Välipäivää

 

Kurkku on edelleen kipeä. 

Voiko ihan oikeasti käydä niin, että näin pitkä talviloma menee kokonaan sairastaessa?

Kirjasto kutsuisi, mutta reissu vaatii ponnistuksia. 

Eilen jäi tekemättä. Tänään menen, viimeistään illalla, yksin.

Lapset eivät halua ulos, kirjastoon tms. reissuille, ainakaan yhtä aikaa. 

Kahden leikki-ikäisen kiertoradat törmäävät noin 3-8 kertaa vuorokaudessa ihan fyysisesti. 

Henkisissä sfääreissä risteämisiä ja läheltä piti -tilanteita on jatkuvalla syötöllä. 

Universumin ja kolmevuotiaan Pajun välillä tapahtuu lisäksi eriluonteisia kolauksia päivän mittaan ainakin kymmenen. Universumi ei älyä väistää. Universumi esittää tahdonvastaisia ehtoja ja vaatimuksia. Universumi on väärässä paikassa, väärään aikaan. 

Pajulla on uusi lomaminä.
Hän on arjessa usein aika riippumaton, minä-ite-tyylin menijä.
Eikä varmasti ole pieni.
Nyt lomalla hän on koira, pikkukoira. Pikkukoira kömpii vähän väliä syliin.
Pikkukoira syö välillä lattialla lenkkimakkaraa ja viinirypäleitä.
Jokku koirat 'ykkää 'yödä ykkinään. Tää koira 'yö.

Paju on myös aika tarkka seurastaan.
Jos olemme miehen kanssa molemmat alakerrassa, kun lapset ovat ylhäällä,
Paju tulee minuuttien sisällä vaatimaan toista aikuisista ylös.
Mulla on ykkinäitä, kun ei oo ketään ihmistä.

Nyt Paju haluaa pelata Muuttuvaa labyrinttiä.  
Hän asettelee vakavana paloja pelilaudalle. Minä teen aina kivimuotoja, sanoo laittaa paloja siten että reitit katkeavat mahdollisimman monesta kohdasta. Mää kyllä päätitin tosta tonne... Kyllä näitä 'iittää!
Tätä ennen Paju on ollut innokas pelamaan muistipeliä. Hän on siinä aika hyvä ja yleensä hän voittaa. Tosin välillä hän kääntää kolme korttia, jos ensimmäinen sattuu aiotun kortin viereen.
Pelilauta on valmis. Kukahan tänään voittaa?

Lukemispäiväkirja VII

Kaunokirjallisuudenlukemisharjoitteluni on edennyt seitsemänteen teokseen.
Ystävän suosituksesta lukupöydälle valikoitui Muriel Barberyn Siilin eleganssi.

Varasin sen kirjastosta ja odotin.
Aloitin lukemisen silloin, kun oli aikaa, mutta en ollut nopea.
Kirjasto pyysi omansa pois. Olin lukenut vasta noin kolmasosan.
Pelkoni toteutui: juuri näin epäilin käyvän, jos yrittäisin arjen keskellä lukea kirjastosta lainattavaa suosittua kirjaa. Palautin kirjan ja murisin hetken pettymystäni.

Sitten tajusin, että tietysti varaan kirjan itselleni uudestaan. Ja että kirjastolaitos omistaa enemmän kuin yhden niteen. Kirjan palautumiseen ei todennäköisesti kuluisi yli neljää viikkoa.
Ei kulunutkaan. Sain uuden kappaleen ja aloitin keskeltä.

Taaskin luin vähitellen.
Puoleen väliin mennessä kirjassa ei ole tapahtunut mitään.

Ei kirjassa tarvitse tapahtua mitään.
Luen enimmäkseen kirjoja, joissa ei tapahdu mitään.
Siilin eleganssi murtaa noviisikäsitystäni siitä, että kaunokirjallisuudessa olisi nimenomaan kyse tarinankuljettamisesta, juonenkäänteistä ja tapahtumista. Loppua kohti tarinnallisuus lisääntyy, olen kosketettu, mutta myös vähän tyytymätön. Kirjoittaja ehkä haluaakin minun olevan hieman tyytymätön, miettimään annetun selityksen uskottavuutta tai sitä ymmärränkö sitä.

