Olin äidin luona neljä yötä.
Äiti istui usein silmät kiinni sohvassa, tuolilla, sängyllä, vaikka olikin hereillä.
Äiti oli pirteämpi kuin yleensä. Äiti lakaisi lattiaa, kun tuli vieraita.
Äiti oli mukana joissakin keskusteluissa. Äiti söi paljon ja usein.
Tein avuttomuuksissani hulluna ruokaa, kun en muutakaan osaa.
Isälle yllätykseksi, isän ruokavastuuta helpottamaan.
Äiti katsoi, kun tein hänelle ruokaa kaksi iltapäivää.
Hän sanoi: "teet paljon".
Hän syö tekemiäni ruokia vielä pitkään.
Silti en oikein voi antaa hänelle mitään. On, kuin se ei erityisesti liittyisi häneen tai meihin, että teen jotain hänen hyväkseen, rakkaudesta häneen. Jotain on välissä.
Ehkä samaa, joka estää äitiä kiinnostumasta siitä, että isän olkapää on kipeä. Kun puhun siitä, äiti, joka sentään on ammatiltaan terveydenhoitaja, katsoo vain, ei sano mitään, ei huolestu, ei ilmaise myötätuntoa.
Voin tehdä 12 ruokalajia ravitsevaa ruokaa, pakastimen täyteen, mutta ei se erityisesti kosketa äitiä.
Tai... ehkä hetken hän tavoitti siitä jotakin, ehkä, jos katson tarkkaan tai kuvittelen tarpeeksi.
Katsoin äitiä, kun hän istui sängyllä ja otin joitakin kuvia hänen huomaamattaan.
Loppujen lopuksi emme juuri keskustelleet, vaikka jotakin kai siinä puhuttiin silloin tällöin.
Ensimmäisinä päiviä taisi olla joitakin hetkiä, jolloin vuorovaikutusta oli enemmän.
Kun tulin tänään kotiin, arkiympäristön syleily tuntui hetkessä heittävän äidin ja isän jonnekin kaukaisuuteen. He kuuluvat arkeeni kipuna, huolena, suruna... mutta eivät todellisina, läsnäolevina ihmisinä. Ehkä olisi helpompaa, jos olisin vähän lähempänä ja saisin heidät arkeeni. Tai ehkä se olisi vielä vaikeampaa, en tiedä.
Läsnä oli kuitenkin jollain tavalla selkeämpää. Äidin elämä ei tällä kertaa näyttänyt niin mahdottomalta. Ehkä hänellä oli vähemmän kipuja kuin joskus. Hän jaksoi vähän enemmän. Hän ei palellut koko ajan. Ehkä minuun vaikuttivat Duodecimistä lukemani sanat siitä, että monet sairaat kokevat elämänsä mielekkääksi ja arvokkaaksi, vaikka omaiset tai muut ulkopuoliset ahdistuvat, eivätkä osaa nähdä sitä.
Nyt olen taas poissa. Isän raporttien varassa. Kaukana.
En tiedä, milloin menen taas,
enkä oikein sitäkään, millä perusteella ratkaisen sen, milloin on tarpeen mennä.
tiistai 23. heinäkuuta 2019
maanantai 8. heinäkuuta 2019
Yksinkertaista
Suunnittelen yksinkertaisen juhla-aterian. Keitto. Salaatit. Kakku.
Suunnittelen yksinkertaisen elämänvaiheen. Perhe. Kirjoittaminen. Ystävät. Puutarha.
Suunnittelen, että elän tätä yhtä yhden ihmisen elämääni nyt vähän aikaa niin, ettei ilmassa ole kovin montaa palloa yhtä aikaa.
Tähän päivään kuului kaikkia yllämainituista asioista.
Minusta tuntui kuitenkin päivän kuluessa etten saanut mitään aikaan.
Ehkä nyt illan laskeutuessa osaan ajatella toisin.
Valvon vielä vähän ja haen Mintun juna-asemalta puolen yön aikaan, kun bussit tänne eivät enää kulje.
Suunnittelen yksinkertaisen elämänvaiheen. Perhe. Kirjoittaminen. Ystävät. Puutarha.
Suunnittelen, että elän tätä yhtä yhden ihmisen elämääni nyt vähän aikaa niin, ettei ilmassa ole kovin montaa palloa yhtä aikaa.
Tähän päivään kuului kaikkia yllämainituista asioista.
Minusta tuntui kuitenkin päivän kuluessa etten saanut mitään aikaan.
Ehkä nyt illan laskeutuessa osaan ajatella toisin.
Valvon vielä vähän ja haen Mintun juna-asemalta puolen yön aikaan, kun bussit tänne eivät enää kulje.
sunnuntai 7. heinäkuuta 2019
Omana itsenä II
En ole pelkästään eksyksissä.
On suuria kovan maan alueita, joihin tämän yhden ihmisen elämän elämiseni pitkälti perustuu.
En ole enää ihan kesken. Se ilo on siitä, että on elänyt jo jonkin matkaa.
Olin lyhyellä matkalla.
Mietin ihmisiä, jotka matkustavat paljon,
ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita nähtävyyksistä,
merkittävistä paikoista ja kulttuurin maamerkeistä,
jotka haluavat aina uuteen kohteeseen, jotka haluavat nähdä ja kokea koko maailman ja nauttivat siitä estottomasti.
Minä: Ihminen, joka matkustaa uuteen paikkaan ja kokee välittömästi halua asettua,
tai tarkoituksettomuutta, koska ei asetu.
Ei-minä: Ihminen, joka kokee päivän parin jälkeen levottomuutta, on nähnyt kaiken, haluaa eteenpäin, varaa seuraavan matkan, etsii uutta nähtävää, jotakin erilaista, jotakin toista.
Koin velvollisuutta olla sivistyneen kansalaisen tavoin kiinnostunut historian tapahtumista ja niihin liittyvistä merkittävistä paikoista. Voisin olla kiinnostunut niistä ja hetkellisesti olenkin, mutta kiinnostus ei ulotu pintaa syvemmälle. Ymmärrän, että kansakuntien vaiheet ja kulttuurin tuotokset ovat kiinnostavia, mutta omat ajatukseni kulkeutuvat helpommin muualle. Olen kiinnostuneempi luonnosta, ruuantuotannosta, ihmisen tavasta olla maailmassa, ihmissuhteista, kielestä, vuorovaikutuksen tavoista.
On suuria kovan maan alueita, joihin tämän yhden ihmisen elämän elämiseni pitkälti perustuu.
En ole enää ihan kesken. Se ilo on siitä, että on elänyt jo jonkin matkaa.
