Valmistaudun lähtöön

Pakkaan mukaan vaatteita ja muutaman kirjan,
tietokonekin tulee mukaan, koska on velvollisuuksia ja aikarajoja.
Latasin mukaan musiikkia, jolla arvelen olevan äidille merkitystä.
Ostan vissyä, kun äiti tykkäsi sitä juoda silloin, kun viimeksi kävimme.

Ei ole paljoa vietävää,
ei paljoa pakattavaa.

Soitin siskolle.
Ajattelin, että jos hän vaikka haluaisi tulla samaan aikaan käymään
tai muuten tavata,
mutta ei se taida tulla.
Siinä se asuu toisella puolella tietä terveyskeskuksesta,
mutta ihan omassa maailmassaan.
Tuli vähän tyhmä olo, että mitä minä nyt menin odottamaan, että jotenkin yhdessä jätettäisiin äidille hyvästiä tai että tällaisen tilanteen kohdalla jotenkin olisi tarve nähdä toista. 

Olkoon. Yritin edes.

Tänään äiti oli ollut virkeämpi.
Nyt isä sanoi, että hän oli selvästi myös ilahtunut siitä, että olen tulossa.
Tuntui hyvältä.

Mutta ei äidin ole hyvä olla, nestettä kertyy joka puolelle ja jalkoihin sattuu.
Äidin rinnasta on löydetty patti.
Se on joko tulehdus tai mahdollisesti kasvain,
mutta ei sitä enää lähdetä mitenkään tutkimaan.
Kyllähän tuo konkretisoi taas sitä, mitä saattohoito tarkoittaa.

Isä ei ole kysynyt hoitajilta aika-arviota.
Minua asia mietityttää.
Ehkä yritän sillä jotenkin säädellä omia voimiani ja olemisiani.

Yön ajatukset

Valvon yöllä.
Ajatukset risteilevät ihan joka puolella:
tiistain itselle jotenkin tunteellisesti niin merkityksellisissä työkohtaamisissa, 
toimittajan tyttären viestissä äidilleen, kun tämä kysyy muistaako hän vielä minut: "se on ihana",
ystävän kohtuuttoman vaikeassa elämäntilanteessa,
toisen ystävän sanoissa kuolemasta ja lohdusta ja kaikesta, 
REKOssa ja lampaan kypsentämisessä (ensimmäinen kerta), 
oman tyttären asioissa,
tavaroissa, äidin tavaroissa
ja tietysti äidin elämässä 
ja äidin kuolemisessa. 

Ei ole mitään erityistä asiaa, jota ajattelisin, mutta silti en rauhoitu.

Toki ajattelen äitiä
ja sitä, että lähden parin päivän päästä kuitenkin ajamaan kohti pohjoista.

Puhelimessa äiti tuntui arkiselta,
ei kuolemaa tekevältä,
emme asetu yhdessä tarinaan, jossa äiti kuolee.

Ajattelen sitä, että minulla on ystäviä
ja olen saanut tukea.

***
Huomenna en ole töissä, vaan hoidan itseäni ja valmistelen pääsiäistä perheelle.
Pitkäperjantai menee ystävien vierailuun ja perheen kanssa olemiseen.
Sitten lähden tapaamaan äitiä.

Jotkut ovat saaneet kuulla sukulaisistaan, että nyt on enää noin viikko jäljellä tai jotain muuta vastaavaa. Meille ei ole sanottu mitään arvioita, enkä tiedä, onko kiire, mutta menen joka tapauksessa ja pitkän matkan ja muun huomioiden lienee ihan realistista ajatella, että menen nyt viimeisen kerran.
Junaliput ovat seuraavalle viikonlopulle,
mutta se tuntuu nyt olevan liian pitkällä. Tuntuu oikeammalta lähteä jo nyt.

***
Tarinaa ei ole vielä kirjoitettu,
mutta jotakin selkeää tähän myös liittyy.

En valvo yöllä miettimässä kuoleeko minun äitini. 
Tiedän, että hän kuolee ja että minä teen sitä, mitä voin kohdatakseni sen asian
ja myös saattaakseni häntä lempeästi sen verran kuin voin.

Kysyin äidiltä olisiko jotakin, mitä hän toivoisi, jotain mitä voisin tuoda tai tehdä.
Ei äidille tule mitään mieleen.
Ehkä on jotenkin kiitollista äidin kannalta, että aivovaurio ilmeisesti estää häntä toivomasta, valitsemasta, odottamasta tai aktiivisesti kaipaamasta mitään. Ehkä tämä on hänelle helpompaa näin.
Yritän silti ajatella, mitä äiti kenties toivoisi, jos osaisi toivoa.
Se on pientä, mutta yritän jotakin.

***
On tosi levoton olo.
Ei ole oikein mitään kysymystä,
eikä myöskään rauhoittavaa vastausta tai ajatusta,
johon voisin nojata ja käydä nukkumaan.