Kirja puhuu kauneudesta ja toisen ihmisen kohtaamisesta.
Nämä teemat tuntuivat tutuilta ja niiden taitavalle kiteytykselle oli helppo nyökytellä.
Tässä suhteessa kirja oli sielua vahvistavaa luettavaa.

Epäilen, että ymmärrykseni ranskalaisen yhteiskunnan luokkaeroista on niin huteraa, etten ymmärrä kaikkea, mitä kirja haluaa siitä sanoa. Toisaalta jo pelkkä asetelma, jossa oma elämäntapa otetaan itsestäänselvyytenä ja ihmiset, jotka kuuluvat itselle tutun piirin ulkopuolelle muuttuvat jotenkin yksinkertaistetuiksi ja näkymättömiksi, on kiinnostava ja siihen löydän liittymäkohtia.

Lukemisvuosi 2010 päättyy siis valoisissa tunnelmissa.
Olen monen, monen vuoden tauon jälkeen avannut oven kaunokirjallisuuteen.
Lukemani kirjat ovat olleet vaatimansa ajan arvoisia. (Niiden lisäksi aloitin muutamia, jotka eivät sitten kuitenkaan vieneet mukanaan.)
Lukemisessa on jopa ollut jotakin yleellistä, ikäänkuin mahdollisuus lukemiseen minun tilanteessani kertoisi siitä, että aivan pahimmat pikkulapsiperheruuhkavuodet olisivat hitusen hellittämässä.
Niiden kirjojen lista, jotka saattaisin haluta lukea, on jo venynyt pitkäksi.
Sain joululahjaksi kirjan. Ehkä luen sen seuraavaksi.

Noctrune

Eilen menin väsyneenä sänkyyn,
luin muutaman sanan,
tulin levottomaksi ja jäin valvomaan.

Pelkoa vai unelmiako valvoin?
Hitusen molempia,
rahtusen muita.

Vuosi päättyy pian.
Ei tämä vuosi mitään sen kummempaa.
Entä tulevat? Kurottelua? Tyytymistä?

Tartuin tehtävään, jota vähän jännitän.
Osanko? Enkö?
Entä jos lähdetään siitä oletuksesta, että osaan.
Että siitä olisi viisaampaa lähteä. Pääsisi alkuun.

On ilta. Levottomuus pyrkii palleaan.
Mietin outoja, hentoja unelmia,
joille en paljon painoa anna,
joihin en usko, joita en ota vakavasti.

Olen ajopuuihminen
(kuulin erään taiteilijan käyttävän tätä sanaa).
Teen sen mikä avautuu,
sen mikä on käsillä.
Tai - en aina sitäkään.

Olen väsynyt ja levoton.
Yritän kuulla ja ymmärtää.
Mikä on käsillä? Mikä avautuu? 

Ristiäiset

Yksi blogini perusajatuksista on, että haluan kirjoittaa muistiin havaintojani lasteni elämästä, heidän ajatuksistaan ja kokemuksistani äitinä. En halua murtaa lasteni yksityisyyttä heidän puolestaan, joten en käytä heistä sellaisia nimiä, joista heidät voisi tunnistaa. Syntymäjärjestykseen perustuvat nimitykset tuntuvat pitkässä juoksussa kuitenkin vähän latteilta. Onhan esikoinen muutakin kuin ensinsyntynyt. Keskimmäisen kohdalla latteus lienee huipussaan. Pienin on pieni, mutta entä kun hänkään ei olen enää - eikä pelkästään - pieni?

Ratkaisuni on viettää blogilasten ristäisiä.
Vieraille on tarjolla haudutettua vihreää jasmiiniteetä, yrttiimaustettuja kasvispiirakoita, taatelikakkua sekä lasten leipomia piparkakkuja. Olkaa hyvät, ja ottakaa lisää!

Kun vieraat nyt ovat asettuneet mukavasti paikoilleen siirrymme pidemmittä muodollisuuksitta nimenantotilaisuuteen.