Olin lyhyellä matkalla.
Mietin ihmisiä, jotka matkustavat paljon,
ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita nähtävyyksistä,
merkittävistä paikoista ja kulttuurin maamerkeistä,
jotka haluavat aina uuteen kohteeseen, jotka haluavat nähdä ja kokea koko maailman ja nauttivat siitä estottomasti.
Minä: Ihminen, joka matkustaa uuteen paikkaan ja kokee välittömästi halua asettua,
tai tarkoituksettomuutta, koska ei asetu.
Ei-minä: Ihminen, joka kokee päivän parin jälkeen levottomuutta, on nähnyt kaiken, haluaa eteenpäin, varaa seuraavan matkan, etsii uutta nähtävää, jotakin erilaista, jotakin toista.
Koin velvollisuutta olla sivistyneen kansalaisen tavoin kiinnostunut historian tapahtumista ja niihin liittyvistä merkittävistä paikoista. Voisin olla kiinnostunut niistä ja hetkellisesti olenkin, mutta kiinnostus ei ulotu pintaa syvemmälle. Ymmärrän, että kansakuntien vaiheet ja kulttuurin tuotokset ovat kiinnostavia, mutta omat ajatukseni kulkeutuvat helpommin muualle. Olen kiinnostuneempi luonnosta, ruuantuotannosta, ihmisen tavasta olla maailmassa, ihmissuhteista, kielestä, vuorovaikutuksen tavoista.
Omana itsenä I
Minulla on taipumusta epäillä itseäni - koska jokin toinen näkökulma ja tulkintatapa on aina mahdollinen ja usein aivan yhtä perusteltu kuin alkuperäinenkin.
Minulla on taipumusta etsiä perusteita ja oikeutusta myös asioille, jotka eivät sitä tarvitse: haluille, tunteille, makuasioille.
Ystäväni tietää, mikä hänen lempivärinsä on ja hän on sisustanut koko kotinsa sillä. Ei ole todennäköistä, että hän koskaan muuttuisi, kyllästyisi tai alkaisi kyseenalaistaa valintaansa. Hän elää elämäänsä hyvin samalla tavalla.
Minä varaudun muutoksiin, jätän seinän tapetoimatta, koska en tiedän, mistä pidemmällä tähtäimellä pidän ja mistä en. Joskus ajattelen, ettei minussa ole yhtä ydintä, että siirtyilen paikaltani, että muutun vaikutteiden ja olosuhteiden mukaisesti.
Omana itsenä oleminen. Mitä se tarkoittaa? Jos koko elämä on omaksi itseksi tulemista, kuinka tietää, että on päässyt lähelle?
Tiedän, että tarvitsen syvemmän sisäisen luvan omana itsenä olemiseen.
En ole muuta, kuin mitä olen, mutta olen varovainen, koen tarvetta perustella ja puolustella valintojani, haluan kovasti näyttää muiden silmissä hyvksyttävältä, hyvältä, onnistuneelta.
En ole ollut näkymätön lapsi, mutta olen ollut vain osittain näkyvä lapsi. Siitä on kyllä jo aikaa. Ehkä se silti on jotenkin minussa.
Kerään ajatuksia siitä, mitä olen ja mitä en.
Tiedänkö?
Osaanko sanoa?
Koenko, että on ok olla yhtä olematta toista?
Yhdessä elämässä toteutuu vain osa siitä, mitä voisin olla. Kestänkö sen? Hyväksynkö sen? Ja sen kuinka paljon satunnaisuutta siihen liittyy?
Olenko vastuussa kaikesta: siitä, miten koen, mitä ajattelen, mitä tunnen, mitä haluan, mitä valitsen tai olen valitsevinani? Voisinko siis valita kaiken toisin, jos vain haluaisin, osaisin tai "olisin parempi ihminen"?
Entä, jos vain sattuu olemaan niin, että olen se, mitä olen; tunnen, mitä tunnen; haluan, mitä haluan,; pidän siitä, mistä pidän; kiinnostun yhdestä, mutta en toisesta? Tarkemmin: entä, jos niiden asioiden alue, joissa nämä asiat ovat neutraaleja ja osin aivan satunnaisia asioita, joita ei tarvitse oikeuttaa, onkin paljon laajempi, kuin huomaamattani elämässä oletan?
En voi olla kovin paljon. En voi olla kiinnostunut kaikesta. En voi valita kaikkea. En pitää kaikesta.
On paljon valintoja, jotka ovat kuten lempiväri, eivätkä vaadi mitään oikeutusta ja perustelua.
Silti minulle tulee helposti olo, että minun pitäisi valita muuta kuin valitsen, kiinnostua asioista, joista en ole erityisen kiinnostunut, olla vielä vähän parempi tai toisenlainen tai jotakin muuta.
Tarjolla on valtava määrä ihanteita ja odotuksia
ja vaikka tavallaan ymmärrän sen ja yritän rajata ja priorisoida,
koen kuitenkin painetta olla kaikkea, kaikille, kaiken aikaa... tai jos ei kaikkea, niin ainakin enemmän kuin mitä yhteen elämää kohtuudella mahtuu.
Omana itsenä oleminen kuulostaa lupaukselta elää vain yhden ihmisen yhtä elämää.
Minulla on taipumusta etsiä perusteita ja oikeutusta myös asioille, jotka eivät sitä tarvitse: haluille, tunteille, makuasioille.
Ystäväni tietää, mikä hänen lempivärinsä on ja hän on sisustanut koko kotinsa sillä. Ei ole todennäköistä, että hän koskaan muuttuisi, kyllästyisi tai alkaisi kyseenalaistaa valintaansa. Hän elää elämäänsä hyvin samalla tavalla.
Minä varaudun muutoksiin, jätän seinän tapetoimatta, koska en tiedän, mistä pidemmällä tähtäimellä pidän ja mistä en. Joskus ajattelen, ettei minussa ole yhtä ydintä, että siirtyilen paikaltani, että muutun vaikutteiden ja olosuhteiden mukaisesti.
Omana itsenä oleminen. Mitä se tarkoittaa? Jos koko elämä on omaksi itseksi tulemista, kuinka tietää, että on päässyt lähelle?
Tiedän, että tarvitsen syvemmän sisäisen luvan omana itsenä olemiseen.
En ole muuta, kuin mitä olen, mutta olen varovainen, koen tarvetta perustella ja puolustella valintojani, haluan kovasti näyttää muiden silmissä hyvksyttävältä, hyvältä, onnistuneelta.
