko?
Mutta olisiko kaksi aurinkoa tosiaan kuumempi kuin yksi aurinko. Olen epävarma. Kai se riippuu siitä, mitä kuumuudella tarkoitetaan.

Hyviä

On sumuinen aamu, vähän synkkä. Ensimmäinen tällainen aamu. Olen syksyssä. Väistämättä.

Haluan ajatella hyviä asioita, vahvistaa niitä itsessäni:

Pikkuiseni syö luumua ja banaania.
Keskimmäiseni syö melkein kaikkea, mitä hänelle on ehditty kesäkaudella kokeilemaan.

Eilen tein helminauhan yhdessä tyttären kanssa.
Sille oli varattu aivan erityinen käyttötapa.
Päällystin kalenterin harmaan kannen kuvilla, jotka tuntuvat hyviltä (tummaa, kaunista).

Olen alkanut lukea. Pitkästä aikaa se tuntuu minulle oikealta ravinnolta.
Olen alkanut myös etsiä sopivaa musiikkia. Löydänkö, en tiedä. Mutta jo se, että kaipaan. Niin pitkän tauon jälkeen.

Olen löytänyt viisaita ja koskettavia sanoja.
Ymmärrän, että olen oppimassa.

Liikuntaharrastus alkaa tällä viikolla.

Mies on viisas ja lempeä. Muistuttaa itselleen ja minulle, että tämä ylitsevyöryvän täysi ei kestä ikuisesti.

Lääkärissä todettiin se, minkä jo tiesinkin.
Päiväkotiin voi mennä yleiskunnon mukaan.
Yleiskunto on hyvä.

Esikoinen ystävineen leikkii perhepäivähoitajaa.
He viihdyttävät pientä hoidokkiaan taitavasti.
Sisko on veljien suosiossa ja niin on ystäväkin.
He eivät haluaisi olla lainkaan poissa kotoa, kun tämä ystävä on kylässä.

Olohuoneen lattiaa peittää lego&brio-kaupunki junaratoineen, teineen, rakennuksineen ja autoineen. Jäljelle jäävä lattiapinta-ala on muiden sekalaisten tarvikkeiden peitossa. Omat tekemiseni jättävät työhuoneen pöytäpinnoille analogisen kaaoksen.
Illan aikana yritän saada tehtyä joitakin rauhoittavia eleitä.

Häivähdys mennyttä

Tänään kauniina lämpimänä syyskesän päivänä elin hetken tuttua elämääni. Kävelin lasten kanssa ulkona kiireettömästi ja toimittelin asioitani, katsoin päivällä vähän televisiota, nukuin pienet päiväunet lasten leikin äänien kaikuessa taustalla. Yöllä valvoin painajaisia ja kipeää korvaa itkevän pojan kanssa. Palkaksi sain tämän ihanan päivän kotona. Lääkärikäynti odottaa ja työt joutuivat väistymään.

Olenko ikävöinyt kotiäitiaikoja? Kyllä, vähän, ainakin tällaisena päivänä - ja sitä edeltäneinä iltoina, jolloin tein suunnittelutöitä päivästä ja illasta ja osan yötäkin. Valmistelen uudesta aihepiiristä laajaa kokonaisuutta. Sellaisssa aika menettää rakenteensa, pehmenee, sulaa pois. Tunsin siis jotenkin melkein ansainneeni nämä muutamat ei-mihinkään-erityiseen käytetyt tunnit, levollisen, kauniin päiväni.

Se on kohta päättymässä. Lähdemme lääkäriin. Se on taite. Sen jälkeen on kohdattava tulevankin päivän tunteja ja vastuita. Mies on matkoilla. Ruuaksi on hernekeittoa.

Ip

Tulen koulusta. Vaihdan paidan mukavampaan. Keitän teetä. Ikävöin lapsia, haluaisin heidät, lämpimät, syliini. He syövät päiväkodissa välipalaa. Ehkä hekin ikävöivät minua. Mietin päivän tunteja, kuinka - nopea, yksinäinen päätös - pyysin opiskelijaa poistumaan luokasta kännykän näpertämisen vuoksi. (Olisinko voinut jaksaa häneltä ehkä vielä vähän enemmän, enkö kuitenkaan, en joka tunti, jatkuvasti hänen vahtimiseensa...) Mietin tulossa olevaa aineryhmätyöskentelyä, jolle on varattu kalenteriin aika. Aineryhmäni on aina kovin yksimielinen. Olen sen ainoa jäsen. Illasta matkaan kokoukseen, joka on minulle lajiaan viimeinen. Tuntuu hyvältä siirtyä pois ja jättää jollekin uudelle tilaa. Avaan kalenterin: seuraavia asioita, seuraavia asioita. Siirryn pois tästä. Hoidan edes pari.

En ehdi enää kuunnella

En ehdi enää kuunnella itseäni.

Opettaminen on hämmentävää - tavattoman hämmentävää. Olen koko ajan vähän stressaantunut. Paperit valuvat pöydän reunojen yli. En tiedä vastauksia, juutun: käyttäisinkö nyt mappia vai kulmalukkokansioita? Kukaan ei päätä puolestani, minä päätän kaikesta, ratkaisen viimekädessä kaiken itse, enkä tiedä tuntien jälkeen menivätkö ne hyvin vai vallan huonosti. Kriteerit puuttuvat ja ovat yhteismitattomia. On niin paljon kaikkea.

Ryhmä joka ennen hälisi oli nyt hiljaa, mutta onko se hyvä, en tiedä, koska minä varmaan kysyin heiltä nyt vähemmän, puhuin itse, mikä ei ole opetustrendikästä ja saattaa olla heille pahasta.

Olen kotona hyppytynnilla, jota en käytä tehokkaasti. Lataus katosi, kun unohdin muistitikun luokan koneelle, ajoin jo kotiinpäin, jouduin kääntymään takaisin. Kävelin koulun pitkät käytävät ja ajoin viimein tikku taskussa kotiin.