Ensimäisenä esiin astuu hän, joka on tähän astisessa blogielämässään kantanut nimeä esikoinen. Hän on yhdeksänvuotias kaunokainen, jolle täten annan nimeksi Minttu.
Toisena vuorossa on keskimmäinen, tuo suurisilmäinen keksijäpoika. Hänelle minä, Marikki, annan nimeksi Timotei. Hän virnistää viisivuotiaan tavoin, eikä halua mitään uutta ja kummallista nimeä.
Viimeisenä vuoroon astuu pieni, pienin, kuopus. Hän on sisäisesti suuri kolmevuotias, eikä suinkaan ilahtuisi, jos tietäisi itseään nimitettävän jossakin vain nuoremmuuden perusteella jatkuvasti pieneksi. Niinpä hän ottanee vastaan uuden nimensä, Pajun, miellään vastaan. 

Siinä ne sisarukset nyt sitten komeilevat: Minttu, Timotei ja Paju. Kaikilla juhlavaatteet yllä ja suu täynnä pullaa. Unohdinko mainita, että pullaakin on? Ottakaa, olkaa hyvät, vielä toinenkin kierros!
He ovat suloisia ja kauniita, viisaita ja hupsuja, ja niin kovin kovin rakkaita jokainen!

Nyt tarvittaisiin tätiä

Kuudes tautipäiviä alkaa.

Nyt tarvittaisiin ihmistä,
joka tulvahtaisi tupaan,
levittäisi lämpöä ympärilleen,
kiehauttaisi keiton,
kohentaisi vähän kotia,
ulkoiluttaisi kuumeettomat lapset (jotka eivät ole
olleet neljään päivään pihalla)
ja johonkin väliin sanoisi
viisaan, rohkaisevan sanan.

Kimallusta ja rosoa

Pienin sairastui jo ennen joulua
ja sairasti pitkään.
Keskimmäinen sairastui joulujuhlapäivänä.

En päässyt katsomaan esikoisen luokan esitystä,
mutta pinnistin läpi lumisateen kahden puolikuntoisen pojan kanssa
ollakseni läsnä todistustenjaossa, joka oli ilmoitettu alkamaan puolelta.
Tähtäsin jo aiemmaksi, mutta saavuimme koululle tasan puolelta.
Todistukset oli jaettu. Tytär ja opettaja ihmettelivät tyhjässä luokassa, missä äiti oikein viipyy.

Ennen joulua minulle nousi kuume
ja jouluaattona oli mieskin kipeä. 
Tänä jouluna emme olleet menossa mihinkään, eikä kukaan meille.
Aatonaattona olin taudista väsynyt, surullinen elämän suruista ja kärsimätön miehen suhteen.
Vähitellen luovittiin lähemmäksi.
Jouluruuat maistuivat suussa metallisilta, vaikutus lienee flunssan kylkiäisiä.
Tauti on pitkäkulkuinen. En muista milloin viimeksi minulla olisi ollut kuumetta neljänä päivänä peräkkäin. 

Joulun kimallus ei pyyhi pois arkista ja inhimillistä.
Ehkä joulun vapaat ja juhla-ajan suuret odotukset vielä kärjistävät sitä, mikä on jäänyt syksyn pimeänä kiireisenä arkena jäänyt hoitamatta.

Silti joulussamme oli ja on myös kimallusta.
Meillä on Marikin mieleen paras mahdollinen kuusi, solakka ja kaunis, ei turhan täydellinen, vaan tyyliltään oikea pieni pellonlaitakuusi. Esikoinen on koristellut sen todella kauniiksi ja hyvällä maulla. Esikoisen kanssa kävimme kaksin tunnelmallisessa pienessä kirkossa aattohartaudessa.
Pienin pikkuinen on viettänyt sylipäiviä ja käpertynyt silloin ja tällöin syliini. Sain pitää häntä myös kerran niin, että hän nukahti syliini. Se tuntui hyvältä. Arjessa olen häneltä liikaa poissa, hän on kuitenkin vasta kolmevuotias.
Keskimmäinen on rakentanut legoja ja mekanoita ja pelannut Muuttuvaa labyrinttiä. Nyt hän askaroi hienon puuhakirjansa kimpussa.
Meillä on paljon niin todella hyvin ja kaiken säröisen keskellä olen muistanut olla siitä kiitollinen.