Viimeisen luvun alussa

Käännetään sivua.
Aloitetaan viimeinen luku.

Äidistä on tänään tehty saattohoitopäätös.

Lääkäri oli kutsunut isän rauhassa juttelemaan ja selittänyt tilannetta
lääketieteellisesti tilanne on vaikea
pyritään hoitamaan niin, että pääsisi mahdollisimman helpolla,
pehmeästi, turvallisesti,
hoidetaan, mutta ei tehdä turhia tutkimuksia. 

Tulehdusarvot ovat koholla, antiobioottia vielä jatketaan ainakin vähän aikaa.

Äiti oli kuunnellut keskustelun tyynenä,
silmät kiinni, kuten hän on nyt alkanut usein hereilläkin olla.
Emme oikein tiedä, mitä hän tilanteesta hahmottaa.
Hän ei tunnu murehtivan mitään, mutta ei myöskään odottavan mitään tai
edes kovin ilahtuvan mistään.
(Kyllä äiti muistaa, että sinä olet tulossa, mutta ei tunnu reagoivan siihen mitenkään, ilahtuvan tai mitään.  Puhelimessa äiti tuntui ilahtuvan, vaikka se saattoi olla myös sellaista keskustelun käytäntöjen osaamista, näin smalltalkissa sanotaan, kun joku ehdottaa tapaamista...) 

Isä kertoo koko ajan minun kuulumiseni ja terveiseni äidille, mutta äiti ei kysy mitään, eikä osoita kiinnostustaan. En minä sitä odotakaan, en vaadi mitään, en odota mitään. Äiti saa nyt vain levätä ja olla, ja lähteäkin, kun on sen aika.
Hyvä puoli tässä on se, että äiti ei kauhistu, eikä pelkää,
ei masennu tai ahdistu.

Olen varannut junaliput vajaan kahden viikon päähän.

Eletään päivä kerrallaan, oli lääkärikin sanonut.
Mistään aikamääristä ei ole ollut puhetta.
Netistä luen, että saattohoitopäätös tehdään, kun kuolema on odotettavissa päivien tai viikkojen kuluessa.
Ehkä näen vielä äidin, ehkä en.

Haluaisin upota suruun tänä iltana,
mutta minun on pakko nostaa itseni ylös.
Huomenna on outo, erityisen vaativa työpäivä, jota olen järjestänyt ja odottanutkin
ja jonka toivon onnistuvan. On syytä vähän sulkea surun ovea ja keskittyä nyt muuhun.
Sanoin isällekin, ettei soita minulle päivän aikana kävi mitä tahansa.
En halua jännittää mahdollista soittoa puhelimessa päivän hulinassa.
(Olen itse asiassa etukäteen aika paljon jännittänyt sitä, jos äiti kuolisin juuri tuona tärkeänä päivänä ja joutuisin selviämään tilanteista sen tiedon kanssa.)

Eilen ja tänään II

Äiti oli juuri palannut keskussairaalasta, kun soitin isälle.
Pyysin isää antamaan puhelimen äidille ja juttelin hetken äidin kanssa.

Tuttu ääni puhelimessa,
tutut lauseet
ja sisällöt:
kyllä tämä tästä 
ihan hyvin hoitaavat 
ja sellaista.

Äiti luuli olevansa vielä keskussairaalassa, vaikka siirto oli jo tehty.

Tulehdusarvot ovat koholla, 120.
Annetaan antibioottia suoneen ja happea.
Vatsan ontelosta oli poistettu puolitoista litraa sinne kertynyttä nestettä.

Eilen ja tänään

Eilen äidin olisi pitänyt mennä sydämentahdistimen kontrollikäynnille keskussairaalaan,
mutta se jouduttiin perumaan. Äidin kunto oli huonontunut yöllä ja hän oli valittanut vatsaansa. Kuvissa näkyi, että vatsan seudulle oli kertynyt nestettä, jonka poistamiseksi hänet sitten lähetettiin keskussairaalaan. 

Odottelen, että isä soittaisi, miten tilanne on edennyt.

Kestän jotenkin sitä, että äiti vain nukkuu.
Kipua ja kärsimystä on vaikeampi ajatella.

Päätin, että menen pääsiäisen jälkeisenä viikonloppuna käymään.

Mitä sen jälkeen...?

On mennyt useampi kuukausi totuttautuessa ajatukseen, että äitini tulee kuolemaan ja että kuolema on todellista, ei vain jotakin käsitteellistä, joskus myöhemmin kohdattavaa.

Viime viikolla ajattelin ensimmäisen kerran sitä, mitä tapahtuu sen jälkeen, kun äitini on kuollut. Tähän asti kuoleman lähestymisessä on ollut aivan tarpeeksi ajateltavaa.

Juuri nyt ei tapahdu mitään,
eikä kukaan tiedä aikataulua,
mutta mieli näköjään etenee omia polkujaan,
avautuu surulle,
suojautuu, sulkeutuu,
kerää tarinoita,
kysyy, ennakoi ja valmistautuu.