Nuorena en olisi ikinä uskonut, miten paljaaksi ja kalutuksi tunnen itseni aikuisena, kuinka olen puhuva tikku-ukko, toimitan asioita, tyhjyys sisässä ja ympärillä. Luulin kukkivani, olevani monta väriä, syvyyttä ja lämpöä, rehevyyttä.

Mistä kaikessa on kysymys

Lapset pohtivat juuri saatuja herkkuja, kuka saa mitäkin enemmän ja sitä rataa. Allergioiden vuoksi kaikkea ei voi antaa samalla mitalla, vaan joudutaan suorittamaan vertailua ja arviointia.

Yritän kasvattaa: Ei tarvitse kilpailla, ei se ole olennaisinta onko toinen saanut enemmän vai vähemmän.
Neljävuotias siihen: On tää kilpailua. Koko elämä on kilpailua ja se joka on elämän lopussa saanut enemmiten herkkuja, voittaa!

Kai neljävuotiailla on jo ironian tajua?

Se vasta oli reissu!

Olimme mökillä (enkä totisesti ole vielä saanut tarpeeksi siitä ihmeestä, että elämässäni on nyt mökki).

Elämässäni on myös neljävuotias. Hänestä on iloa.
Mökillä hän oli pudonnut sängystä.
Sängyn viereen oli tapahtumaa ennakoiden asetettu patja,
niinpä poika ei herännyt pudotessaan vaan kieri alkovin sängyn alle.
Siellä hän sitten heräsi pilkkopimeässä eikä päässyt sängyn leveän alalaudan alta unenpöpperöisenä pois. Onneksi sisko löysi hänet ja äiti auttoi turvallisesti takaisin sänkyyn.
Herättyä tapahtumaa muisteltiin ja kerrottiin seikkailusta muillekin. Sisko selitti pääkohdat ja veli tulkitsi tunteet. "Se vasta oli reissu!" sanoi hän. (Ja minä kun pelkäsin, että pienelle jää pelkoja juuttumisesta ahtaaseen pimeään paikkaan...)

Muutakin hauskaa ja omaperäistä hän sanoi. Kuvittelin muistavani kaiken ikuisesti.

Huomenna en mene töihin,
neljävuotiaalla oli tänään kuumetta.
Yritän illan päätteeksi keksiä opiskelijoilleni jotain järkevää tekemistä.

Syyskausi on alkanut sillä tavalla kokonaisvaltaisena, etten ole osannut ottaa hetkiä itsen kuulosteluun ja sanantynkien tapailuun. Siitä hiljaisuus.

Nyt perheessä on tokaluokkalainen ja kahdeksanvuotias. Kutsuilla oli yksitoista tyttöä. (Lahjoista syntyi kaksi muovikassillista roskaa.)
Pojilla on päiväkodissa riittävän hyvä olla. "Nytkö tämä meidän aurinkomme lähtee?" kysyi hoitaja, kun hain pienintä. Hän oli ollut tänään hyvällä tuulella. Keskimmäinen kertoo, mitä he olivat uuden kaverin kanssa suunnitelleet. Hän ei muistanut vielä kaverin nimeä, mutta leikkeihin he olivat jo tiensä löytäneet. Toivottavasti kaveruus lähtee kantamaan. Tähän asti hän on leikkinyt päiväkodissa aika paljon yksin.

On hämmentävää olla töissä. Työ on niin hajanaista. En ole osannut rauhoittua siihen, en hahmota sen ääriviivoja. Huomenna on paloharjoitus. Annan ohjausryhmälle ohjeita. Opetan kaksi kokonaisuutta. Viime yönä näin unta, että minun piti mennä pitämään esitelmää valtioneuvoston kansliaan. En ollut valmistellut sitä vielä ollenkaan ja yksi ilta oli enää aikaa. Mietin esitysgrafiikasta lukemiani ohjeita siitä miten dialle asetellaan tyylikkäästi vain aivan olennaisin.
Aamulla olin helpottunut, kun tajusin, että edessä on vain pari vähän kevyemmällä kädellä suunniteltua oppituntia...

Huomenna töiden jälkeen lähdemme mökille.
Se tuntuu taivaalliselta.
Aion istua siellä ja imeä itseeni tuulta, vettä ja avaraa maisemaa.

Maailmankuva

Neljävuotiaan kysymyksiä viime päiviltä.

I
Miksi maa näyttää niin tasaselta, vaikka se on pallo?


II
Miten maat pysyy paikallaan?
Miten ne ei täytä niitten alla olevia maita?


III
Miten maa tehtiin?

Päiväkoti II

Pieneni osaa sanoa päiväkodissa,
kun hänellä on ikävä.
"Äiti!" hän sanoo.
Sitten hän hymyilee leveästi, kun
hoitaja kertoo äidin tulevan
iltapäivällä hakemaan.
Onneksi hänen päivärepussaan
on jo tämä sanojen voima.

Hänellä on joitakin sanayhdistelmiä:
En nää, hän sanoo, kun jotakin puheena olevaa ei ole näköpiirissä.
Muuten hän saa yksittäisillä sanoillaan jaettua kanssamme olennaisimman.

Päiväkoti

Haen pienintä päiväkodista.
Astun huoneeseen.
Kaikkialla on aivan hiljaista.
Pari askelta lisää.
Hän istuu pöydän ääressä
lautasella leipää ja kurkkupaloja.
Kaksi muuta lasta ja hoitaja ovat
siinä ympärillä.
Pieni on vähän hämmästyneen ja
vakavan näköinen.
Hänen hiuksensa korostuvat
vastavaloon.
On melkein kuin hän ei ihan
muistaisi mitä tarkoittaa, kun
äiti ilmestyy päiväkotiin.
On loman jälkeen ensimmäinen päivä.

Toisena päivänä on jo tutunpaa,
enemmän leikkiä ja sanoja.
Hän näkee minut kaukaa
ja sähköistyy.
Hän juoksee minua vastaan,
tempaan hänet syliin,
Mennään, mennään, hän sanoo.

