Kevään valoa paossa

I
Föhn-tuuli on tuonut auringon.
Joku avaa sälekaitimet
ja minä kuljen sisälläkin aurinkolaseissa
ja kätkeydyn luokkaan kuin kotiluolan hämärään.

II
Katson Selviytyjiä, nuorelta kuumakallelta
palaa proput, riidellään ja tilanne uhkaa kärjistyä.
Jeff Probst ottaa nuoren miehen lähelleen,
pitää olkapäästä, estää aloittamasta tappelua.
Keskustelun edetessä Jeff alkaa hieroa kiukustuneen
lihaskimpun hartioita aluksi vähän ja sitten
voimakkaammin. Katseeni liimautuu tähän
suunnittelemattomaan, intuitiiviseen eleeseen
ja ihailen sitä,

ja suren, etten minä löytänyt samaa
erään toisen kohdalla, eräässä toisessa keskustelussa,
joka oli vaikea

ja samalla kun suren,
ymmärrän, etten olisi voinut,
en siltä paikalta jossa olin, ja niin armahdan itseäni
ja pääseen eteenpäin.

III
Olen opettanut uudella ilolla ja intensiivisyydellä
ja olen saanut vastaani keskittyneitä katseita ja
hymyjä. Silti olen myös väsynyt.

IV
On myös virallista ja vastuullista
ja sen suhteen olen kuitenkin
aika levollinen.
(Pelokas vain pienesti ja jossakin takavasemmalla.)

Kaikki on valkoista

Nyt kaikki on valkoista.
Yritän muistaa katsoa ikkunasta ihmettelevin silmin.
Aura-auto kasasi talon nurkalle huikean pinon lunta,
jossa poikani sitten illalla leikkivät.

Aamulla minulla on aikaa,
mutta olen vähän levoton.
Koulun rytmissä tänään on taas ensimmäinen päivä,
uudet kurssit, uudet opiskelijat, sama minä, aina alussa.

Tähän aamuun olen varannut paksun kirjan,
jossa teksti on melkein liian pientä ja jossa on tärkeitä ajatuksia
niin, että en melkein uskalla lukea; säästelen ja väistän samaan aikaan.
Pöydällä odottavat opiskelijoiden tekstit. Ehkä suostun vielä niihinkin.

Aamun kaksi valkoista tuntia.
Päivän kohtaamiset, väliin musiikkia ja hiljaisuutta.
Illalla lapset ja ilo heistä
ja Gordon Ramsay, koska olen vähän koukussa :-).
Sovitaanko, että tästä tulee ihan tarpeeksi hyvä päivä.