Nyt kysyn, mitä tapahtuu sitten, kun äitini on lähtenyt?

(Teimme viime viikolla kesäsuunnitelmia, joissa äiti ei enää ollut mukana.
Mietimme, että pojat menisivät ukin luo kesällä pariksi päiväksi keskenään.
Aiemmin sellaista ei ole koskaan edes mietitty, koska isä on ollut äidistä hoitovastuussa.
Kesän suunnitelma perustuu siihen, että äiti ei ainakaan enää palaa kotiin asumaan.
Isällä on enemmän vapautta ja toimintamahdollisuuksia.)

Mitä tapahtuu sitten?
Miltä suru silloin tuntuu? Romahdanko minä jotenkin? Onko ikävä käsittämätön?
Onko suru, jota nyt käyn läpi, poissa lopullisen menetyksen surusta?
Mitä pitää tehdä? Mitä järjestää? Mitä kohdata?
Miten isäni reagoi? (Hyvin käytännöllisesti, oletan. Hän on ehkä jo miettinyt jotakin järjestelyjä valmiiksi. Hän saattaa siivota äidin vaatteet nopeasti pois, ehkä jotakin muutakin. En tiedä haluaako hän jakaa perinnön vai siirtää sen myöhemmäksi, kuten hänen oman isänsä kuollessa tehtiin. )

Miltä elämä tuntuu sitten, kun äitiä ei oikeasti enää ole?
Onko se myös jotenkin helpompaa, kun tarina on kerrottu kokonaan,
ja menetys kertakaikkinen?
(Nyt on jo niin paljon menetystä, äiti ikäänkuin osittain jo poissa ja jokaisessa päivässä valtavasti huolta, epätietoisuutta, kanssakärsimistä.) 

Entä hautajaiset,
pitääkö minun sanoa siellä jotakin,
haluanko sanoa jotakin, kirjoittaa jotain tai etsiä joskus kirjoittamani runon?
Ketä sinne tulee? Ketä kaikkia silloin pitäisi kohdata pitkän pitkän tauon jälkeen?
Mitä puen sinne päälleeni - yksinkertaista ja huomaamatonta mustaa vai äidin kunniaksi hänen tekemän sinistä ja harmaata olevan muinaispuvun?

Ei näitä tarvitse tietää, mutta näitä reittejä ajatukset kuljeksivat.

Äidin tavaroita

Jostain syystä jäin ajattelemaan äidin tavaroita,
niitä, joita hänellä on, mutta joita hän ei ehkä enää koskaan käytä tai näe,
ja sitä, miten ihmisen tavaroista koostuu tarina hänen ympärilleen,
ja sitä, miten itsekin vähitellen valitsen ja kartutan talollisen tavaraa,
jota en lopulta ota mukaani, kun lähden.

Tuntuu vähän hölmöltä ja pinnalliselta kirjoittaa tavaroista.
Ehkä tässä liiallisuuden ajassa olemme oppineet pitämään tavaraa rojuna, jotenkin arvottomana ja turhana, jonain sellaisena, johon meillä on ongelmallinen suhde ja jota on aina liikaa.
En usko, että tämä on samalla tavalla äitini sukupolven kokemus.

Vanhempani saattoivat sanoa, että he ovat todellisia materialisteja, koska he pitävät huolta siitä tavarasta, jota heillä on. Heillä on ollut koko elämäni ajan samat nahkasohvat. Ne on aikanaan valittu huolella ja niihin on silloin todella sijoitettu.
Ja ne ovat edelleen hyvässä kunnossa. (Nykyisin ei varmaan enää edes valmisteta sohvia, jotka kestäisivät näin pitkään.)

Tässä hengessä haluan kirjoittaa äidin tavaroista.
Ne eivät ole rojua, vaan merkitsevät jotakin.

1. Käsityöt 

Ensimmäisenä, kun ajattelen äidin tavaroita, ajattelen hänen tekemiään käsitöitä. Äiti on suunnitellut olohuoneen ikkunoihin verhot, jollaisia en ole nähnyt missään muualla. Ne sopivat tilaan täydellisesti ja ovat huikea osoitus äidin luovasta käsityöläisyydestä. Äidillä oli pitkään kangaspuut ja nämäkin verhot on tehty niillä. Meillä on lattialla äidin kutomia mattoja.

Kadun sitä, että joskus ennen sairastumisia, äiti kysyi haluaisinko, että hän tekisi minullekin pellavaiset keittiöpyyhkeet. Silloin minulla oli runsaasti isovanhempisukupolven perittyjä pellavapyyhkeitä, joten ajattelin pärjääväni niillä. Nyt, kun nuo pyyhkeet alkavat hajoilla, toivoisin kovasti, että minulla olisi odottamassa äidin kutomat pellavapyyhkeet. Oletan, että hän kutoi silloin pyyhkeet ainakin siskolleni, ehkä myös omaan käyttöönsä.