En ole ollut näkymätön lapsi, mutta olen ollut vain osittain näkyvä lapsi. Siitä on kyllä jo aikaa. Ehkä se silti on jotenkin minussa.
Kerään ajatuksia siitä, mitä olen ja mitä en.
Tiedänkö?
Osaanko sanoa?
Koenko, että on ok olla yhtä olematta toista?
Yhdessä elämässä toteutuu vain osa siitä, mitä voisin olla. Kestänkö sen? Hyväksynkö sen? Ja sen kuinka paljon satunnaisuutta siihen liittyy?
Olenko vastuussa kaikesta: siitä, miten koen, mitä ajattelen, mitä tunnen, mitä haluan, mitä valitsen tai olen valitsevinani? Voisinko siis valita kaiken toisin, jos vain haluaisin, osaisin tai "olisin parempi ihminen"?
Entä, jos vain sattuu olemaan niin, että olen se, mitä olen; tunnen, mitä tunnen; haluan, mitä haluan,; pidän siitä, mistä pidän; kiinnostun yhdestä, mutta en toisesta? Tarkemmin: entä, jos niiden asioiden alue, joissa nämä asiat ovat neutraaleja ja osin aivan satunnaisia asioita, joita ei tarvitse oikeuttaa, onkin paljon laajempi, kuin huomaamattani elämässä oletan?
En voi olla kovin paljon. En voi olla kiinnostunut kaikesta. En voi valita kaikkea. En pitää kaikesta.
On paljon valintoja, jotka ovat kuten lempiväri, eivätkä vaadi mitään oikeutusta ja perustelua.
Silti minulle tulee helposti olo, että minun pitäisi valita muuta kuin valitsen, kiinnostua asioista, joista en ole erityisen kiinnostunut, olla vielä vähän parempi tai toisenlainen tai jotakin muuta.
Tarjolla on valtava määrä ihanteita ja odotuksia
ja vaikka tavallaan ymmärrän sen ja yritän rajata ja priorisoida,
koen kuitenkin painetta olla kaikkea, kaikille, kaiken aikaa... tai jos ei kaikkea, niin ainakin enemmän kuin mitä yhteen elämää kohtuudella mahtuu.
Omana itsenä oleminen kuulostaa lupaukselta elää vain yhden ihmisen yhtä elämää.
sunnuntai 30. kesäkuuta 2019
Kesäkuu
Olen viime päivinä taas surrut äitiä, vaikka äiti on vielä elossa.
Äiti on elossa, mutta kärsii.
Jaksaa tuskin mitään,
mutta kuten tähänkin asti, kaipaa tuskin mitään.
Isä on jotenkin selvinnyt hänen kanssaan kotona.
Välillä on ylös nouseminen on vaikeaa, mutta ilmeisesti äiti vielä pääsee alakertaan pesulle.
Ajoittain äiti on intervallihoidossa ja isä vapaalla.
Suren sitä "oikeaa" äitiä, joka minulla oli ja jonka menetin kauan sitten.
Tähän äitiin, joka on nyt, on vaikea olla yhteydessä.
Sanat jäävät aivan pintaan, ei tule yhtään kysymystä, vain muutaman puheenvuoron small talk, joka sitten pysähtyy ja jää ilmaan.
Pitäisi mennä paikalle, että näkisi, miten äitin on.
Nyt on ollut pidempi tauko ja tietysti minulla on siitä jotenkin myös huono omatunto, vaikka toisaalta se on ihan ymmärrettävää kaiken huomioiden.
Äiti on edelleen palliatiivisessa hoidossa, eikä tule paranemaan.
Ilmeisesti mitään ratkaisevaa muutosta voinnissa ei kuitenkaan ole viime kesästä tapahtunut.
Olen alkanut olettaa, että äiti voi elää näin pitkäänkin. En elä jatkuvassa hälytystilassa. En odota peläten puheluita, niin kuin tein silloin aiemmin. Olen tottunut tähän. Siksi en ole mennyt sen tiheämmin, kuin mikä on luontevaa ja onnistuu kohtuudella.
Suren sitäkin, että isä joutuu niin koville.
Yhdestoista vuosi omaishoitajana ihmiselle, jolle tällaiset roolit ovat aiemmassa elämässä olleet ihan vieraita. Isä selviää, mutta pakkohan sen on olla kovaa.
Äiti on elossa, mutta kärsii.
Jaksaa tuskin mitään,
mutta kuten tähänkin asti, kaipaa tuskin mitään.
Isä on jotenkin selvinnyt hänen kanssaan kotona.
Välillä on ylös nouseminen on vaikeaa, mutta ilmeisesti äiti vielä pääsee alakertaan pesulle.
Ajoittain äiti on intervallihoidossa ja isä vapaalla.
Suren sitä "oikeaa" äitiä, joka minulla oli ja jonka menetin kauan sitten.
Tähän äitiin, joka on nyt, on vaikea olla yhteydessä.
Sanat jäävät aivan pintaan, ei tule yhtään kysymystä, vain muutaman puheenvuoron small talk, joka sitten pysähtyy ja jää ilmaan.
Pitäisi mennä paikalle, että näkisi, miten äitin on.
Nyt on ollut pidempi tauko ja tietysti minulla on siitä jotenkin myös huono omatunto, vaikka toisaalta se on ihan ymmärrettävää kaiken huomioiden.
Äiti on edelleen palliatiivisessa hoidossa, eikä tule paranemaan.
Ilmeisesti mitään ratkaisevaa muutosta voinnissa ei kuitenkaan ole viime kesästä tapahtunut.
Olen alkanut olettaa, että äiti voi elää näin pitkäänkin. En elä jatkuvassa hälytystilassa. En odota peläten puheluita, niin kuin tein silloin aiemmin. Olen tottunut tähän. Siksi en ole mennyt sen tiheämmin, kuin mikä on luontevaa ja onnistuu kohtuudella.
Suren sitäkin, että isä joutuu niin koville.
Yhdestoista vuosi omaishoitajana ihmiselle, jolle tällaiset roolit ovat aiemmassa elämässä olleet ihan vieraita. Isä selviää, mutta pakkohan sen on olla kovaa.
sunnuntai 7. lokakuuta 2018
Kokkausmietteitä
Olen ajatellut äitiä,
kirjoittanutkin,
ehkä siksi olen tänään täällä.
Mutta en kirjoita nyt äidistä, vaan arjesta, syksystä, selviämisestä, elämän hyvien hetkien rakentamisesta.
Olen sytyttänyt iltaisin paljon kynttilöitä.
Tuntuu tärkeältä ympäröidä itsensä nautinnollisilla asioilla.