Elokuu täällä

Minulla on kukkia jokaisella pöydällä.
On vielä melkein siistiä.
Jääkaappi on täynnä syötävää.
Juhlista on lämmin mieli.
Talo oli täynnä ystäviä.
Siinä samassa oli loman päätös, ja
tämä päivä on syyskauden alku keskellä kesää.
Koulut alkavat tänä vuonna minulla aikaisin, tyttärellä myöhään.
Jätin pojat päiväkotiin haikein mielin.
Aloitin suunnittelutyöt.
Tytär on naapurissa kylässä.
Työpöytä, jota en saanut kesän aikana loppuun asti siivottua,
pursuaa taas kirjoja, papereita ja mappeja.
On paljon opeteltavaa työssä ja työotteessa,
rajaamisessa.
Ovat saaneet päiväkodissa välipalan syötyä.
Minä suljen työt kansiinsa.
Haen ilot ilokseni.

Onni osanani

valmistelen juhlia
ilmassa on paljon rakkautta
pienet sulkeutuvat puuhineen lastenhuoneen oven taakse
keskimmäinen antaa lahjan jo nyt
odottaminen olisi liian vaikeaa

parvekkeella on kaunista
metsä vastaa
aurinko on lämmittänyt kaiken valmiiksi
lapset leikkivät olevansa häämatkalla
minä tuon heille vettä, jossa on jääkuutioita
hotellin parvekeosastolle yksi

tyttären kanssa on mukavaa
hän jää avuksi, kun talo rauhoittuu lattioiden pesua varten
kaksi vartta heiluu, pesemme lattiat puoliksi
ajamme itsemme nurkkaan parvekkeelle
laitamme välipalaleivät sinne odottamaan
syömme niitä, kun lattiat kuivuvat

aamulla herään aikaisin - tämä on loman viimeinen arkipäivä -
juon aamuteen rauhassa, poimin mustikoita
menen tutulle kampaajalle kahdeksaksi
viereisestä kaupasta haen vielä joitain tärkeitä
vihko on täynnä suunnitelmia: tätä salaattia ja ehkä vielä tätä,
lempileivonnaisia, yhtä raikasta, yhtä rakasta, yhtä suklaata säästelemättä

Kolme toivomusta

Jos saisin kolme toivomusta, sanoo esikoinen,
toivoisin
ensiksi, että nurmikolla kaikissa kohdissa, joissa ei vielä ole kukkia, olisi kukkia
toiseksi, että saisin oman koiran
kolmanneksi, että osaisin lentää ja osaisin taikoa, olisin niinkuin keiju.
Sitten voisin taikoa, että olisi aina kesä
ja saisin lisää toivomuksia.

Tulimme kotiin jäädäksemme aloillemme.
Metsä on täynnä mustikoita.
Tee hautuu. On valoisa ilta.

Laulu takapenkiltä

"Minä olen puu
minä olen talo
minä olen auto
minä olen pilvi
minä olen tyyny
minä olen postilaatikko
minä olen leijona
minä olen... (jatkuu tätä rataa noin 56 säkeistöä)

Minä olen kaikkee,
mutta minä olen silti minä.

Minä olen ollut kaikissa paikoissa,
mutta tykkään silti tästä maailmasta."

Edessä on vielä yksi lomareissu.
Pakkaaminen on jäänyt aamuun.
Talo on vielä hiljainen.
Keitän teetä ja kirjoitan nämä sanat.

Mökillä

Olen aina haaveillut mökistä tai ainakin mökillä olemisesta.
Lapsena vietit kesälomia aina mökillä tai veneessä.
Mummini asui keväästä syksyyn mökillä ja
muistan aina toivoneeni voivani joskus, vaikka yhden kesän verran, tehdä samoin.

Vanhempieni mökki myytiin pois, kun olin parikymppinen, en muista tarkasti.

Olemme käyneet harvakseen miehen suvun saarimökillä, joka nyt on jo vaihtanut omistajaa.
Joskus olemme vuokranneet mökin viikoksi.
Edellisestä kerrasta on aikaa.

Nyt elämäämme on astunut mökki.
Emme omista sitä, mutta saamme käyttää.

Ensimmäinen läheisempi tutustuminen teki meihin kaikkiin vaikutuksen.
Tämä se vasta on elämää! totesi keskimmäinen.
Minun sieluni jotenkin keveni: repusta kai vierähti mökkiosattomuuden kivi,
jota olin vähän huomaamattani kantanut.

Järvenselkä piirtyy muistoissa silmien eteen.
On heti ikävä.

Pisarat ovat isoja. Sateen ropina tasaista ja vahvaa. Kostean ilman tuoksu tuntuu hyvältä. Muistan syksyn ja tulen vähän raskaammaksi.

Hoivaa

Aamulla esikoinen menee alakertaan
pikkuveljeä vastaan. Hän hakee pienelle aamumaidon.
He viihtyvät pitkään. Kuuluu kikatusta.

Keskimmäinen huomaa, että vauvanukella on kylmä.
Hän napittaa napit. Etsimme vauvalle sukat.
Vauvalla on hyvät oltavat.

Myöhemmin yksivuotias leikkii nukella.
Oletko sinä minun vauvani? minä kysyn.
Ei.
Oletko sinä minun pieni poikani?
Ei.
Oletko sinä vauvan isä?
Joo!
Minulla on sylissäni vauva ja sen isä.

Melkein selkeää

Auto on korjattu.
Selvisimme kummityttösen kanssa -ja omien.
Tänään tulee sukulaismies pihatalkoisiin
ja ystäviä meille muille seuraksi.
Sanoihin asti ei aika riitä.