Äidin tilkkutöistä yksi on ylitse muiden. Se on suuri tulppaanikuvioinen seinävaate, joka on vanhempieni talon alakerrassa.

2. Muinaispuku 

Yksi äidin suuria käsityöprojekteja oli Tuukkalan puvun valmistaminen. Hän kutoi kankaat ja ompeli puvun käsin. Viime vuosina puku on ollut välillä äidillä, välillä minulla. Tiedän saavani sen perinnöksi, koska siskollani on oma, hänelle rakas kansallispuku.

3. Rannekoru

Viime vuosina äiti ei ole juuri koristautunut, joten en oikeastaan edes muista, millaisia koruja hänellä on. Muistan vain yhden ranneketjun.

Äiti on saanut sen isältäni joskus siinä vaiheessa, kun minä olen ollut lukiolainen tai opiskelija. Heillä oli silloin jokin merkkipäivä, ehkä hääpäivä tai äidin syntymäpäivä ja isä halusi antaa äidille jotakin pysyvämpää. Muistan, kuinka olin isän mukana läheisen kaupungin koruliikkeessä auttamassa korun valinnassa. Mukaan päätyi yhtä aikaa keveä ja näyttävä kultaketju, jota äiti on pitänyt paljon.

4. Vanhat esineet 

Seuraavaksi mieleeni tulevat esineet, joita äiti on säästänyt omasta lapsuudenkodistaan tai omilta sukulaisiltaan muistoksi. Ne ovat oikeasti vanhoja esineitä: kahvipannu ja vanhanaikaisia hellalla kuumennettavia silitysrautoja. Mummin kuoleman jälkeen ne taisivat ilmestyä paikoilleen koristamaan leivinuunin päällistä ja reunoja. En ole tainnut koskaan jutella äidin kanssa niistä; miksi hän valitsi juuri ne esineet ja mitä ne hänelle kertovat.
Tänään kirjoitan niistä varmaan siksi, että ne edustavat minulle sukupolvien ketjua.

5. Keittokulho ja rasia

Nämä kaksi astiaa ovat vanhempieni kodissa kirjahyllyn päällä, joten näen ne joka kerta, kun käyn vierailulla. Kulho ja rasia ovat samaa Arabian Paratiisi -sarjaa. Ihmettelen niitä aina. Minusta en eivät oikein ole äitini tyylisiä, enkä tiedä pidänkö itse niistä vai en. Minusta ne ovat jotenkin yhtä aikaa sekä upeita, että ...jotenkin rumia.


Kuva Iittalan sivulta.

Astioissa on hämmentävää sekin, että niitä ei ole juurikaan käytetty. Vanhemmillani ei ole mitään muita sarjan astioita, eivätkä nämä erityisesti sovi mihinkään heillä olevaan.
Mielikuvani on, että äiti olisi valinnut nämä joksikin lahjaksi itselleen (tai käyttänyt jonkun perimänsä tai muuten saamansa summan näihin). En muista, milloin tämä tapahtui.
Oliko se vain hetki ennen ensimmäistä aivovauriota?
Ovatko astiat siksi jääneet käyttämättä?
Kasvaimeen loppui äitini kaikki ruuanlaitto ja juhlatarjoileminen.

Ehkä keittokulho edustaa mielessäni kaikkia niitä keittoja, jotka meiltä jäivät syömättä.
Minun on ikävä äidin ruokaa ja etenkin sitä, että joku tekee minulle ruokaa.
Kun käyn vanhempieni luona, menemme ensimmäiseksi isän kanssa kauppaan ja ostan järjettömän määrän ruoka-aineksia. Ja sitten kokkaan kaikki yhteisesti syötävät ruuat ja sitten vielä vähän lisää, jotta isällä olisi pakastimessa helposti valmistettavia ruokia ja vähän vaihtelua.

Kun seuraavan kerran menemme koko perheellä vanhempieni kotiin, teen ison keiton ja tarjoilen sen äidin keittoastiasta.

***

Näitä ajattelen tänään.
Äiti nukkuu edelleen terveyskeskuksessa.
Nyt annetaan lisähappea.
Äiti ei jaksa paljon.

Kotoa lähteminen

Kuuntelen puhujaa, joka sanoo, että kohtaamiset ja erot ovat ihmisen kehityksen kannalta ratkaisevia tilanteita.

***
Aamu, jona äiti vietiin terveyskeskukseen, oli aika kaoottinen.
Isä tulee herätessäni minua vastaan ja sanoo, että äiti on sekava, äiti on huonontunut yön aikana, hän ei jaksa mitään, pitää ehkä lähteä.
Äiti ei jaksa tehdä mitä pitäisi, ei jaksa nousta, ei melkein jaksa seisoa sitä hetkeä, joka tarvitaan ihan väistämättä. 
Olisi kovasti tarpeen käydä pesulla alakerrassa, mutta portaita äiti ei mitenkään voi jaksaa kävellä.
Muistan isäni hädän siitä, että hän jää kotiin hoitamaan äitiä mahdottomaan tilanteeseen.