Minulla on kivi-kynttilälyhtyjä, joita olen saanut jostakin. Värit ovat mitä sattuu, niitä mitä on ollut kaupan oheistuotteina tai muita. Mutta ne ovat kauniita takan reunalla. Ihan sopivasti vähän synkkiä, mutta kuitenkin tuovat oman sävynsä.
Omasta toiveestani olen saanut lahjaksi Kastehelmi-sarjan kynttilälyhdyt. Niistä pidän paljon. Ne ovat keittiössä, jossa on muutenkin vaaleampaa, kuultavaa ja paljon ikkunoita.
Teen usein ruokaa.
Teen ruokaa, koska se on tarpeen ja välttämätöntä.
Joskus ruuanlaitto on ihan pelkkää arkea, enkä panosta siihen.
Nyt olen istunut viikonloppuisin alas ja suunnitellut enemmän, ajatellut, rakentanut, ratkonut ongelmia.
Minun arjessani on täysin vierasta ajatus, että ensin olisi resepti ja sitten mentäisiin kauppaan ostamaan sitä varten aineksia. Ainakin näin syksyllä minun keittiössäni ensin on aina jotakin edellisestä ruuasta jäänyttä; jokin juurespussi jääkaapissa, joka uhkaa nahistua; jotakin satoa puutarhasta, joka pitää saada käytettyä. Ruuanlaitto on tasapainottelua ja ongelmanratkaisua. Miten saan käytettyä punajuuret? Entä tomaatit, jotka kypsyvätkin nyt kaikki yhtä aikaa? Tarvitsin yhden lantun, mutta kolme jäi yli. Jääkaappi täyttyy rasioista, joissa on yhdeltä aterialta yli jäänyyttä lohta, joka on liian suolaista tai perunoita tai vähän kasvislisäkettä, jota muut kuin minä eivät halunneetkaan syödä. Nämä asettavat oman lähtökohtansa ja rajansa sille, miten vastaan kysymykseen: Mitä syödään?
Lisäksi tasapainottelen sen kanssa, mistä kukakin pitää. Mikä on terveellistä? Mikä on edullista? Mistä itse innostun? Mikä kelpaa nälkäisimmälle tai millä tilanne korjataan, jos ruoka ei maistukaan?
Olen nyt antanut ruuanlaitolle sen vaatiman tilan ja vähän fiilistellytkin sen ympärillä.
Kirjannut aineksia, jotka käytän. Laatinut pientä ruokalistaa pari päivää eteenpäin.
Ostanut jotain uutta ja tehnyt kokeiluja.
Perheelle ruoka on usein aika itsestäänselvä asia. En tiedä huomaako kukaan erityisesti, jos panostan siihen. (Osalle eineslihapullat ja makarooni ovat kai ihan parasta arkiruokaa...)
Mutta olen itse nyt nauttinut siitä, että olen saanut käytettyä minulla olevia ruoka-aineita, yhdistellyt ja keksinyt aina seuraavan ratkaisun ja seuraavan ruuan, jossa se, mitä on saa sopivan muodon ja tulee käytetyksi.
Tänään tein lounaaksi edellisellä viikolla valmistamastani ruuasta ylijääneistä punajuurista borssikeiton, johon sain piilotettua osan puutarhan tarjoamasta kesäkurpitsasta sekä tomaatteja (omasta pihasta nekin), jotka olivat jo vähän pinnasta nupistuneita, mutta silti sisältä tosi hyviä. Soseutin tomaatit pakasteesta löytämääni liemeen ja maku oli moniulotteinen ja upea, vaikka keitto oli oikeastaan todella yksinkertainen.
Päivälliseksi tein risottoa. Jätin suolan lisäämättä, mutta lisäsin liian suolaisen lohipalan, eiliselle ruualle valmistamani lehtikaalimuhennoksen lopun ja kesäkurpitsaraastetta. Maut tuntuivat ihanan tasapainoisilta ja lempeiltä. (Alunperin se liiaksi maustettu lohi harmitti jokin verran, vaikka söihän sitä...)
Tällaisesta ruuasta tulee hyvä mieli.
Haluan muistaa sen. Ehkä siksi kirjoitan siitä.
Huomenna tarjoan tacoja, joihin tulee lauantain possuribsien yli jääneet lihat. Näin ateriat sulautuvat toisiinsa ja saavat muotonsa. Valitettavasti kolme seuraavaa päivää menee niin, että en oikein kunnolla ehdi tehdä ruokaa, kun olen koululla tai koulutuksessa. En ole vielä miettinyt, mitä meillä silloin syödään.
kirjoittanutkin,
ehkä siksi olen tänään täällä.
Mutta en kirjoita nyt äidistä, vaan arjesta, syksystä, selviämisestä, elämän hyvien hetkien rakentamisesta.
Olen sytyttänyt iltaisin paljon kynttilöitä.
Tuntuu tärkeältä ympäröidä itsensä nautinnollisilla asioilla.
Minulla on kivi-kynttilälyhtyjä, joita olen saanut jostakin. Värit ovat mitä sattuu, niitä mitä on ollut kaupan oheistuotteina tai muita. Mutta ne ovat kauniita takan reunalla. Ihan sopivasti vähän synkkiä, mutta kuitenkin tuovat oman sävynsä.
Omasta toiveestani olen saanut lahjaksi Kastehelmi-sarjan kynttilälyhdyt. Niistä pidän paljon. Ne ovat keittiössä, jossa on muutenkin vaaleampaa, kuultavaa ja paljon ikkunoita.
Teen usein ruokaa.
Teen ruokaa, koska se on tarpeen ja välttämätöntä.
Joskus ruuanlaitto on ihan pelkkää arkea, enkä panosta siihen.
Nyt olen istunut viikonloppuisin alas ja suunnitellut enemmän, ajatellut, rakentanut, ratkonut ongelmia.
Minun arjessani on täysin vierasta ajatus, että ensin olisi resepti ja sitten mentäisiin kauppaan ostamaan sitä varten aineksia. Ainakin näin syksyllä minun keittiössäni ensin on aina jotakin edellisestä ruuasta jäänyttä; jokin juurespussi jääkaapissa, joka uhkaa nahistua; jotakin satoa puutarhasta, joka pitää saada käytettyä. Ruuanlaitto on tasapainottelua ja ongelmanratkaisua. Miten saan käytettyä punajuuret? Entä tomaatit, jotka kypsyvätkin nyt kaikki yhtä aikaa? Tarvitsin yhden lantun, mutta kolme jäi yli. Jääkaappi täyttyy rasioista, joissa on yhdeltä aterialta yli jäänyyttä lohta, joka on liian suolaista tai perunoita tai vähän kasvislisäkettä, jota muut kuin minä eivät halunneetkaan syödä. Nämä asettavat oman lähtökohtansa ja rajansa sille, miten vastaan kysymykseen: Mitä syödään?