"Jos loma on tällaista, minä haluan töihin." puuskahti mies eilisen päivän päätteeksi. Hän olikin ollut täydessä vastuussa kaikesta täällä liikkuvasta ja lisäksi seitsemästä kuutiosta multaa, jotka toimitettiin pihan sivustalle tänään odottamaan pihaprojektin käynnistymistä. Minä sain omituisen pahoinvointikohtauksen, joka kesti yöhön saakka. Se tuntui alkutekijöissään migreeniltä, mutta migreeniaurat puuttuivat ja pahoivointi oli voimakkaampaa ja pitkäkestoisempaa kuin yleensä migreenissä. (Sain samanoloisen kohtauksen noin viikko takaperin. Silloin oksensinkin rajusti, nyt en.) Tämän päälle kummityttömme yh-äiti oli sairastunut keuhkokuumeeseen ja saanut lääkäriltä ohjeen levätä. Mies haki illan suussa kaksivuotiaan kummitytön täydentämään kokoonpanoa, kun minä vielä makasin sohvassa parempaa tulevaisuutta odotellen... Nukuttaessa pienimmät herättelivät edesottamuksineen toinen toisiaan - aina kun toinen oli rauhoittumassa, toinen keksi jotain... virkistävää. Tänään sitten autoon tuli outo vika, jota mies on kummitytön kanssa selvittelemässä ja toivottavasti korjauttamassa. Keskimmäisen päässä on pingispallon kokoinen itikanpurema, joka tässä kaiken keskellä tuntuu ihan pikkuasialta.
Elämä on täyttä. Eikä ole tylsää.
(Joskin pari tylsempää, erityissattumuksista vapaata päivääkin saattaisi kelvata varsin mukavasti.)

Matka

Loman eräänlaiseksi kohokohdaksi oli varattu risteily Tukholmaan.
Suunnittelin eväitä ja muita pakkauksia puolitoistavuorokautta.
Varauduin mielestäni kaikkeen, mutta tietoisesti yritin välttää ylivarustelua, jotta pääsisimme ylipäätään liikkeelle ja parkkipaikalta laivaan... Varasin pienimmälle erikoismaitoa kahteen eri purkkiin: ei siis kaikkia munia samaan koriin. Pakkasin ainakin viittä erilaista lääkettä allergia ja astmakohtausten varalta. Soittelin laivayhtiölle ja varmistin, että pojille on tarjolla sopivaa ruokaa.

Matkapäivä valkeni ja astuimme onnellisesti laivaan.
Hytissä huomaisin, että toinen erikoismaitojauhetölkeistä oli sittenkin jäänyt keittiön pöydälle. Pientä paniikkia. Maitosäännöstelyä. Tukholman apteekkiverkoston kartoitusta ja yksi huonosti nukuttu yö siinä pelossa, että sopivaa maitoa ei Tukholmasta löytyisi.

Rukkasimme matkasuunnitelmaa. Rantauduttua ensimmäiseksi apteekkiin.
Suunnittelimme taksin ottamista, mutta taksikuski vedätti hintaa aivan mahdottomiin ja kieltäydyimme. Kävelimme lähimpään pikkuapteekkiin, jonka valikoimaa laivalla oli epäilty suppeaksi. Maitoa heillä ei ollut, mutta heillä oli tietokone, josta näki, missä on. Saimme myös ohjeet, miten pääsisimme sinne sopivasti bussilla. Saimme maidon. Löysimme kioskin, jossa myytiin appelsiinisorbettia - niinpä nelivuotias sai elämänsä ensimmäisen kioskilta ostetun jäätelöpallon. Matkalla Junibackeniin näimme hevosia ja marssivan orkesterin. Junibackenin satutunnelmissa lepäsin minäkin. Laivalla söimme ravintolassa - sekin taisi olla neljävuotiaan ensimmäinen tilattu ravintola-annos (yleensä hän saa aina mukana tuotuja eväitä...). Pihvi oli mehevä ja poikani tuntui nauttivan siitä suuresti.

Kaikki palasivat reissusta tyytyväisinä. Pieninkin onneksi massu pullollaan omaa erikoismaitoa.

Pihalla

Eilen huristettiin taimimyymälään.
Ostin, mitä käsiin sattui tarttumaan.
Istutin kaiken takapihalle.
Ja vielä jäi tilaa!
Mielin jonnekin vielä liljoja
ja etupihalle ehkä sinnekin jotain kiipeilevää...

Talvesta on päästy

On kotoisaa olla lasten kanssa kotona.
Yhtä sun toista pientä on tullut tehdyksi,
mistä on hyvä mieli.
Lasten kanssa on ollut yhteistä aikaa,
siinä jotain pientä mukavaa, ei mitään erityistä...
mutta sellaisesta, aika tavallisestakin, rakentuu hyvää,
yhteydentuntua, huumoria, pieniä virkistäviä läsnäolon hetkiä.
Huomenna on viimeinen tällainen päivä ennen perheen yhteistä lomaa.
Meillä on kesäjuhlat, johon tulee pihan leikkikaveri.
Ne järjestetään, koska keskimmäisen mielestä pitäisi juhlia sitä, että talvesta on päästy. Niin pitäisi. Laitetaan lettuja.

Oudon käytännöllistä

Vietän kotiäitiviikkoa.

Mies ei ole vielä lomalla, mutta minä ja lapset olemme.
Täit häiritsevät suunnittelemiani kyläilyjä ja tapaamisia. Emme kehtaa mennä kylään tuomaan täipelkoa, vaikka kahmimani täitietouden varassa on lähes varmaa, että juuri nyt emme kanna tartuntakykyisiä yksilöitä mukanamme.

Kiinnostaisi tietää, montako tuntia täinkarkoitus pyykkäyksineen on vaatinut. On aivan selvää, että kyseessä on kaksinumeroinen luku. Lisäksi olen vähän siivonnut siellä täällä. Sellaisia juttuja, mitä ei tule arjessa aina tehtyä ajallaan. Olen myös laittanut ruokaa ja pitänyt keittiötä tavallista paremmassa järjestyksellä. Ja siis pessyt pyykkiä koneellisen toisensa perään. Pääni tursuaa kodinhoidollisesta ylipaineesta.