Vastarakkautta ilmassa

Kun pienin oli kipeänä kömpinyt viereeni yöllä
supattelin hänen korvaansa: Minä rakastan sinua. 
Aivan yllättäen hän vastasi: Niin minäkin sinua, äiti.

Iltaisin laulan hänelle keksimäni yksinkertaisen unilaulun.
Sen sanat menevät näin:

Hyvä yötä O. oma poikani. 
Nuku tänä yönä oikein syvästi. 
Näe kauniita unia. 

Sama toistetaan jokaisen lapsen nimellä täydennettynä.
Ja lopuksi:

Olette te kaikki meille rakkaita
äidin sekä isän kullannuppuja.
Nukkukaan hyvästi. 

Nyt pienin haluaa lopuksi laulaa minulle oman säkeistön
valloittavalla kolmevuotiaan äänellään ja aivan omilla äänenpainoillaan.
Minun säkeistöni menee näin:

Hyvää yötä äiti oma tyttöni
nuku tänä yönä oikein hyvästi.
Nää kauniita unia. 

Ei sen parempia serenadeja kukaan ole minulle laulanut. :-)

Tilaa vieressä

Yöllä pienin tuli viereen.
Alkoi tuntua ahtaalta.
Siirryin patjalle.
Mietin hetken, saanko unta ilman pienen lämpöä ja hänen hengityksensä tahdistusta.
Nukahdin.
Pienin heräsi, tuli viereen.
Loppuyön tuhisimme yhdessä kapealla patjalla. 

Seikkailua SOS

Tämä on hätähuuto.

Poikani juuri heränneen kirjallisuusinnostuksen säilymisen nimissä nyt pitäisi ASAP löytää seuraava mukaansatempaava seikkailu.Ja koska luen tyttärelle parhaillaan ääneen Neiti Etsivää (tiettyä nostalgiaa tuntien), pitäisi tämän toisen seikkailun olla hyvin kirjoitettu ja nautinnollisesti ääneen luettava, parhaimmillaan aikuisellekin antoisa :-). Lisäksi sen pitäisi sopia viisivuotiaalle ja yhdeksänvuotiaalle, yhtälailla pojalle kuin tytölle. Ei haittaisi, jos kolmevuotiastakin kiinnostaisi. 

Tällä kokoonpanolla olemme lukeneet kolme seikkailua. 
Aloitimme teoksesta Latte-siili ja vesikivi. Se kiinnosti kaikkia lapsia ja minua. Seikkailu oli välillä jännittävä, mutta onneksi olimme vilkaisseet vähän loppupään kuvia ja päätelleet, että Latte varmaan jotenkin selviää kaikesta vastaan tulevasta.
Seuraavaksi luimme Topi Tarhakäärmettä blogiystävän suosituksesta. Se viihdytti viisi- ja kolmivuotiaita, mutta koululainen vetäytyi seurasta omien kirjojensa pariin.
Kolmas seikkailusarjan kirja valloitti minut, tyttären ja viisivuotiaan, mutta kolmevuotias siirtyi kantamaan Puppe-kirjojaan olohuoneeseen isän luettavaksi. Kyseessä oli Desperon taru, josta on tehty myös elokuva. En mitenkään osaa kuvitella, että elokuva tässä tapauksessa tekisi oikeutta kirjalle, jonka viehätys perustuu ennenkaikkea hienoon ilmaisuun, pieniin taitaviin sanankäänteisiin. Kirja on vakava ja humoristinen, ja todellisen sadun tavoin se on viisas ja sivuaa syvempiäkin elämänkysymyksiä. Pidin etenkin kirjan alkuosasta.