Lisäksi tasapainottelen sen kanssa, mistä kukakin pitää. Mikä on terveellistä? Mikä on edullista? Mistä itse innostun? Mikä kelpaa nälkäisimmälle tai millä tilanne korjataan, jos ruoka ei maistukaan?
Olen nyt antanut ruuanlaitolle sen vaatiman tilan ja vähän fiilistellytkin sen ympärillä.
Kirjannut aineksia, jotka käytän. Laatinut pientä ruokalistaa pari päivää eteenpäin.
Ostanut jotain uutta ja tehnyt kokeiluja.
Perheelle ruoka on usein aika itsestäänselvä asia. En tiedä huomaako kukaan erityisesti, jos panostan siihen. (Osalle eineslihapullat ja makarooni ovat kai ihan parasta arkiruokaa...)
Mutta olen itse nyt nauttinut siitä, että olen saanut käytettyä minulla olevia ruoka-aineita, yhdistellyt ja keksinyt aina seuraavan ratkaisun ja seuraavan ruuan, jossa se, mitä on saa sopivan muodon ja tulee käytetyksi.
Tänään tein lounaaksi edellisellä viikolla valmistamastani ruuasta ylijääneistä punajuurista borssikeiton, johon sain piilotettua osan puutarhan tarjoamasta kesäkurpitsasta sekä tomaatteja (omasta pihasta nekin), jotka olivat jo vähän pinnasta nupistuneita, mutta silti sisältä tosi hyviä. Soseutin tomaatit pakasteesta löytämääni liemeen ja maku oli moniulotteinen ja upea, vaikka keitto oli oikeastaan todella yksinkertainen.
Päivälliseksi tein risottoa. Jätin suolan lisäämättä, mutta lisäsin liian suolaisen lohipalan, eiliselle ruualle valmistamani lehtikaalimuhennoksen lopun ja kesäkurpitsaraastetta. Maut tuntuivat ihanan tasapainoisilta ja lempeiltä. (Alunperin se liiaksi maustettu lohi harmitti jokin verran, vaikka söihän sitä...)
Tällaisesta ruuasta tulee hyvä mieli.
Haluan muistaa sen. Ehkä siksi kirjoitan siitä.
Huomenna tarjoan tacoja, joihin tulee lauantain possuribsien yli jääneet lihat. Näin ateriat sulautuvat toisiinsa ja saavat muotonsa. Valitettavasti kolme seuraavaa päivää menee niin, että en oikein kunnolla ehdi tehdä ruokaa, kun olen koululla tai koulutuksessa. En ole vielä miettinyt, mitä meillä silloin syödään.
lauantai 1. syyskuuta 2018
Solmuja, suunnattomuutta
Elämässäni on paljon muutakin vaikeaa, kuin äidin sairauden paheneminen.
On ylipäätään olo, että oma elämä on jotenkin solmussa.
Teen lievästi itsetuhoisia valintoja; kerta toisensa jälkeen jätän valitsematta asioita, jotka auttaisivat voimaan paremmin; en ajattele terveysriskejä tai jos ajattelenkin, en silti onnistu syömään hyvin ja liikkumaan sopivasti.
Loman päättymisen jälkeen en ole onnistunut pitämään yhtään viikonloppua vapaana työstä. Osin siksi, että töissä on kaikkea ja ennakointi auttaa; osin oman sisäisen levottomuuden ja irrotautumiskyvyttömyyden vuoksi.
Vaikka työ on hyvää, olen kroonisesti tyytymätön ja se purkautuu korkeina kierroslukuina suhteessa asioihin, jotka ovat niin pieniä, että ne voisi oikeasti vain sivuuttaa tai hoitaa lempeästi olkaa kohauttaen eteenpäin.
En oikein tiedä, mihin olen nyt menossa tai mihin yritän elämässäni panostaa. On suunnaton ja jotenkin tyytymätön, rauhaton olo.
Välillä minusta tuntuu, että olen alkanut elää äitini elämään kuuluvia tunteita; tuijotan eteeni samalla tavalla aikomatta mitään; olen samalla tavalla pitkittyneen ja epämääräisen siirtymän vaiheessa; en tee aktiivisesti elettäkään suuntiin, jotka ovat pohjimmiltaan minulle tärkeitä. Joudun muistuttamaan itselleni, että minä en ole sairas, eikä minun tarvitse elää niin.
Pelkään sitä, miten epätasapainoiselta välillä tuntuu.
Entä, jos olen matkalla johonkin kamalampaan; masennukseen, uupumiseen, romahtamiseen?
Kuinka paljon johtuu huolesta, torjutusta surusta, äidin tunteiden kantamisesta?
Vanhenen ja pelkään vanhuutta, sairauksia, kärsimystä, luopumista ja sitä, että kaikki osoittautuu lopulta tyhjäksi ja turhaksi. Lopussa paljastuu, että olen elänyt koko ajan väärin.
***
Elääkseni hyvin, minun pitäisi olla joku toinen.
Onko se niin?
Niinkö minä ajattelen?
Haluan pitää itsestäni huolta, mutta en pidä.
En tee ihania ja virkistäviä asioita, vaan töitä.
Jään sokerikoukkuun ja unohdan, että piti liikkua päivittäin.
Olen jääräpäisesti tekemättä luovaa projektia, jonka haluaisin tehdä, mutta joka tuntuu isolta ja pelottavalta. En tee sitä maltillisesti ja askel kerrallaan, vaikka ymmärrän, että niinhän sitä kannattaisi edistää, pikkuhiljaa ja rauhallisesti. Toimin näin, vaikka tajuan, että osa epätasapainoisuudesta nousee tämän asian sivuuttamisesta.
Tämäkin on sävyltään itsetuhoista, omien mahdollisuuksien torpedointia.
Toisaalta, sillä ihmisellä, joka minun pitäisi olla, ei ehkä olisi tällaisia pyrkimyksiä lainkaan.
Elääkseni hyvin, ei riitä, että olisin joku toinen. Minun pitäisi olla useita toisia.
Yksi luova ja intohimoinen, rohkea toteuttaja, aikaansaaja, itsekäs keskittyjä, epäitsekäs merkitysten tuottaja.
Toinen rauhallinen, tasapainoinen, kiitollinen ja vakaa; sellainen, jolla on ruuan kanssa aina salaattia, säännöllisiä liikuntaharrastuksia, vapaat viikonloput perheen ja mukavien harrastusten parissa.