Suuntaan silti vielä setvimään pienimmän pursuavaa vaatekaappia.

Onneksi jokaisella tasaisella pinnalla silminkantamattomiin on rauhoittavia kirjapinoja. Hätätilassa avaa kansi.

Niin pieni, ja niin paljon valtaa...

Pojillani on ollut tuuhet, kauniit hiukset.

Vaan ei ole enää.
Nyt on perinteinen kesätukka, noin 6 mm.

Pienempi haroo päätään ja
sanoo: "O-ou!".

Minä olen nielaissut pari ylimääräistä kertaa
heitä katsoessani.

Täinvastainen taistelu siirtyy tätä myötä meille pitkätukkaisille ja hiukan kärsivällisemmille kammattaville. Oletan, että lähestymme hiivutustaistelun viimeistä ratkaisevaa koitosta... (Ihan kertapesulla loisista ei siis selvitty.)
Poikien hiusten leikkuu saattoi olla lievää ylireagointia, mutta mieluummin olen varma, kuin setvin joka ilta tiheitä, paksuja hiuksia, kääntyilevässä kärsimättömässä päässä... (Etenkin pienimmältä ihan mahdoton tehtävä; lisäksi hän nukkuu tämän tästä pää minun päätäni vasten...)




*Otsikon tavoin kommentoi mm blogiani täiuutisten kohdalla.

Juhannusilta

Tuli hyvä juhannus.
Puheltiin aamulla, että ei oteta paineita.
Mieli oli vielä vähän alakuloinen.
Kauppa oli auki. Ostettiin ruokatarpeet.
Laiteltiin vanha leipä lämpimiksi voileiviksi.
Tein parsakeittoa ilman ohjetta. Siitä tuli kaunista, huikean vihreää.
Siivosimme vähän ja suunnittelimme lapsille illaksi aarresuunnistusta.
Söimme hyvin ja hyvillä mielin.
Sateessa ja viimassa retkeilimme lähiseudulle juhannustapahtumaan.
Oli kylmää ja mukavaa.
Tulimme kotiin iltapalalle.
Lapset löysivät merirosvojen vanhan kartan
ja viimein pitkän kaivamisen jälkeen myös aarteen.
Lupasin joskus kevättalvella vastahakoisesti nukkumaan menevälle keskimmäiselle, että juhannuksena hän saa valvoa niin pitkään, kuin ikinä haluaa.
Lunastan lupausta.
Mies meni pienimmän kanssa unille.
Me muut valvomme vielä ja kuuntelemme radiota.
Olen onnellinen. Kesäyössä kaikki näyttää idylliseltä,
rakkaat öin ja päivin toinen toistaan rakkaammilta.

Kammastani löysin...

Aamulla saan lapset ajoissa kaverille ja lääkäriin. Toimitan lääkärissä tarvittavat ja vähän enemmänkin, ostan kilon jauhelihaa ruuhkaisesta marketista. Ajan kotiin. Teen lihapullia, joihin ujutan jatkeeksi vihannesta, jota allergikkoni ei muuten tule syöneeksi kovin paljoa. Ujutus onnistuu ja pullat maistuvat. Alan pyykätä lakanoita. Tyhjennän kaikki sängyt. Käynnistän koneen. Syön lasten kanssa herkkuvälipalaa ulkoportailla, menemme keinumaan ja hiekkalaatikolle. Anoppi soittaa. Perumme sattuneista syistä juhannusreissun heidän mökilleen. Esikoinen tulee kylästä kotiin. Teen ruokaa. Mies tulee kotiin. Laitan saunan lämpiämään. Syömme ja laittelen keittiötä. Menen esikoisen ja keskimmäisen kanssa suihkuun. Vaahdotan ja huuhtelen, vaahdotan ja huuhtelen. Pienin, jonka päästä täi tänään löytyi, on haastavin. Hän ei pidä hiusten pesemisestä, ainakaan kolmeen kertaan. Selviämme. Täikampaan koko pesueen. Laitan puhtaat lakanat. Täinhäätöön ja oheistoimiin kuluu kolmisen tuntia, jos pyykkijuttuja ei lasketa mukaan. Mies nukuttaa pienimmän. Isoimmat huutelevat huoneestaan. Uni ei ota tullakseen. Menen laulamaan iltalaulun.

Tunnen vaihteeksi olleeni tehoäiti ja tehneeni tarpeeksi, kun en enempää mitenkään edes ehtisi.
Jos lapsilla on täitä, on viisainta olla lomalla. Tavalliseen arkeen ei oikein mitenkään mahtuisi täiprojektia.
Juhannus tuntuu tyhjältä.
Toivottavasti kaupat ovat vielä huomenna auki.

Oikeasti lomalle - iltatuntuja

Jää hyvästi päiväkoti!
Mieluusti päästän sinusta.
Unelmissani en tarvitsisi sinua lainkaan.

Vaan tänään tarvitsin.
Lapset saivat olla suojissasi,
kun minä parantelin oksennustautia.
Saa nähdä lähdemmekö sittenkään juhannusmatkalle...
Toistaiseksi muut ovat terveitä.

Loman olemus lapsiperheessä:
teen sitä, mitä tekisin kotona muutenkin,
mutta ilman kiirettä.

Ja vähän muutakin teen.
Neljä isoa pussia vauvanvaatteita
odottaa lähtöä uuteen kotiin.

Olen iltaa lasten kanssa.
Pienin nukahti jo.
Kaksi muuta juttelevat sängyissään.
En kuule, mistä on puhe.

Käyn katsomassa:
keskimmäisellä on huoli tulevasta lomamatkasta.
Hän ei halua lähteä sinne.
Puhelemme vähän.

Lopussa hän on valmis miettimään
muita, ihania asioita:
minä ajattelen autoja, kaikenlaisia koneautoja
jotka tekevät tietä, hän sanoo.
Esikoinen jää ajattelemaan koiria.
Toivottavasti uni tulee pian.