Mitä siis seuraavaksi?
Mieleeni tulee vain klassikoita, esim. Veljeni Leijonamieli, jonka tuntuu itselle vähän liiankin tutulta ja jonka ehkä haluaisin säästää vähän myöhemmäksi. Leijonamieli on lisäksi lukuvauhdillemme ehkä pikkuisen liian pitkäkestoinen projekti.
Olemme siis kovasti kirjavinkkauksen tarpeessa. Mitä sinä suosittelisit?

Tietämättömyys ja välttämättömyys.

On loputtoman paljon kirjoja ja minulla on niistä muutama.
Niiden muutaman lukeminen tuntuu ylitsepääsemättömältä,
kun niitäkin on jo niin monta.

Tämän avasin, luin alkuun, se jäi,
olen unohtanut, mitä oli,
voinko nyt vain aloittaa keskeltä?

Lapsellani on kuumetta, vapinaan asti.
Ajattelin olla vaan onnellinen:
huomenna saan olla kotona.
Ajattelin olla olematta
yhtään velvollisuudentuntoinen työtä kohtaan.

Ajattelen tiedon valtameriä, omaa pienuutta,
sitä, kuinka kerron yksinkertaisen tarinan:
olipa kerran kulttuuri... tämä tarina kertoo
siitä pienen osa, pieni yksinkertaistettu osatotuus
jota en ehkä itsekään oikein ymmärrä,
aalto joka sattumalta osui rantaan minun kohdallani,
antakaa anteeksi,
ei minulla muutakaan ole.

Lapsellani on kuumetta ja hän vapisee,
nielee lääkkeen vastaan panematta,
kapuaa syliin, käpertyy,
olen pieni koira, äiti vois olla tän emäntä.
Sanon: minä pidän sinusta huolen.
Sanon, vaikka siinäkin tiedän olevani
sattuman aallon haltijana,
viimekädessä, kovempien tuulien puhaltessa
olisin voimaton.

Otan yhden kirjan. Luen siitä pari lukua.
Se on mahdollista,
se on kohdallani.
En voi syleillä koko maailmaa.
Yhden voin sulkea syliini,
voin kertoa yksinkertaisen tarinan
omalta paikaltani, oman ymmärrykseni varassa
(vaikka se on pieni ja minun tekisi mieli sanoa riittämätön),
koska se riittää,
kunakin hetkenä pieni yksityinen näkökulma,
simpukan perspektiivi.
Kun meillä ei ole muuta, se riittää tähän.

Keskittymisparadoksi

Asiat eivät tule tehdyiksi, jos niille varaa ajan kalenteriin. 
Rauhallinen häiriötön työaika ei suosi aikaansaavuutta. 

Varaan tehtävälle ajan kalenteriin. Selkeä aika, muutamia tunteja.
Tehtävä jää tekemättä. Jotain tulee sen tilalle, olennaista tai aivan turhaa.
Varaan uuden ajan. Silloin sama juttu.
Sitten ajattelen, että tulossa on päivä, jolloin on niin paljon muuta, niin pitkään jo tehty yhtä, ei enää tätä toista siihen. Iltapäivän ja illan tee sitten toista, siis sitä, jolle en ainakaan sinä iltapäivänä varannut aikaa.

Kuvittelen, että tehtävä vaatii rauhaa. Järjestän rauhaa. En saa tehdyksi.
Kun alan tehdä mahdottomissa olosuhteissa, kaiken muun keskellä, keskeytellen ja hyppien, viihdyn ja saan tehdyksi, vaikka aikaa tietysti kuluu enemmän.

Opiskeluaikana en enimmäkseen osannut lukea kirjastolla. Kävin kyllä kirjastossa, etsin  kirjoja, asetuin työpöydän ääreen. Mutta en minä siinä osannut kovin hyvin keskittyä. Oli liian hiljaista, liian työteliästä.
Keskityn joskus äärimmäisen huonosti olosuhteissa, jotka suosivat keskittymistä. Olen itse itseni pahin häiriötekijä.
Keskityn joskus aika hyvin tilanteissa, jotka ovat keskittymisen kannalta epäsuotuisia ja ylivirikkeistettyjä.