Tehdään lähtöä,
puetaan äidille puhdas yöpuku (kaikki monimutkaisempi olisi liian vaikeaa),
tuetaan äiti kulkemaan autoon, joka on ajettu ihan lähelle ovea.

Äiti makaa päivystyksen sängyllä huoneessa, jonka verhojen takana makaa kaksi muuta ihmistä.
Äiti on keskellä. Sydänfilmiä ja muuta siinä selvitetään. Jutellaan lääkärin kanssa.
Äiti jää terveyskeskukseen laboratoriokokeita varten ja tarkkailuun, seuraavaan päivään, sanotaan.

***
Välillä ajattelen tuota aamua.
Lähdimme niin kuin lähdetään tarkastukseen, selvittämään, että kaikki on riittävän hyvin, että voidaan palata. Lähdimme niin kiireesti, koska oli tunne, että äidillä on kuitenkin hätä.
Varmasti pelkäsimme molemmat isän kanssa, että matka ei ehkä pääty hyvin.

Äiti on ollut sillä reissulla jo yli kolme viikkoa.
En tiedä, palaako hän koskaan enää kotiin.
Ensin ajattelin, että hän ainakin tulee vielä käymään kotona, vaikka siirtyisikin asumaan palvelutaloon tai vastaavaan.
Yhtä hyvin voi olla, ettei hän enää tule kotiin millään tavalla.

Se tuntuu niin surulliselta.
Niinkö arkisesti hän vain lähtee pois omasta kodistaan?
Kaikki tavarat, käsityöt, astiat, valokuvat... ovat siellä, mutta hän ei...
Ehkä tämä itkettää siksi,
että toivoisin, että jos joutuu lähtemään ja jättämään kaiken, olisi aikaa hyvästellä ja valmistautua,
luoda viimeisiä katseita, pitää kädessä viimeisen kerran,
katsoa ympärilleen: tämä on ollut minun, tämä oli minun elämääni, täällä olen elänyt, tässä ovat minun muistoni, valintani, arkeni, sukulaisteni perintöesineet, maisema, jossa olen kylpenyt...

Äidin kohdalla mitään tuollaista ei tapahdu
ja ymmärrän, että usein varmaan käy näin, että lähtö tulee äkillisesti,
eikä jätetä hyvästejä, eikä tehdä kuolinsiivousta.

***
En tiedä kaipaako äitini mitään tällaista.
Hän ei tunnu oikein tavoittelevan mitään tai sillä tavalla kaipaavan mitään.
Isä kertoo, että on vaikeaa jutella äidin kanssa sairaalassa, kun äiti ei oikein kysy mitään.
Se on osa otsalohkovauriota, mutta silti se on niin hämmentävää.
Äiti ei ehkä sure sitä, ettei hän ole kotona.
Äiti sanoo parantumattomasta sairaudestaan: "kyllä tämä tästä".
Emme voi yhdessä käydä tätä läpi. Äiti menettää kotinsa ja elämänsä,
mutta minä olen se, joka itken.

***
Isä kertoo, että viime viikolla äitiä on joutunut oikein herättelemään käydessään vierailulla.
Hereillä pysyminen on ollut vaikeaa ja sanat harvassa.
Hereillä ollessaankin äiti pitää välillä silmiä kiinni, ikäänkuin jo katsominen olisi liian raskasta.
Äiti nukkuu paljon, melkein kuin pieni vauva, öin ja päivin.

Minun mielikuvani on, että hän on jo matkalla, 
että hän lähtee vaiheittain,
että osa hänestä kuoli jo silloin, kun ensimmäinen aivovaurio tapahtui,
ja että nyt hän vain nukkuu, koska uni on lähempänä sitä, minne hän on menossa.

Suojautuminen

Tänään olen miettinyt sitä, miten mieli suojautuu ja sopeutuu.
Suru, joka avautui vuolaiksi kyyneliksi niinä päivinä, kun päätökset elvyttämättä jättämisistä ja tehohoidon välttämisestä tehtiin, sulkeutuu vähitellen,
kun päivät kuluvat, kuulen äidin voinnista, mitään uutta ei tapahdu,
kun tartun arjen asioihin, tehtävälistoihin,
kun en voi aivan koko ajan odottaa, jotakin tapahtuvaksi, vaikka varmasti tulee päivä, jolloin tapahtuu taas jokin käänne, jokin vaikeus, ehkä jokin helpotuskin tai virkistyminen ja
joskus se, mikä tulee viimeiseksi.

Poltan joka ilta kynttilää, jonka väri muistuttaa minua äidistä.