Taipumuksia

Viherkasvini eivät kukoista.
Minä en välitä niiden hoitamisesta.
Kun naapurini huokailevat,
kuinka rentouttavaa puutarhassa puuhastelu
onkaan, minä muistan, kuinka äskettäin kääntyilin pienellä
pihapoloisellani tietämättömänä ja
riittämättömyydentunnetta potien.
Minulla on ystäviä, jotka nauttivat siivoamisesta,
mutta minä en välittäisi siivota,
vaikka osaan iloita siisteydestä.
Minä en välitä käsitöistä.
En sisusta kotia.
En rentoudu silittämällä lasten vaatteita suloisiin pinoihin.

Laulan lapsille illalla
ja luen satuja vaihtelevilla äänenpainoilla.
Lapset sanovat, että minä olen kaikkien hassuin äiti, mitä he tietävät.
Tykkään kävellä epätasaisessa maastossa metsäpolulla. En välitä liian tasaisista teistä.
Viihdyn tietokirjojen parissa. Tykkään teoriasta.
Pelaan välillä pelejä tietokoneella.
Jos on hyvää aikaa, laitan ihan mielelläni ruokaa,
mutta laitan usein sellaista, mitä muut eivät välittäisi syödä.
Minusta on kiva ajaa autoa, paitsi joskus, jos pelkään kaikenlaista.

Toisen kohdalla sanoisin, että nämähän vain ovat hänen taipumuksiaan,
omalla kohdallani myös:
mikä on vikana?
Erehdyinkö nuorena pahasti, kun en ottanut omakseni naisen perinteistä maailmaa?
Eikö kukaan kertonut minulle, että filosofia, matematiikka ja tiede ovat ylimääräistä, kun tiskit, lakanat, ruuat ja pihamaat sen sijaan odottavat kaikkialla
ja että minua tullaan pitämään niistä vastuullisena?
(Kukaan ei sano miehelleni ai sinä et ole niitä puutarhaihmisiä, eikä ihmettele, kuinka hän on päästänyt niin paljon pölyä kasaantumaan keittiön hyllyille.)

Ehkä lukion jälkeen olisi pitänyt mennä talouskouluun
ja viimeistään nyt liittyä marttoihin.
Perustavat kodinhoitotaidot olisi syytä olla hallussa jokaisella.
Ne seuraavat elämässä mukana vanhuuteen, laitokseen asti.
Muu jää ja rapisee pinnasta.

Olisi hyvä osata rentoutua niissä,
laulaa samalla,
lukea jotakin sitten myöhemmin,
olla edes vähän toisenlainen.

Ilo pitkästä itkusta :-)

Huomasin, että pieni oli saanut hampaita.
Hänellä on neljä yläetuhammasta rivissä vanhastaan,
kaksi kokonaista ja piikki kolmannesta alhaalla
- ja nyt uusina takahampaita kaksi kappaletta ja kaksi selvästi kohta nousemassa.

Hän saa siis hampaita aivan omalla tyylillään,
sisarukset kasvattivat hampaansa sievästi oppikirjanmukaisessa järjestyksessä, vaikka vähän hitaassa aikataulussa.

On kätevää, jos on takahampaita.
Kurkun pureskeluun tulee uutta puhtia.
***

Iltasadussa todettiin, että Viiru varttui.

Lapset varttuvat.
Miten hyvä sana.
Alan käyttää sitä.

Aattelepa ite (tiikeriäitipostaus)

Olin eilen päiväkodin hoitajien kanssa keskustelussa.

Kävi ilmi, että keskimmäisen poikani lounas on ollut päivästä toiseen samaa lihaa /kalaa ja riisiä. Joskus harvoin maissia. Keitettyjä vihanneksia ei ole käytetty ollenkaan, vaikka sopivia on. Salaattin perään hoitaja oli viime viikolla älynnyt ruveta kyselemään, kun sitäkään ei ole ollut, pelkkää kurkkua vaan.

Pitääkö tätä selittää?
Että jos on 15 sopivaa ruoka-ainetta, niistä ON PAKKO käyttää KOKO AJAN myös niitä, joissa on tärkeitä mikroravintoaineita - liha ja valkoinen riisi EI RIITÄ!
Kenelle vielä pitää rautalangasta vääntää, että ruokarajoitteisen lapsen ruokavalio EI VOI OLLA HUONOMMIN KOOSTETTU kuin kouluruoka yleensä - sen pitää olla parempi.
Ja että minun lapseni, niin kuin kenen tahansa muunkin, on lapsena opittava syömään eri muodossa tarjoiltua ruokaa (keittoja, patoja, murekkeita tms...) , eikä pelkästään samoja lihapalasia ja riisiä päivästä toiseen...

Olen NIIN VIHAINEN koulun keittiölle, että kestän tuskin kassassa.
Eikä luottamustani lisää se, että päiväkodissa otetaan vastaan nämä jatkuvasti samat pöperöt VIISI KUUKAUTTA, eikä kukaan tule sanoneeksi minulle mitään ennen kuin nyt.

Ja jos asumme täällä, pojan ruuat tehdään tuossa samassa ruppasessa keittiössä vielä sittenkin kun hän on yläasteella. Paskat.

Miten voi olla, että siellä keittiöllä tekee ruokaa joku, joka ei vähääkään välitä lapsesta? Hänelle ei ole tehty lihapullapäivänä lihapullia... ei nähty yhtään ylimääräistä vaivaa.

Pienimmälle laitoin ohjeen, että maissia saisi olla vain 2-3 krt viikossa.
Olivat jättäneet maissin kokonaan pois
ja laittavat pelkkää makaroonia päivästä toiseen.
Hänellä on kolme sopivaa ruoka-ainetta -
kuinka kukaan voi jättää niistä yhtään pois?

Aika harvoin on näin primitiivinen olo, että jos tapaisin sen paskapään, joka ne ruuat on tehnyt, niin kävisin päälle, sylkisin ja kynsisin verille.
Em. syystä en tee asialle nyt yhtään mitään.
Tarttis rauhotella ekaks vähän.