Olen kuullut kirjailijoista, jotka kirjoittavat kahvilassa.
Niistäkin, jotka haluavat ajatuksille täydellisen hiljaisuuden.
Minä kirjoittaisin kahvilassa. Ainakin välillä.

Nyt kirjoitan poikia nukuttaessani. 

Äiti, minä haluaisin lentää kuin lintu,
sanoo kolmevuotias.
Niin minäkin.

Kokeilen intuitiivisempaa tekemistä.
Turha merkitä aikomuksia. Merkisen vain todellisia sitoumuksia.
Hahmotelmat, jotka eivät toteudu, turhauttavat turhaan.

Yritän päästää irti luulosta, että voin keskittyä vain silloin, kun näyttää siltä, että voin keskittyä.
Minä voin tehdä asioita epätavanomaisina aikoina, jos se tuntuu minusta mukavalta.
Ravistan itsestäni irti ajatusta yhtenäisten keskittymisjaksojen autuudesta. Joskus ja johonkin niitäkin, suurinpaan osaan ei välttämätöntä, ei tarpeellista, ei edes kovin tehokasta.

Teen elämiskokeita.
Mitä saavutetaan? Mitä menetetään? Mikä on kuorta, jonka voin hylätä?

En elä niinkuin opetan.
On uskallettava sekin.
Yleistettävät periaatteet eivät aina osu minuun.
Eivät aina toisiinkaan. Kysy! Arvioi itse. Milloin lähdet lentoon?


Ja vielä: rakastan hiljaisuutta ja yksinoloa.
En kai keskittymisen vuoksi, vaan muuten,
sen itsensä vuoksi,
kuulemisen vuoksi.
Haluan olla hiljaisuudessa avoimena,
en valmiiksi kohdistettuna ja jossakin kiinni.

Ehkä en vain halua keskittyä silloin,
jos olisi mahdollisuus vain olla,
olla auki.

Stressaantumisvelvollisuus

Sekä koulussa että kotona vallitsee sama:
käydään keskusteluja siitä, kuinka kiirettä ja kuinka stressaavaa.
Joku siksi, että työsuma on jatkuva ja vähän kohtuuton.
Joku arvostuksen vuoksi: huomatkaa, miten paljon minä teen.
Joku huomaamattaan, tavan vuoksi, liittyäkseen yhteiseen säveleen.
Tämä on mehiläisparven perusininä.

Olen puolikuntoinen, flunssassa, ja tehtäviä kasautuu.
Näin ja näin paljon, tässä ajassa! Milloin ihmeessä nuo muut? 

Jos en tee,
kai sentään poden kiirettä ja tajuan kantaa paineen selässäni? 

Tajuan, että ajattelen omituisesti.
Stressaantuminen ei auta aikaansaamisessa.
Stressaantuminen ei ole tarpeellista työn tekemiseksi hyvin.
Stressaantuminen ja kiireiden laskeskelu ei ole hyvän työntekijän mittari.
Voin tehdä ihan levollisesti,
ihan yhtä hyvin (tai huonosti),
ihan yhtä tehokkaasti.

Työyhteisössä levollisuus tietysti on vähän hankalaa.
Opettaja, joka on korjannut pinonsa levollisesti ajoissa, on auttamatta ulkona perusininästä.
Se joka korjaa viime tipassa, mutta levollisesti on sitten seuraavana pihalla.

Levollisuus voi olla parempi silloinkin, kun stressaantumiseen olisi aihetta.
Stressaaminen ei auta. Tekeminen auttaa.

Ja jos flunssa iskee, auttaa lepo.
Auttakoon uni. Katsotaan onko huomenna tekemisen päivä.
Haluan sille motoksi: Minkä teen, teen levosta.

Itseohjautuvat aivot

Katsoin tänään Yle Areenan Tiededokumentin Itseohjautuvat aivot.
Pidin siitä. Hymyilin.