Kyllä surukin on lähellä,
ajatukset raskaat.
Toivon, ettei äiti joutuisi kovin kärsimään.
En pysty ajattelemaan, miltä elämä tuntuu silloin, kun ei voi oikein tehdä mitään,
eikä toivoa paranemisestakaan enää ole.
Silti minulla on sellainen olo, että minä suren sitä enemmän kuin äiti.
Epämukavuuden ja kivun äiti kantaa kuin kuka tahansa,
mutta sitä en tiedä, miten hän hahmottaa oman tilanteensa ja lähestyvän kuoleman.
On ikäänkuin aivovaurio jotenkin säästäisi hänet sen pohtimiselta.
Ehkä hän jotenkin unohtaa pohtia elämäänsä kokonaisuutena,
ehkä se ei ole tarpeellistakaan.
Hänen tuntuu olevan vähän vaikea pysyä kärryillä tavallisistakin päivistä ja tapahtumista.

Tottakai suren ihan koko ajan,
en vain voi itkeä koko ajan. On pakko suojautua
ja hetkittäin se toimii.

Vierailukielto väistyy

Terveyskeskuksen influenssakaranteeni ja vierailukielto päättyi eilen.
Tuntui helpottavalta, kun isä pääsi käymään äidin luona.
Äiti ei ole nyt niin yksin siellä.

Tuon vierailukiellon aikana tuntui kuin terveyskeskus olisi nielaissut äidin,
johon en saa yhteyttä pelkkien viestien ja numeroiden välityksellä.

Äiti oli ollut henkisesti pirteämpi, jaksanut jutella ja muistanut asioita tavalliseen tapaan.
Fyysisesti voimat ovat edelleen tosi vähissä, eikä siihen taida olla toiveissa muutosta.
Isä oli vienyt syntympäiväivälahjani nyt äidille ja äiti oli pitänyt siitä.

Ehkä

Ehkä äiti elää vielä pitkään.
Ehkä minä ennakoin turhaan, että hän olisi kuolemassa.

Ehkä äiti elää vielä kesän,
ehkä äiti kuolee syyskuussa tai
ehkä vietämme vielä yhden syntymäpäivän.

Ruusunen nukkui sata vuotta,
ehkä minun äitini voi nukkua vuoden terveyskeskuksen osastolla
tai vanhainkodissa.

En voi odottaa koko ajan sitä, milloin äitini kuolee.
En voi myöskään unohtaa sitä, että hän yhtä hyvin saattaa olla jo lähellä kuolemaa.

Tänä aamuna päätin suhtautua asiaan käytännöllisesti:
Koska en pysty täältä etäältä tekemään tilanteelle yhtään mitään,
oletan, että äiti elää ja menen äitienpäivänä häntä katsomaan.
Olemme siirtyneet uuteen vaiheeseen, jossa äiti nukkuu terveyskeskuksessa eikä kotona,
olemme siirtyneet vaiheeseen, jossa lääkärit eivät puhu paranemisesta tai kuntoutumisesta.
Äiti ei kuitenkaan ole vielä kuollut, eikä hän ole vielä saattohoidossa.
Oletan siis aamulla, että äiti elää tämän päivän ja seuraavan yön
ja oletan, että tapaan hänet, vaikka en voi olla hänen luonaan tänään enkä huomenna enkä edes ensi viikolla.

Jos vain vielä illallakin jaksaisin uskoa näitä ajatuksia, joita itselleni kirjoitan.
Ne voivat olla totta.
Ehkä ne ovat jopa todennäköisiä.

Lääkärit eivät puhu odotettavissa olevasta elinajasta, mutta sanovat, ettei sairaus tule paranemaan.
Tietävätkö hekään tarkemmin?
Jos jäljellä olisi vain viikkoja tai päiviä, sanoisiko joku sen meille? (Aina voi tapahtua jotakin äkillistä. Sitä kukaan ei voi tietää, mutta siihen ei myöskään tarvitse yrittää varautua.)
Miten pitkään kestää, kun ihminen hipuu pois?
Voiko mennä vuosi tai enemmän?

Minusta tuntuu kauhealle ajatella, että äiti kuolisi terveyskeskukseen infuenssakaranteenin aikaan niin, ettei kukaan ole käynyt pitkään aikaan hänen luonaan. Kai ne ottavat siellä tämän mahdollisuuden huomioon ja päästävät isän sinne jossain vaiheessa?

Tämäkin on lyhyen viestin päivä.
Kaikki on ennallaan.
Se tarkoittaa: minun äitini tekee kuolemaa ja kaikki on vähän vinossa. 

"Tilanne ennallaan"

"Soitin terveyskeskukseen, tilanne ennallaan." 

Sen verran saan tänään tietää.