(Edellisessä päiväkodissa ruuat oli ihania, parempia kuin meillä kotona. Vaikka ruoka-aineita oli vähemmän.)

Yöllä

Pikkuiseni kitisee.
Nostan hänet viereeni.
Hän painautuu tiukasti minua vasten
ja rauhoittuu.
Puoliunessa ajattelen:
olen saanut stipendin,
parhaan stipendin, mitä kukaan voi saada
ja se on tässä sylissäni.
Olen tyytyväinen ja onnellinen,
äitiys tuntuu vaivan arvoiselta.

Aamulla ajatus hymyilyttää.

Kannustusstipendistä on varmaankin kysymys.
Hymyäitipatsaaseen on näillä ansioilla vielä matkaa.

Kesäarkipäivä

Kävelin metsässä. Annoin lapsille aamupalaa. Valmisti pienet hoitoon. Työnsin vaunuja ylös pitkän mäen. Riisuin kengät ja lakit. Puin tossut. Vilkutin hyvästit. Kotona odotin esikoisen kaveria kylään. He tulivat. Toivat jäätelöä mukanaan. Tytöt leikkivät sisällä ja ulkona, katsoivat videon, pelasivat vähän tietokoneella. Kaveri oli meillä toista kertaa. Ei hän muuten ollut ujo, mutta istui ruokapöydässä aina vähän minusta pois kääntyneenä. Muistin, millaista oli olla silloin. Minä luin vähän, suunnittelin vähän, järjestelin osan pöydästä. Pojat ilahtuivat, kun ilmestyin päiväkotiin melkein kaksi tuntia tavallista aiemmin. Kävelimme kotiin. Esikoisen kaveri haettiin.

Ruuaksi valmistin nakkikasviskeittoa. Päätin lisätä siihen ripauksen belugalinssejä. Teko oli harkitsematon. Linssit värjäsivät keiton tummanvihreäksi ja perunat kelmeän valkoisiksi. Hirviökeittoa.
Aiemmin päivällä tytär leikki, ettei uskalla syödä antamaani omenanpuoliskoa, koska se on punainen, Lumikin myrkkyomena. Lopulta söi. Puolivälissä syömistä sanoi: Hei hei sitten, äiti. Minä vastasin: Hei hei, olit hyvä tyttö. Nauroimme molemmat vedet silmissä emmekä ihan ymmärrä miksi.
Rumaa keittoa on maistettu. Sekään ei ole myrkytettyä.

Ruokailun päättyessä lapset halusivat katsoa samalla Kaapoa telkkarista. Tytär meni kääntämään televisiota parempaan asentoon, mikä oli kookkaalle putkimallillemme se viimeinen pisara. Toosa tösähti kasvoilleen lattialle. En saanut sitä nostettua paikalleen. Samoihin aikoihin pienintä alkoi harmittaa useimmat asiat. Mies oli juuttunut ruuhkaan ja tuli kotiin tavallista myöhemmin. Yritin viihdyttää pienintä lähtemällä ulos, mutta hänen hattuaan ei löytynyt. Aurinko porotti ikävästi pienen päähän.

Mies nosti telkkari, löysi hatun ja meni poikien kanssa ulos.
Kohta hän taas lähtee. Minun on tarkoitus virkistyä tässä.

Viimeinen oikea työpäivä

Päättäminen ja alkaminen osuvat yhteen.
Keveys on siinä keskellä.

Huominen on kalenteriin kirjoitettu taitekohta.
Sinullahan alkaa loma, ihmiset sanovat.
Häivähdys syyllisyyttä äänessäni sanon, että ei, ei vielä, teen vielä töitä, lapset ovat vielä vähän päiväkodissa ja minä kirjojeni ja tietokoneen ääressä.

Enkö ollenkaan ajattele lapsiani? kysyn itseltäni, jonkun toisen äänellä. Se toinen ei se ei tunne (tai aivan todellisesti tunnusta) työni luonnetta, eikä muista minään kotona vietettyjä vuosia. Selitän sille, mutta se ei kokonaan vaikene. Tuntuu hullulta potea syyllisyyttä kymmenestä tavallista lyhyemmästä tarhapäivästä.

Työ on ollut hyvää. Arviointivuoren levähdyspaikoilla olen jo leikannut ensi vuoden matonkuteita, kaavaillut lempivaatteista raitaa arkisen arkisen väliin.
Kuteet valuvat jalkoihin irtonaisina.
Kutominen tapahtuu myöhemmin,
jokapäiväisessä toimessa, pienin siirroin.
Kuviomallien aika on nyt.

Tänään työpaikalla vielä kerran koulun sykähdyttävän intensiivinen kohtaamismaailma ja rakkaat opiskelijat. (Huomenna sitten vastapainoksi melkein pelkkää velvollisuutta - yo-juhlat opiskelijoille, joita en edes tunne, kesto yli 2,5 tuntia...)

Outoja pikaisia

Onneksi into ei päässyt rajaamaan töitä viimeisen kolmen päivän aikana ihan kokonaan, vaan pidin kuin pidinkin koeviikon vapaapäivinä "ylityövapaita" ja olin enimmäkseen kotona lasten kanssa. Luin yhden kirjan. Totesin, ettei kaunokirjallisuuden lukeminen ole yhtä rentoa kuin tiede/asiatekstin. Mietin sitä, kuinka aikuiset moralisoivat nuorison pelaamista ja peleihin syntyvää riippuvuutta samalla kun kaitsin epämääräisesti murahdellen lapsia, olin kuulematta heidän kysymyksiään, jouduin eroon tästä hetkestä, ajasta ja paikasta ynnä välttelin arkeen kuuluvia toimia sillä varjolla, että minun pitää saada tämä kirja luetuksi... Loppuviimeksi kävi niinkuin olin jo kauan sitten pelännyt: jos alkaisin lukea kaunokirjallisuutta, saattaisi käydä ilmi, etten tajua siitä mitään. Kirjan loppuratkaisu jäi hämäräksi. Se oli luettu liian nopeasti, liiaksi päivällisen laiton, tarjoilun ja päivänkuulumisten vaihdon keskellä, saattaisin selitellä. (Ai miksi en lue silloin, kun on ns. paremmin aikaa...) Itsetuntoni ja ihmissuhteeni ovat siis uhattuina, mutta tästä huolimatta ajattelin lukea toisenkin kirjan lähiaikoina... Mutta voi sentään, mistä minä nyt erotan, mikä niistä kannattaisi lukea! Kirjasto on täynnä. Ne ovat kaikki päällisin puolin niin kovin samanlaisia...