Kolmas…
Kuinka monta elämää minun pitäisi osata elää?
***
Yritänkö pettää itseäni sanomalla, että tarvitsen monta elämää, ikään kuin hyvä elämä muka olisi kohtuuton vaatimus? Eikö jokaisessa elämässä ole hyväksi elää paremmin, kuin mihin minä pystyn nyt? Eivätkö epäkohdat sentään ole sen verran ilmeisiä?
Se on kuitenkin totta, että elän ikään kuin elämänvaihtoehtojen rajalla.
Minäkin vanhenen. Miten käytän jäljellä olevan ajan?
Kuinka paljon voin valita?
Onko jotakin, mitä minun on tarkoitus olla? Jotakin, mitä en voi muuttaa --- vain suostua itseeni tai vastustaa sitä?
***
Voisin kai joka tapauksessa alkaa syödä terveellisesti. Mistään näkökulmasta sen ei pitäisi olla ongelmallista.
Ja silti sekin on.
Voisin kirjoittaa enemmän.
Voisin kuunnella enemmän omia ajatuksiani.
Voisin kävellä useammin metsässä tai ylipäätään.
Voisin laittaa puutarhan kuntoon ja virittää salaatit ikkunalle kasvamaan.
Voisin varata viikkoon hetken sitä suurta ja vaikeaa varten.
Voisin lukea, ja luenkin.
Voisin, mutta en välttämättä tee.
Mihin minun elämäni sitten kuluu?
Ajattelen asioita helposti selviämisenä; kun selviän tästä työpäivästä, kun saan ruuan ajoissa lapsille, kun arki ei ihan romahda... En irrottaudu työstä viikonloppuna, koska selviän sitten viikosta paremmin, kun teen tämän ja tämän nyt. Sille ja tälle viikolle on sitä ja tätä ylimääräistä selvittävää. Paras ennakoida sitä nyt.
Ei sen selviämisen pitäisi ihan näin kortilla olla.
Miksi menen töihin "selviämään päivästä" sen sijaan, että menisin pitämään päivän oppitunnit?
Mikä on hyökkäämässä minua vastaan? Miksi kysymys selviämisestä ylipäätään nostaa päätään? Miksi kuulostaa siltä, kuin olisin kuohuavan meren armoilla ja onnistuisin vain niupin naupin pelastautumaan? Onko selviytymispuhe väsyneen ja vähän jopa uhriutuvan ihmisen puhetta?
Miksi en ole se toinen, joka on toteuttaa aktiivisesti ja valoisasti asioita, tarttuu mahdollisuuksiin, luottaa kykyihinsä, rakentaa tästä viikosta hyvän viikon?
Voisinko olla sellainen?
Voisinko vain valita olla sellainen?
Onko tämä näkökulmakysymys?
On ylipäätään olo, että oma elämä on jotenkin solmussa.
Teen lievästi itsetuhoisia valintoja; kerta toisensa jälkeen jätän valitsematta asioita, jotka auttaisivat voimaan paremmin; en ajattele terveysriskejä tai jos ajattelenkin, en silti onnistu syömään hyvin ja liikkumaan sopivasti.
Loman päättymisen jälkeen en ole onnistunut pitämään yhtään viikonloppua vapaana työstä. Osin siksi, että töissä on kaikkea ja ennakointi auttaa; osin oman sisäisen levottomuuden ja irrotautumiskyvyttömyyden vuoksi.
Vaikka työ on hyvää, olen kroonisesti tyytymätön ja se purkautuu korkeina kierroslukuina suhteessa asioihin, jotka ovat niin pieniä, että ne voisi oikeasti vain sivuuttaa tai hoitaa lempeästi olkaa kohauttaen eteenpäin.
En oikein tiedä, mihin olen nyt menossa tai mihin yritän elämässäni panostaa. On suunnaton ja jotenkin tyytymätön, rauhaton olo.
Välillä minusta tuntuu, että olen alkanut elää äitini elämään kuuluvia tunteita; tuijotan eteeni samalla tavalla aikomatta mitään; olen samalla tavalla pitkittyneen ja epämääräisen siirtymän vaiheessa; en tee aktiivisesti elettäkään suuntiin, jotka ovat pohjimmiltaan minulle tärkeitä. Joudun muistuttamaan itselleni, että minä en ole sairas, eikä minun tarvitse elää niin.
Pelkään sitä, miten epätasapainoiselta välillä tuntuu.
Entä, jos olen matkalla johonkin kamalampaan; masennukseen, uupumiseen, romahtamiseen?
Kuinka paljon johtuu huolesta, torjutusta surusta, äidin tunteiden kantamisesta?
Vanhenen ja pelkään vanhuutta, sairauksia, kärsimystä, luopumista ja sitä, että kaikki osoittautuu lopulta tyhjäksi ja turhaksi. Lopussa paljastuu, että olen elänyt koko ajan väärin.
***
Elääkseni hyvin, minun pitäisi olla joku toinen.
Onko se niin?
Niinkö minä ajattelen?
Haluan pitää itsestäni huolta, mutta en pidä.
En tee ihania ja virkistäviä asioita, vaan töitä.
Jään sokerikoukkuun ja unohdan, että piti liikkua päivittäin.
Olen jääräpäisesti tekemättä luovaa projektia, jonka haluaisin tehdä, mutta joka tuntuu isolta ja pelottavalta. En tee sitä maltillisesti ja askel kerrallaan, vaikka ymmärrän, että niinhän sitä kannattaisi edistää, pikkuhiljaa ja rauhallisesti. Toimin näin, vaikka tajuan, että osa epätasapainoisuudesta nousee tämän asian sivuuttamisesta.
Tämäkin on sävyltään itsetuhoista, omien mahdollisuuksien torpedointia.
Toisaalta, sillä ihmisellä, joka minun pitäisi olla, ei ehkä olisi tällaisia pyrkimyksiä lainkaan.
Elääkseni hyvin, ei riitä, että olisin joku toinen. Minun pitäisi olla useita toisia.
Yksi luova ja intohimoinen, rohkea toteuttaja, aikaansaaja, itsekäs keskittyjä, epäitsekäs merkitysten tuottaja.
Toinen rauhallinen, tasapainoinen, kiitollinen ja vakaa; sellainen, jolla on ruuan kanssa aina salaattia, säännöllisiä liikuntaharrastuksia, vapaat viikonloput perheen ja mukavien harrastusten parissa.
Kolmas…
Kuinka monta elämää minun pitäisi osata elää?