Äiti on kuorten sisällä

hänen katseensa ei aina tavoita ketään

hänen päällään on harso, joka peittää osan hänestä

hän on sängyssä, hänellä on kylmä

hänet on sijoitettu eristyshuoneeseen, koska hän kantaa antibiooteille resistenttiä bakteeria

terveyskeskus on nielaissut hänet sisäänsä ja sulkenut suunsa
vierailuja ei sallita influenssaepidemian vuoksi
siksi isäni puhuu kerran päivässä sairaanhoitajien kanssa

ja välittää minulle kuulumiset; hänkin on minun suunnastani katsottuna kuin yksi kerros äidin ympärillä

sitten on satoja kilometrejä Siperian tuulten kylmentämää talvi-ilmaa

ja vielä minussa kaikki se, mistä on kuoreksi tai esteeksi.

***
Puhun ystävän kanssa ohimennen tilanteesta äitini kanssa.
Keskustelu saa kaiken tuntumaan ihan tavalliselta.
On vanhenevia äitejä, sairauksia, kuolemisia,
eipä siinä ole mitään kummalllista.
Aiemmin päivällä olin pakahtua viestin sanoihin, tietämättömyyteen, etäisyyksiin.
Luen surevan tehtävistä (hyväksyä, päästää irti, kohdata ristiriitaisiakin tunteita, sopeutua uuteen arkeen, rakentaa uusi tarina),
luen ennakoivasta surusta ja siitä, miten se voi olla yhtä voimakas, joskus vaikeampikin kuin kuoleman jälkeen tuleva suru.

***
Ajattelen, että jos minulla on vielä äitienpäivänä äiti, olen äitienpäivänä hänen luonaan. Katson kalenteria ja mietin aikoja, jolloin pääsen, ja aikoja, jolloin en pääse lähtemään.
Pelkään katsoa puhelinta ja pelkään olla katsomatta.
Odotan viestiä, käännettä huonompaan tai lisää tietämättömyyttä ja epävarmuutta.
Jostakin syystä odotan viestiä, vaikka tiedän, että isäni soittaa minulle, jos jotakin selkeää muutosta tilanteessa oikeasti tapahtuu.

Toivon, että äiti ei ole yksinäinen.
En tiedä, miten hän käsittää sen, että on nyt siellä osastolla ilman vierailijoita monta monta päivää;
en tiedä sitäkään, merkitseekö se hänelle jotakin,
usein hän tuntuu sopeutuvan kaikkeen, melkein kuin asioilla ei olisi hänelle erityistä merkitystä suuntaan tai toiseen.

Välimatka

Asun kovin kaukana äidistä.
Äiti ei osaa käyttää puhelinta tai jaksa.
Äiti ei ehkä oikein osaa kaivata mitään. Hän ei ole ensimmäisen aivovaurion jälkeen koskaan soittanut minulle, eikä myöskään koskaan ilmaissut isälleni, että haluaisi soittaa tai kaipaisi tietoa siitä, miten minulla menee. Jos pyydän häntä puhelimeen, hän sanoo ehkä jotakin, sitten puhe hyytyy ja olemme molemmat vaivautuneita, on vaikea keskustella luontevasti mitään.

Olen kuitenkin halunnut ajatella, että äiti välittää, mutta ei vaan osaa ilmaista sitä.
Onneksi tiedän, että hän välittäisi, jos olisi ehjä.
Mutta hän ei ole ehjä ja tällä hetkellä hän on sairaampi kuin koskaan.
Minä olen täällä kaukana, enkä tiedä onko sillä hänelle mitään merkitystä olenko täällä vai matkustanko kuusi tuntia sinne ja kuusi tuntia takaisin häntä katsomaan.

Olin hänen luonaan talvilomalla. Muutama päivä vierailun jälkeen hän ei lainkaan muistanut meidän käyneen siellä.
En oikein tiedä, onko minulla mitään erityistä merkitystä äidilleni niissä lyhyissä aikaikkunoissa, joissa vielä voin jollakin tavalla olla äitini kanssa tekemisissä. Niillä hetkillä lienee merkitystä lähinnä minulle itselleni ja siksi olen varannut päivät kalenteriin ja menen, jos tilanne silloin lähempänä tuntuu yhtään sopivalta.

Yritän oikeastaan selittää, miltä tänään tuntuu, kun olen äitini suhteen outojen numeroiden ja isäni kanssa käytyjen keskustelujen varassa.

Tänään sain isältä viestin: "äidin sokeriarvot matalalla 4, tulehdusarvot koholla 14, otetaan verikokeita." Päätin vielä soittaa isälle, vaikka tiesinkin, ettei mitään sen ihmeempää varmaan ole kerrottavana. Ehkä isä ihmetteli miksi viesti ei riitä. Ehkä hän oli väsynyt kertaamaan näitä vointitietoja, jotka eivät kuitenkaan kummallekaan meille kerro sitä, mitä pohjimmiltaan haluaisimme tietää.

Mitä äidille tapahtui I

Aion kirjoittaa äidistä, koska minulla ei ole oikein mitään muuta tapaa olla hänen kanssaan.
Haluan muistaa
ja ajatella
ja olla torjumatta vaikeaa ja surullista, jotta en menettäisi sitä muutakin.
En halua kulkea sen ohi, mikä vielä on mahdollista.

