Uudissana

Kamine = kamat ja tamineet

Käyttö: Otetaan Pajunkin kamineet mukaan!

Keksijä: Timotei

Love Story

Toissapäivänä olin muodollisissa juhlissa hienon miehen rinnalla - hän frakissa, minä iltapuvussa... Ohjelma kesti lähes viisi tuntia. Hienoa, vaihteluna hauskaakin ja aika epätavallista tässä elämässä :-).

Eilen vietin saman hienon miehen kanssa 14. hääpäivää (kevyen juhlistamisen ajankohta oli valittu lastenhoitopalvelun saatavuuden mukaan). Matkalla poikkesimme viemään vanhaa mikroaaltouunia jäteasemalle. Emme tienneet että siellä oli avointen ovien päivä: mikro jätettiin ilman maksua, takakonttin kannettiin ilmaista multaa ja kompostia (kuinka romattista!) - sekä kaksi liljasipulia lajiketta "Love Story".

Tänään istutin Love Storyt.

Paperipäivä

Eilen olin kokouksessa,
jossa parasta olivat portaat ja vanhan kivitalon tuoksu.
Tänään on paperipäivä, kokouspäivä, nimien ja summien kummallinen päivä,
jota odottamaan heräsin jo aamuvarhaisella.
Jos aikaa jää, teen kysymyksiä.
Jos vielä jää aikaa,
haaveilen.

Omin käsin erämaahan

Minulla on paljon papereita, jotka ovat eksyneet tai joilla ei ole kotia. On asioita, joita minun pitäisi arkistoida järjestelmällisesti. Työhön liittyvissä mapeissa on sivukaupalla tietoa ja ideoita, joita en käytä, mutta joista en osaa luopuakaan. Kuitenkin, kun hetken ajan kuvittelin yhden kurssin mapin kadonneen, en ollut pelkästään kauhuissani - olin myös vähän helpottunut.

Tänään etsin yhtä kadonnutta paperipinoa. Löysin vanhaa unohtunutta ja tajusin, että olen ollut ennenkin sitä, mitä olen nyt, aikonut samaa, hapuillut samaan suuntaan, ollut kesken, antanut toisen muodon. Luen jostakin, ettei ole parempaa tunnetta kuin se, että päättää miten haluaa elää ja onnistuu toteuttamaan sen.

Kirjoittaja oli rakentanut talon omin käsin.

Minulla ei ole maata,
mutta kaivan ja kasaan silti.
Ja mietin rakentamista. Mietin niitä, jotka osaavat - ketä he ovat, kuinka he sen tekevät? Arvioin säitä, kustannuksia, parasta rakennusaikaa, pelon punnusten painoa, rohkeuden rippusia.

Pitäisi järjestää paperit, kerros kerrokselta lähestyä työpöydän pintaa. Pitäisi raivata tieltä, keskittyä olennaiseen,
tehdä tilaa ajatella,
avata tyhjä sivu.

Hyvästelin tänään heitä, joille teen työtä.
Syksyllä uudestaan, sanoi yksi heistä.
Niin, minä sanoin, sitten taas tavataan.
Järjestän muistitikun ja niitä papereita, tulen paikalle,
katsotaan, mitä sitten tapahtuu - mitä tapahtuu heissä, mitä minussa.
Se on elävää ja todellista, tärkeääkin.

Mutta miksi se ei riitä? Miksi aina jotakin muuta?
Miksi minä -
miksi juuri minä haluan rakentaa talon erämaahan,
olla yksin,
rakentaa savesta,
rakentaa omin käsin?
Miksi ei riitä, että katson silmiin,
että mapit ovat järjestyksessä ja pöydän pinta näkyvissä? Olisihan se ihan oikeasti tärkeää, että ne paperit löytyvät, kun niitä tarvitaan.

Tutkimus tekeillä

Paju: Onks tää meiän ensimmäinen elämä? Ei oo ihmisellä kun tää yks elämä. (Miettii ja muistelee aiempia keskusteluja kuolemasta.)

... Otetaanko ne lapset ja aikuiset joskus sieltä ilmasta pois?

Marikki: Ai sieltä taivaasta?

Paju: Niin.

Marikki: Niin... se taivas ei oikestaan oo ilmassa, sanotaan vaan että "taivaassa". Se oikeestaan tarkottaa, että Jumalan luona. Kukaan ei oikein tiedä missä se on. Kukaan ei oikein tiedä, missä Jumala on.