***
Yritänkö pettää itseäni sanomalla, että tarvitsen monta elämää, ikään kuin hyvä elämä muka olisi kohtuuton vaatimus? Eikö jokaisessa elämässä ole hyväksi elää paremmin, kuin mihin minä pystyn nyt? Eivätkö epäkohdat sentään ole sen verran ilmeisiä?
Se on kuitenkin totta, että elän ikään kuin elämänvaihtoehtojen rajalla.
Minäkin vanhenen. Miten käytän jäljellä olevan ajan?
Kuinka paljon voin valita?
Onko jotakin, mitä minun on tarkoitus olla? Jotakin, mitä en voi muuttaa --- vain suostua itseeni tai vastustaa sitä?
***
Voisin kai joka tapauksessa alkaa syödä terveellisesti. Mistään näkökulmasta sen ei pitäisi olla ongelmallista.
Ja silti sekin on.
Voisin kirjoittaa enemmän.
Voisin kuunnella enemmän omia ajatuksiani.
Voisin kävellä useammin metsässä tai ylipäätään.
Voisin laittaa puutarhan kuntoon ja virittää salaatit ikkunalle kasvamaan.
Voisin varata viikkoon hetken sitä suurta ja vaikeaa varten.
Voisin lukea, ja luenkin.
Voisin, mutta en välttämättä tee.
Mihin minun elämäni sitten kuluu?
Ajattelen asioita helposti selviämisenä; kun selviän tästä työpäivästä, kun saan ruuan ajoissa lapsille, kun arki ei ihan romahda... En irrottaudu työstä viikonloppuna, koska selviän sitten viikosta paremmin, kun teen tämän ja tämän nyt. Sille ja tälle viikolle on sitä ja tätä ylimääräistä selvittävää. Paras ennakoida sitä nyt.
Ei sen selviämisen pitäisi ihan näin kortilla olla.
Miksi menen töihin "selviämään päivästä" sen sijaan, että menisin pitämään päivän oppitunnit?
Mikä on hyökkäämässä minua vastaan? Miksi kysymys selviämisestä ylipäätään nostaa päätään? Miksi kuulostaa siltä, kuin olisin kuohuavan meren armoilla ja onnistuisin vain niupin naupin pelastautumaan? Onko selviytymispuhe väsyneen ja vähän jopa uhriutuvan ihmisen puhetta?
Miksi en ole se toinen, joka on toteuttaa aktiivisesti ja valoisasti asioita, tarttuu mahdollisuuksiin, luottaa kykyihinsä, rakentaa tästä viikosta hyvän viikon?
Voisinko olla sellainen?
Voisinko vain valita olla sellainen?
Onko tämä näkökulmakysymys?
Mitä suren sitten...
Nukkumaan menessä mieleen nousee kysymys:
mitä suren sitten, kun äitiä ei enää ole;
mitä vähemmän minulla silloin on, kuin nyt?
Olen jo nyt niin yksin hänestä.
Olen kaukana,
en kuule hänestä,
hän ei kaipaa minua,
ei puhu minusta, ei puhu minun kanssani,
ei puhu minun kanssani edes silloin, kun olen siellä;
isän ei juurikaan soita, hänellä ei ole mitään kerrottavaa äidistä,
elän jo nyt niin monella tavalla yksin ja ilman häntä.
Olen tottunut siihen,
mutta kestän sitä huonosti.
Puhun ystävälleni siitä kokemuksesta, että läsnäolollani ei ole äidille merkitystä.
Sanon, ettei minun kannata matkustaa viikonlopuksi kotiin ja käyttää matkoihin yli kymmentä tuntia, jos äidilleni ei tunnu olevan sillä mitään merkitystä olenko siellä tai näkeekö hän minua.
- Mutta onko sinun tärkeää mennä itsesi takia? ystävä kysyy.
Tosiasiassa menen sinne taas heti, kun arki antaa sen pienen jouston, että pitkä matka on mahdollinen.
Mutta minusta tuntuu juuri nyt, ettei minun tarvitse itsenikään takia mennä.
Menen isän takia. Hän tarvitsee tukea ja hän tarvitsee todistajan.
Jos menen itseni takia, niin siksi, että en kokisi olevani kylmä ja sydämetön tytär;
tai siksi etten katuisi sitä myöhemmin.
Menisinkö siksi, että välitän?
Tietysti välitän.
Mutta mitä merkitystä minun rakkaudellani on, jos sillä ei ole äidille mitään väliä?
Tällaisena hetkenä haluaisin vain itkeä itseni kaiken tämän läpi
ja päästää irti.
mitä suren sitten, kun äitiä ei enää ole;
mitä vähemmän minulla silloin on, kuin nyt?
Olen jo nyt niin yksin hänestä.
Olen kaukana,
en kuule hänestä,
hän ei kaipaa minua,
ei puhu minusta, ei puhu minun kanssani,
ei puhu minun kanssani edes silloin, kun olen siellä;
isän ei juurikaan soita, hänellä ei ole mitään kerrottavaa äidistä,
elän jo nyt niin monella tavalla yksin ja ilman häntä.
Olen tottunut siihen,
mutta kestän sitä huonosti.
Puhun ystävälleni siitä kokemuksesta, että läsnäolollani ei ole äidille merkitystä.
Sanon, ettei minun kannata matkustaa viikonlopuksi kotiin ja käyttää matkoihin yli kymmentä tuntia, jos äidilleni ei tunnu olevan sillä mitään merkitystä olenko siellä tai näkeekö hän minua.
- Mutta onko sinun tärkeää mennä itsesi takia? ystävä kysyy.
Tosiasiassa menen sinne taas heti, kun arki antaa sen pienen jouston, että pitkä matka on mahdollinen.
Mutta minusta tuntuu juuri nyt, ettei minun tarvitse itsenikään takia mennä.
Menen isän takia. Hän tarvitsee tukea ja hän tarvitsee todistajan.
Jos menen itseni takia, niin siksi, että en kokisi olevani kylmä ja sydämetön tytär;
tai siksi etten katuisi sitä myöhemmin.
Menisinkö siksi, että välitän?
Tietysti välitän.
Mutta mitä merkitystä minun rakkaudellani on, jos sillä ei ole äidille mitään väliä?
Tällaisena hetkenä haluaisin vain itkeä itseni kaiken tämän läpi
ja päästää irti.
keskiviikko 15. elokuuta 2018
Alkuperää kunnioittaen
Nyt minusta tuntuu, että isä pitää enemmän etäisyyttä.
Äiti on nyt kotona. Voisi olla enemmän kerrottavaa, mutta ehkä on vähemmän syytä kertoa sitä.