Olen puhunut ystävieni kanssa,
mutta ei kukaan halua koko ajan ajatella vanhenemista, menetystä ja kuolemaa.
Minun on kuitenkin pakko ajatella juuri niitä asioita.

Äidiltäni löydettiin vuonna 2007 syksyllä iso meningeooma, joka leikattiin silloin välittömästi.
Leikkauksen jälkeen äiti oli tehohoidossa ja hyvin lähellä kuolemaa. Lääkäri sanoi minulle ja isälleni, ettei toivoa juuri enää ole.

Äiti kuitenkin selvisi ja jatkoi elämää.
Oikeastaan minun tekisi mieleni kirjoittaa: Osa äidistäni kuitenkin selvisi ja jatkoi elämää.
Tuon synkän ennusteen valossa äidin selviäminen oli ihme ja suuren kiitollisuuden aihe, kuten sekin, että äiti säilytti puhekykynsä ja liikuntakykynsä normaaleina.
Mielsin sen pitkään juuri tämän kautta: äiti säilyi hengissä, minulla on vielä äiti.
Se, että samanaikaisesti menetin sellaisen äidin, joka minulla oli ollut, jäi pitkäksi aikaa surematta jokinlaisen tunnelukon taakse.

Vuosien kuluessa totuimme tilanteeseen (jotenkin) ja tilanne myös koko ajan muuttui, ehkä voi sanoa, että äiti kuntoutui jonkin verran ja vanha persoonallisuus pilkahteli useammin sairauden heittämän sumuverhon takaa. Äiti lauloi joskus. Joskus äiti toi kukkia pihastaan meille tuliaisiksi.

Vuoden vaihteessa äiti sai aivoverenvuodon.
Jälleen kerran se muutti kaiken tavalla, jota on vaikea hahmottaa.
Ei selkeitä näkyviä aivovaurion merkkejä. Puhekyky säilyi. Äiti pystyy liikkumaan.
Mutta hän ei tiedä, mikä kuukausi on menossa. Hän on läsnä kussakin hetkessä enimmäkseen ihan tavallisesti, mutta se hetki ei hahmotu hänellä osaksi mitään selkeää kokonaisuutta. Hän ei ehkä ihan muista mitä edellisessä hetkessä tapahtui. Välillä hän sekottaa unimielikuvia tosiasioihin. Välillä hän käyttää esineitä väärin tai tekee jotakin ihan omituista.
Enimmäkseen hän ei tee mitään. Hän väsyy hetkessä ja nukkuu suurimman osan päivistä (ja öistä).

Aivoverenvuodon jälkeen äidin sydän ei ole enää jaksanut sitäkään, mitä ennen.
Lääkärit eivät pohdi aivovauriosta kuntoutumista vaan vaikeaa sydämen vajaatoimintaa.
Äiti jaksaa kävellä vain pienen matkan, seisoa pienen hetken, olla hetken aikaa pystyssä ruokapöydässä, jutella vähän aikaa tai ei sitäkään.

Talvilomaviikolla äiti oli vielä kotona ja me olimme hänen luonaan.
Lähtöpäivän aamuna äidin kunto oli huonontunut niin, että isäni ja minä päätimme viedä hänet terveyskeskukseen. Silloin oli perjantai. Äiti jäi tarkkailtavaksi ensin yhdeksi yöksi, mutta siellä hän on edelleen.

Ensin lääkäri kehoittaa isääni hakemaan äidille pysyvämpää hoitopaikkaa. Äiti ei tule pärjäämään kotona edes kotihoidon ja isän tuella.
Sitten lääkäri tekee elvyttämättä jättämispäätöksen.
Parin päivän päästä tehdään päätös siitä, että tehohoitoon ei turvauduta.

Äiti palelee koko ajan.
Äidin keho kuivuu.
Toisaalle kehoon kertyy nestettä.
Äidin jalat ovat kipeät. Äidillä on diabetes,
mutta sokeriarvot ovat liian alhaalla.
Tulehdusarvot ovat vähän koholla, mutta testeissä ei löydy mitään.
Äiti ei syö, äitiä syötetään.
Äiti harhailee yöllä toiselle osastolle.
Äiti väsyy, Äiti ei jaksa jutella.
Äiti...

Syntymäpäivä

Äidilläni oli eilen syntymäpäivä.
Hän täytti 74 vuotta.
Hän vietti päivän terveyskeskuksen osastolla.
Isäni ei päässyt häntä katsomaan. Vierailijat on kielletty influenssavaaran takia.
Äidin isosisko ja hänen tyttärensä olivat kuitenkin päässeet tervehtimään.
He olivat ajaneet toiselta puolelta Suomea sen takia.
Onneksi pääsivät sisään.
Kun oli syntympäiväkin.