Toisin kuin neurotiededokumenteissa yleensä, tästä dokumentista syntyi huikeita visioita yksilön vapaudesta, mahdollisuuksista muuttaa omaa kohtaloaan. Yleensä aivotutkimus herättää deterministisempiä mielikuvia.
Pidin myös dokumentin rakenteesta ja siitä, että tietyt ajattelijat ja tutkijat antoivat ajatuksille ja tieteen edistysaskeleille inhimilliset kasvot.

Neurotiededokumenttia lienee lähestulkoon mahdotonta rakentaa sisällyttämättä siihen tietokoneanimoitua pyörivien aivojen kuvaa. Tässä dokumentissa pyörivät aivot oli supistettu minimiin. Dokumentissa ei myöskään ollut tietokoneanimoituja hermoimpulsseja. Molemmista pisteet kotiin.

Dokumentin pääajatus oli, että aivot muokkautuvat hämmästyttävissä määrin kokemuksen ja harjoituksen myötä. Dokumentissa oli useita esimerkkejä siitä, miten tiettyjen hermoratojen vaurioiduttua toiset radat tai alueet alkavat sopivan harjoittelun myötä toteuttaa vaurioituneiden tai alikehittyneiden alueiden tehtäviä. Loppupuolella pohdittiin myös plastisiteetin kääntöpuolta: samanlaisena toistuvat kokemukset tuppaavat jähmettämään. Plastisiteetin perusajatuksen mukaisesti se mitä käytetään vahvistuu ja se, mitä ei käytetä rapistuu. Jos toiminnat siis kulkevat päivästä toiseen samaa rataa ja kokemukset toistavat itseään kapealla uralla, aivot myös muokkautuvat vähemmän joustaviksi. Ennen puhuttiin kalkkiksista. Sellaiseksikin voi siis sopivalla harjoituksella päätyä.

Gretchen Rubinin kirjassa The Happiness Project kirjoittaja miettii ja etsiin avaimia onnellisuuteen. Yksi onnellisuuden perustekijöistä Gertechenille oli toiminta "in the atmosphere of growth"...   Aivojen toistosta jäykentävään muokkautuvuuteen tepsii varmasti sama resepti.
Kasvun ilmapiiri. Mahdollisuutena. Ei vaatimuksena.

Taas on tänään

Tapahtui kaksi hyvää asiaa: kadonneet rukkaset löytyivät, eikä hampaissa ollut reikiä. 

Tapahtui muitakin. Oli kahdet (lasten) pikkujoulut peräkanaa. Oli kaksi yliväsynyttä vanhempaa. Oli vähän ikävää tunnelmaa. Ja aamulla oli itkevä koululainen, joka joutui menemään kouluun Kuoma saappaissa, kun ensisijaisten talvikenkien vetoketju oli auttamattomasti rikki. Oli ylimääräinen matka kauppakeskittymään ostamaan uusia (edustuskelpoisia) talvikenkiä. Oli asioita, joiden tekemisen reissu syrjäytti, ja jotka siirtyivät iltamyöhään. Oli muutakin harmistusta, kummallinen mieliala, pientä huolta, ärtymystä.

Jotain muutakin oli, sellaista, joka oli vain sen ajan minkä kesti, joka lipesi mielen reunamilta, eikä jäänyt antamaan makuaan tämän päivän muistoihin. Ehkä tapahtui jotain, mikä kannattaisi muistaa, mutta jonka unohdin. Ehkä huomenna muistan jotain muuta, kuin mitä muistan juuri nyt. Olin muiden ihmisten kanssa, puhuin, toimin. Joku muistaa siitä sen, minkä itse jo unohdan. Minun päiväni katoaa minulta, mutta jotain siitä jää olemaan toisen ihmisen muistissa. Hämmentävää, eikö?

Toisaalta on lohdullista, että tavalliset päivät tavallisine harmeineen tiivistyvät ja häipyvät,
antavat tilaa uusille
antavat tilaa toivolle, hennoille ajatuksille aamulla ennen lopullista heräämistä,
niillekin, jotka urheasti kieppuvat siellä synkempien seassa,
nille, jotka kertovat, että on mahdollista, että tästä uudesta tulee hyvä.

Huomiseen, lukijat,
hyvään huomiseen!