Nyt töihin. Koevalvontaa. Jep.

Äitienpäivä joka päivä :-)

Keskusteluja keittiön pöydän ääressä.

Esikoinen: Äiti on ihana!

Keskimmäinen: Onneks mulla on äiti. Mä en ois pärjänny ilman äitiä! En ois pärjänny. Nyt mä pärjään tässä elämässä.

Esikoinen: Jos sulla ei ois äitiä, sä et ois pärjänny edes elämään... sua ei olis edes olemassa...

Huomioita

Työn rajaamista rajaa into.

Elämänlaatuhetkiä

- Pienten kanssa metsäretkellä lähimetsässä. Valkovuokkoja, kiipeilypuu, eväät.
- Pyöräretki isoimman kanssa yhdessä. Kesän tuntua.
- Pienimmän kanssa mukava lauluhetki ihan vaan aamutoimien lomassa.
- Keskimmäinen sylissä ja välissä ja kainalossa.

Allergiaväsymys

Olen yskäisen ja nuhaisen lapsen kanssa kotona.
Hän täydentää jo univarantojaan katkonaisen yön jäljiltä.
Olen ihan hyvillä mielin poissa töistä.
Kurssit pysyvät vielä kasassa, mikään ei häiriinny mahdottomasti.
Lisäksi olen päättänyt hyväksyä jo etukäteen, että sairaspäiviä tulee.

Aamulla on soittoaika ravitsemusterapeutille.
Puhumme vanhemman pojan asioista. Kokeiluja on tärkeää tehdä, ettei pojan tilanne jää junnaamaan paikalleen, hän sanoo. Minä reagoin traumaattisoituneesti. Huomautan, että poikani tilanteessa ei koskaan ollut ongelmana se, ettemme tekisi hänelle tarpeeksi kokeiluja - vaikka hoitohenkilökunta tuntuukin aina niin olettavan. Turhaahan se on kivahdella kenellekään ulkopuoliselle, joka ei ymmärrä tilanteestamme muuta kuin kapean ammatillisen siivunsa.

Olen väsynyt. En halua enää puhua allergioista kenenkään kanssa, enkä selittää kenellekään mitään. En melkein kestä ajatella, että pienimmällä on nyt vain kolme sopivaa ruoka-ainetta. Korvikemaidon kelakorvaus on syksystä katkolla ja lääkärialtistuksia edessä. Sitä ennen pitäisi ehtiä etsiä ruokia. Ja hän on jatkuvasti muutenkin kipeä. Hänen kohdallaan kokeiluja EI ole tehty paljoakaan. Sairaalle lapselle ei voi kokeilla ruokia. Toivottavasti en KOSKAAN joudu selittämään lähtökohtaisesti epäileville terveydenhoitoihmisille miksi hänelle ei ole kokeiltu enemmän ruokia ja häntä hoidettu paremmin, koska tosiaan jotkut typerät lääkärit luulevat, että allergian hoidossa on olennaista saada äiti ymmärtämään, että uusia ruokia pitäisi nyt toisaan saada ruokavalioon. Laajemmista näkökulmista en uskalla puhua sitäkään vähää: että meidän pitää jaksaa elää muutakin kuin allergiaelämää, että emme uhraa lapsuutta allergille; että allergian on kuitenkin kuljettava siinä sivussa, eikä se enää meidän perheessämme voi tulla keskipaikalle (ellei ole pakottava henkeäuhkaava pakko) ja että siksi kokeilut tehdään monen muun asian ehdoilla.

Huokaus.
Löytyisipä pienelle jokin uusi ruoka.

Päivitys

On ollut muutamia risaisia öitä.
Keskimmäinen on jättänyt vaipat (päivisin).
Olen tehnyt töitä joka ilta (ja työpäivän täydet tunnit lisäksi)
ja lukenut artikkelin, jossa kerrottiin, että ylityöt kaventavat sanavarastoa.
En ole osannut kirjoittaa.

Tämä vaihe loppuu kohta. Opetan enää neljä päivää ennen koeviikkoa ja sitä seuraavaa kesätaukoa. Työn rajattomuudesta huolimatta on vähän haikea mieli.
On hyvä huomata: olen edelleen omalla alalla ja minulle sopivalla paikalla.

Ulkona on kaunista.
Ei ole ihan pakko tarttua mihinkään juuri nyt.

Edelleen hyvällä mielellä...

Mies on muualla.
Sain juuri huomiset tunnit valmiiksi.
Pienet nukkuvat toki jo.
On hyvä mieli,
vaikkei ole sattunut mitään erityistä.
Hymyilen huomiselle -
on perjantai ja pääsen vähän
aiemmin koulusta.

Iloja

1. Pienimmän hihkuksi puhkeava ilo omasta lastensängystä. Iso poika!
2. Isoimman immuunipuolustus: puolipäivää kuumetta ja väsymystä - sitten ei merkkiäkään taudista. Tämä on hänelle tyypillinen tapa sairastaa... ehkä kerran vuodessa.
3. Keskimmäinen on vihdoin osoittanut edistystä vaipoista luopumisessa.
4. Kevät! Suosikkikuu.
5. Jokin uusi myönteisyyden vire omassa mielessä.