Luen.
Kirjoittaminen on kuuntelemista.

Kuuntelen muistoja.

Ainekirjoitusvihkoissa oli kannet keltaista ja oranssia,
jonkinlaisia vähä kerrassaan muuttuvia geometrisia kuvioita.

Muistan, mitä ajattelin, kun luin Runotyttöä. Oli itselleni aika armoton. Vedin ennenaikaisia johtopäätöksiä, vaikka osuinkin oikeaan. Ei minusta tullut runoilijaa.

Jostain syystä muistan sen, kun tapasin ehkä ensimmäistä kertaa oikean kirjailijan. Sen hämmästyksen, että tuo, ihan oikea ihminen, herttainen pikku mummo, jonka sukujuuret ulottuivat tänne lähelle, oli kirjoittanut kirjan. Myöhemmin sain hänen kirjansa lahjaksi. Olen pitänyt sen, vaikka tämä oli kaukana, kauan sitten.

Olen ajatellut alkaa kirjoittaa. Ei sillä, että olisin koskaan lopettanut, mutta vähän tietoisemmin.

Olin käymässä lapsuudenkodissani.
Siivosin nuoruuteni aikaisia mappeja, jotka isäni oli kaivanut varaston perukoilta.
Olen ollut aina sama.
En usko, että tulen enää olennaisesti muuksi
- vaikka kyllä minä yritän - ajoittain.
Olin hämmästynyt. Luulin vuosien, koulutuksen, lasten, työelämän... tämän kaiken muuttaneen minua, mutta näin nuoruuteni papereissa
nämä samat ainekset, saman intensiteetin,
samat tulvat, samat patorakennelmat, saman järjestelemällisyyden,
saman haparoinnin, keskenjättämisen, rohkeuden puutteenkin ehkä. Saman jaon hyväksyttävään julkiseen sekä yksityiseen nimettömään.

Vähän aikaa sitten löysin papereita kymmenen vuoden takaa.
Niissäkin olin sama,
melkein pelottavalla tavalla sama.
Ikäänkuin ihmisellä olisi kutsumus tai luonto, jota kohti hän kuroo itseään kerta toisensa jälkeen.
Lähietäisyydeltä on vaikeaa nähdä mitään; tuntuu, että on uusia polkuja, muutosta, vaihtelua, häilymistä, epäselvyyttä, monituisuutta.
Kun onkin vain sitä samaa.

Siihen, kun osaisin asettua
ja tehdä siitä jotakin.

Asettua itseeni. Kuunnella pitkäjänteisesti.

Kuulumisia päästä

Tänä iltana olen täynnä ääniä ja reagoimista, pyyntöjä, vaatimuksia, kiljumista.

***
Junassa ystävällinen nainen tuli sanomaan:
On niin ihana... nuo lasten äänet, ne ovat kuin laulua kuulisi.

Neljän tunnin matkan aikana kaivoin reppua uudelleen ja uudelleen,
jotta matka kuluisi pojiltani hyvin, jotta viihtyisivät ja jaksaisivat.
Jaksoivathan he. Toivat iloa - minulle ja niille neljälle, jotka istuvat meidän vieressämme vastakkaisilla penkeillä ja ovat matkalla Espanjaan.
Yksi heistä tuli minulle todistajaksi. Sanoo: Kyllä sitä pittää olla yhtä ja toista, että suapi pienet viihtymmään.

En sanonut, että olen matkalla vieraaseen maahan
ja että haluaisin kietoutua heidän kieleensä ja olla vuan
siellä missä myyjät jutustelloo asiakkaille ja elämä hymmyilöö.
Ei se minun kieleni ole,
mutta on se, joka on ympäröinyt minut ja taas on sitä ikävä.

***
Ensi viikon mies on töissä ja minä lasten kanssa täällä.
Lomalla olemisesta ei ole sopivaa tuskailla, mutta kun tähän asti jokainen hetki on ollut niin intensiivinen, enkä ole ollut viikkoihin yksin. Kotiäitilihakseni ovat veltostuneet työn puristuksissa. Lisäksi pitäisi miettiä ja on vaikea miettiä, jos joku koko ajan kysyy miksi hänelle ei ole vielä leikattu kurkkua ja miksi polentassa ei ole vielä kanelia ja joku voi romahtaa mistä tahansa väärinkäsityksestä kovaääniseen, loppumattomalta tuntuvaan protestiin.

Odotin tänä keväänä poikkeuksellisen intensiivisesti sitä, että saisin olla lasten kanssa kotona. Ehkä siinä idealisoin vähän. En ole ollut ihan valmistautunut.