Timotei: Joku tutkija vois joskus selvitää sen, missä se Jumala on.
Onkohan sellanen tutkimus jo tekeillä?

Kun pääsin vanhasta, otin uuden.
Voi jee. Voi ei.

Lasken ajan hintaa

Myyn ja ostan aikaa,
mutta en ymmärrä ajan hintaa.

Minulta kysytään: teenkö tämän tällä hinnalla?
Välillä minä kysyn: paljonko maksaisi, jos tekisin tämän verran vähemmän?

Aikaa johonkin.
Aikaa pois jostakin.

Mistä mitat oikeaan vaihtosuhteeseen?

Entä jos ostan kallilla hukka-aikaa?
Entä jos myyn ajan ja kiristyn?

Vihreä keskiviikko

Joskus käänne osuu vihreään keskiviikkoon.
Lähetän tiedoston ja paksun kirjekuoren.
Toisella suunnalla näpyttelen tunnuslukuja
ja painan tietokoneen nappulaa.

Näin asiat alkavat, päättyvät ja muuttuvat
ajassa, jossa niin moni seikka on mahdottoman
kouriintuntumatonta.

Selkää ei pakota,
eikä pelto leviä edessä raivattuna.
En edes tavannut muodollisen oloista virkailijaa,
kukaan ei tehnyt virallisiin papereihin merkintöjä.

Mietin rituaaleja (ja niiden puutetta).
Miten juhlistaisin näitä pieniä ja suuria päättymisiä ja siirtymiä?
Aika usein nämä kouriintuntumattomat ovat vain tapahtuneet - enter - ja elämä jatkuu ennallaan. Joskus olen juhlistanut herkuttelemalla tai ostamalla -
entä nyt, kun en halua kumpaakaan?
Enkä sitäkään, että elämä vain valuu, hetket jäävät huomaamatta, uusi kietoo minut ja lopulta ihmettelen, missä ja milloin olivat ne hetket, jotka jäsentävät ja antavat merkitystä.

Minussa vilisee uusia ja vanhoja niin, etten ota niistä vielä selvää; seikkailen erilaisilla sivuilla; jollakin on kanahäkki takapihalla, kananmunia kesällä, kanakeittoa talvella; joku on rakentanut talon savesta - hyvin edullisesti vielä; joku sanoo "35 tunnin työviikko olisi ratkaisu" (hän ei asu Suomessa).
Löydän hengästyttäviä sanoja rauhallisessa kirjassa. Löydän sanoja jotka vahvistavat sitä, mitä olen ollut. Odotan määräpäivää, odotan muutosta, ajattelen uusia alkuja, jatkumisia ja silleen jättämisiä, silleen jättämisiä. Palelen ja olen melkein jo kesässä. Olen kiireinen, kun en malta olla vaan, olen ihmeissäni. On niin paljon kaikkea, en osaa enää kirjoittaa. Mietin sanojen rajoja, mitä en täällä voi sanoa, mitä sanon, miten lähellä on koko maailma, mitä sanoisinkaan, jos sanoisin. En sano edes itselleni, enkö? Sitäkö se on, kuuntelukyvyttömyyttä kesken kaiken.

Olla rehellinen itselleen. Nämä ovat ystäväni sanoja, mitä ne minuun? Minuunkin tietystiä, tässä ja muualla, ensimmäiseksi yksin, ei koneen ääressä, vaan yksin hengenvedosta hengenvetoon, sitten sanoiksi, sanoiksi kyllä, miten sekin on tärkeää. Sanoiksi ja askeliksi kaikki. Niin suora en monesti ole, en koskaan ihan vaan rehellinen, kun olen niin käyrä, niin monisuuntainen (näin olen sanonut monesti - olenko väärässä? jos rehellisyys on lopulta niin hirveän yksinkertaista, etten ymmärrä sitä, olenko väärässä? ehkä jalat yltävät pohjaan, löytyy yksinkertainen linja, jäsenet ojentuvat, selän nikamat pysyvät suorina?)

Tuntu ennen pysäkkiä

Se toinen, joka pidättää minua, on melkein tässä.
Vain muutamia punaisia lauseita enää,
tauko,
uusi lukeminen
kuvia, mielikuvia.
Klik,
matkaan, pois.

Alanko sitten taas hengittää syvemmin?
Riittäkö minusta sitten sanoja tännekin?