Ehkä isä haluaa säästää minua omilta kuormiltaan; ehkä hän ei jaksa puhua äidistä, kun on koko ajan hänen kanssaan; ehkä hän joutuisi puhumaan äidin kuulleen; ehkä kaikkien virheiden, kipujen ja hankaluuksien kertaaminen tuntuu masentavalta.
Kuulen siis isästä kerran tai pari viikossa. Kuulen äidistä kerran, pari viikossa.
Kesän vaikenemisen jälkeen en ole uskaltanut yrittää puhelimessa juttelemista, kun se oli jo tätä ennenkin vaikeaa ja jotenkin tyhjää. (Äiti ei ole kai koskaan millään tapaa ilmaissut, että haluaisi jutella kanssani puhelimessa tai kaipaisi minun soittojani.)
Tänään menin töiden jälkeen kaupoille ja päädyin Iittalan myymälään.
Ostin Teema -lautasia, kun leipälautaset tuntuvat aina olevan lopussa.
Vieressä oli muumimuki, kakkoslaatua. Sen nimi oli Alkuperää kunnioittaen.
Jostain syystä pidin mukista. Minulla on ennestään kaksi muumimukia, jotka olen saanut jonkilaisena bonuksena jokun kaupparyhmän ostoksista vuosi pari sitten. En siis ole keräilijä. En tosiaankaan ostele muumimukeja.
Ostin sen mukin. Ajattelin, että saan tästä iloa syksyllä ja että se sopii minulla jo oleviin mukeihin. Alkuperän kunnioittaminen kuulosti mystiseltä ja selittämättömältä. Mietin muumien esi-isiä tai jotakin muuta epämääräistä.
Kotona yritin muistella mukin nimeä, mutta olin sen jo unohtanut.
Kun selvitin sitä törmäsin tekstiin, jossa kerrottiin, että teema liittyikin Tove Janssonin suruun hänen äitinsä kuoltua. Olinko ostanut tietämättäni surumukin, kuoleman mukin? Oliko mukilla jokin merkitys? Tarkoittiko se jotakin? Miten äiti voi? Onhan äidillä kaikki hyvin tai ainakin ennallaan? Tuleeko tänään puhelu, se lopullinen puhelu?
Vähän aikaa mukin ostaminen tuntui kohtalonomaiselta, pahalta enteeltä, surukauden avaamiselta hieman etuajassa. Tuli tarve soittaa kotiin ja kysyä, että kaikki on kunnossa. En kuitenkaan tehnyt sitä, koska tiesin isän ohjelman tälle illalle ja senkin, että olisin varmasti ensimmäinen ihminen, jolle isäni tiedottaisi mistään käänteestä huonompaan.
Ilta meni kuitenkin äitiä surren; äidin sairautta, kuolemisen epämääräisyyttä ja kuoleman toivotonta väistämättömyttä surren.
Emme saa siistiä, selkeää tarinaa. Mukit eivät ole enteitä. Lääkärien sanat eivät ole enteitä. Laskukierteet voivat pysähtyä ennen maahan iskeytymistä ja hyvä niin.
Odotan, kannan äitiä mielessäni, suren ja yritän elää niin hyvin kuin osaan (se ei ole paljon),
alkuperää kunnioittaen.
Äiti on nyt kotona. Voisi olla enemmän kerrottavaa, mutta ehkä on vähemmän syytä kertoa sitä.
Ehkä isä haluaa säästää minua omilta kuormiltaan; ehkä hän ei jaksa puhua äidistä, kun on koko ajan hänen kanssaan; ehkä hän joutuisi puhumaan äidin kuulleen; ehkä kaikkien virheiden, kipujen ja hankaluuksien kertaaminen tuntuu masentavalta.
Kuulen siis isästä kerran tai pari viikossa. Kuulen äidistä kerran, pari viikossa.
Kesän vaikenemisen jälkeen en ole uskaltanut yrittää puhelimessa juttelemista, kun se oli jo tätä ennenkin vaikeaa ja jotenkin tyhjää. (Äiti ei ole kai koskaan millään tapaa ilmaissut, että haluaisi jutella kanssani puhelimessa tai kaipaisi minun soittojani.)
Tänään menin töiden jälkeen kaupoille ja päädyin Iittalan myymälään.
Ostin Teema -lautasia, kun leipälautaset tuntuvat aina olevan lopussa.
Vieressä oli muumimuki, kakkoslaatua. Sen nimi oli Alkuperää kunnioittaen.
Jostain syystä pidin mukista. Minulla on ennestään kaksi muumimukia, jotka olen saanut jonkilaisena bonuksena jokun kaupparyhmän ostoksista vuosi pari sitten. En siis ole keräilijä. En tosiaankaan ostele muumimukeja.
Ostin sen mukin. Ajattelin, että saan tästä iloa syksyllä ja että se sopii minulla jo oleviin mukeihin. Alkuperän kunnioittaminen kuulosti mystiseltä ja selittämättömältä. Mietin muumien esi-isiä tai jotakin muuta epämääräistä.
Kotona yritin muistella mukin nimeä, mutta olin sen jo unohtanut.
Kun selvitin sitä törmäsin tekstiin, jossa kerrottiin, että teema liittyikin Tove Janssonin suruun hänen äitinsä kuoltua. Olinko ostanut tietämättäni surumukin, kuoleman mukin? Oliko mukilla jokin merkitys? Tarkoittiko se jotakin? Miten äiti voi? Onhan äidillä kaikki hyvin tai ainakin ennallaan? Tuleeko tänään puhelu, se lopullinen puhelu?
Vähän aikaa mukin ostaminen tuntui kohtalonomaiselta, pahalta enteeltä, surukauden avaamiselta hieman etuajassa. Tuli tarve soittaa kotiin ja kysyä, että kaikki on kunnossa. En kuitenkaan tehnyt sitä, koska tiesin isän ohjelman tälle illalle ja senkin, että olisin varmasti ensimmäinen ihminen, jolle isäni tiedottaisi mistään käänteestä huonompaan.
Ilta meni kuitenkin äitiä surren; äidin sairautta, kuolemisen epämääräisyyttä ja kuoleman toivotonta väistämättömyttä surren.
Emme saa siistiä, selkeää tarinaa. Mukit eivät ole enteitä. Lääkärien sanat eivät ole enteitä. Laskukierteet voivat pysähtyä ennen maahan iskeytymistä ja hyvä niin.
Odotan, kannan äitiä mielessäni, suren ja yritän elää niin hyvin kuin osaan (se ei ole paljon),
alkuperää kunnioittaen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)