(Ja nyt tässä valmistaudun.
Viikosta tulee ehkä parempi, kun lähestyn sitä realistisin odotuksin.)

***
Olen riippuvainen sanoista.
Jos en kuuntele itseäni, en oikein pärjää.

Juhannusaatto

Juotiin glögiä ja syötiin pipareita.
Aika hilpeät pikkujoulut oli.
Ehkä valtakunnan ensimmäiset.

Leikki on parasta

Italiassa menin Pajun ja Timotein kanssa pieneen puistoon:
kuuma aurinko, osin kuivunutta ruohoa, kaksi liukumäkeä, joissa toisessa kiipeilyteline. Istuin sivussa. Pojat leikkivät. Leikissä syntyy tarina eksyneistä pojista, joita pelottava akka yrittää ottaa vangiksi. Pojat ovat kuitenkin neuvokkaita ja selviävät akan juonista.

Minä istun ruoholla auringossa ja luen vähän. Kuivaa ruhoa. Muutamia muurahaisia.
Samalla istun eturivissä, istun aitiopaikalla, katson kuinka siipipeilit välähtävät, kuinka jokin lähtee lentoon, kuinka joen pyörteet syntyvät, kuinka taika laskeutuu.
Voi matkustaa Italiaan, voi maksaa viihteestä ja huvituksista, mutta taitaa olla niin, että hyvää leikkiä ei niillä pysty voittamaan.

Leikki on parasta.
Ei saa lopettaa leikkimistä, ei ihan kokonaan!
(Jos haluaa, voi puhua luovuudesta, se kuulostaa aikuisemmalta,
mutta leikki kai siinäkin lumoaa :-))

Matkatunnelmia

Pujahdimme hetkeksi pois, aurinkoiseen Toscanaan.
Meri oli välillä sininen, välillä vihreä.
Pinjametsän varjoisassa tunnellissa oli hyvä levähtää.
Pisan torni yllätti kauneudellaan
ja Firenzen Duomo myös.
Maisemat olivat avaria, värikkäitä, syviä -
nyt kaikki täällä näyttää tasaiselta, yksiväriseltä.

Asuimme paikassa, jossa oli lähinnä italialaisia.
Iltaisin lapsille on järjestetty "baby dance" - laululeikkejä ja tanssikuvioita kunnon biletysmusiikkiin. Timotei oli aluksi epäluuloinen, mutta lähdettyään mukaan letkajenkkaan (!) hän innostui asiasta kovasti.
Suurin osa paikallisista bambiinoista oli kuviossa mukana ainakin puoli yhteentoista joka ilta...

Allergioiden tuomat ruokarajoitukset tulivat tietysti matkalla selvemmin esille. Kotona ne eivät häiritse, olemme niin tottuneet. Päädyimme siihen, että pojille tilattiin ravintoloissa lähes aina sama perusannos: "Penne biancko, no burro, no oil & prosciutto cotto". Onneksi Italialaiset ovat sen verran ylpeitä laadukkaasta ruuasta, ettei heidän kinkuissaan ole soijaa tai muita kummia apuaineita. Huoneiston pikkukeittiössä sitten tehtiin muitakin ruokalajeja.

Paluumatkalla Rooman lentokentälle kiersimme pienen Mount Argentinon kautta. Vuoristoinen saari on oikeastaan kolmen kapean kaistaleen avulla kiinni rannikossa. Sintöimme matkan viimeisen päivän huikein näkymin vuoristoratamaisella tiellä. Tuuli kiidätti hentoisia pilviä vuorenrinteiden yli vain hieman meidän yläpuolellamme...

Olemme matkustaneet perheenä aika vähän ja tällä matkalla saimme nähdä ja kokea niin monenlaista... merta, rannikkoa, vuoria, kaupunkeja, uimista, tanssia, ruokaa...
Olen iloinen siitä, että tämä toteutui näin.
Ehkä joskus vielä uudestaan...

Lokimerkintöjä

Sain naapurilta kassillisen raparperiä.
Vein lapset rannalle.
Olin sosiaalisesti taitamaton: tuijotin vihkooni, en puhunut mitään.

Kävin koululla tekemässä kokeen.
Ostin repun.
Sovitin puseroa, jonka luulin olevan kaunis, mutta ei se ollut.

Laitoin pesukoneeseen vaatteita, joita haluan ottaa matkalle mukaan.
Söin suklaata.
Mietin pelkäämistä, kaiken pelkäämistä, epämääräisen pelkäämistä,
riskejä, jotka sittenkin kannattaa ottaa.

Nostin pankkiautomaatista paljon rahaa.
Osasin kaventaa Mintulle kirpparilta ostamani housut.
Sanoin: "Näin kauniita housuja, jos lähtisi asiakseen etsimään, ei varmaan löytäisi."

Moitin itseäni etäisyyksistä.
En soittanut sille, jolle olin ajatellut soittaa.
Ajattelin sitä, jolle en enää soita vaikka jotain tapahtuisi, vaikka tapahtuisi tärkeää.

Kirjoitin näitä sanoja lastenhuoneen lattialla.
Hengityksen tasaannuttua, hämärän laskeutuessa käänsin kannen kiinni
ja kävelin toiseen huoneeseen.
Suomi hävisi jalkapallossa.

Ikkuna on avara ja vihreä. Mikään ei saa enää peitää sitä.
Olen lomalla.
Odotan aamua, jolloin herään yksin, keitän teen, ajattelen.

Kirskuntaa ja kitinää

Paju pikkuinen huutaa aivan kamalasti, jos joutuu pienestikään pettymään.
Ja joutuuhan hän. Ruoka on väärää, tekemiset on vääriä ja kertakaikkisen väärin on joutua esimerkiksi menemään nukkumaan. Tai herämään väärässä paikassa - tai kuten joskus - väärässä seurassa (...niin, kuvitelkaapa sitä omalle kohdallenne! :-)).
Timotei on enimmäkseen tasainen, mutta osaa hänkin. Hän saattaa romahtaa siitä, että häntä pyydetään hakemaan oma yöpukunsa alakerrasta. Miksi juuri minä? Miksi minä joudun hakemaan yöpuvun, miksei joku toinen voi... Hän on kyllä mielellään auttavainen, jos saa olla sitä täysin omaehtoisesti. Kun Timotei alottaa mölyn, Paju istuu äidin sylissä syömässä rusinoita ja kysyy: "Oletko nyt minuun tyytyväinen?" Äskettäin yli puolen tunnin ulinakonsertin järjestäneenä hän siirtyy jo mieluusti sen paremmin käyttäytyvän pojan rooliin.
Minttu ei enimmäkseen huuda. Hän vastaa: "Aivan sama!" Ja toteuttaa iltatoimipyyntöjä irrottamatta katsetta kirjasta, hitaasti ja poissaolevasti.
Nämä rääkyläiset ovat sitten aivan samanaikaisesti ihan kamalan söpöjä,
mutta ei se auta, päässä kiristää ja sykkii,
rappausta putoilee nurmikolle,
halkeilleet hormit paljastuvat.

En tosiaankaan usein ajattele näin, mutta huomenna menen mielelläni töihin ja jätän tämän kitkaisen pesueen toisiin käsiin. Opettajankokouksessa istun takarivissä, selaan kalenteria ja hengittelen syvään. En yhtään naputtele sormia, että pitäisi päästä kotiin. Mikäs siinä on ollessa, ihan omassa rauhassa.

Haaveilen luumupuusta

Viidesluokkalaisena istuin toukokuussa takapihalla, jyrkässä rinteessä olevissa portaissa lukemassa historian kokeisiin. Kevään lämpö oli ihanaa. Taisin nauttia myös lukemisesta. Vieressä kasvoi kaksi luumupuuta, jotka kantoivat runsaan sadon punakeltaisia, kirpeähköjä luumuja.

Nyt istun etupihalla auringossa lukemassa opiskelijoiden töitä. Mietin, voisinko istuttaa pienelle nurmikonpalallemme luumupuun. Haravoin karviaispensaan juureen ruohosilppua. Pensas joutui talvella työkoneen teloihin. Se on kuitenkin sitkeä ja toipuu.

En ole koskaan istuttanut puuta.

Kotiäitikesä

Paju ja Timotei aloittavat tänään lomansa. Kevään aamut ovat olleet etenkin pienimmällä loppua kohti jo kovasti haikeita ja vaikeita. Hän selvästi tarvitsee kotona olemista, minnekkään kiirehtimättömiä aamuja ja oman perheen kanssa olemista. Pajun sylipäivät siis ohjelmassa :-).

Tämän ensimmäisen aamupäivän olen tehnyt töitä heidän pyöriessä leikeissään ja katsoessa lempiohjelmia telkkarista. Vielä yksi pino kokeita on odottamassa illan ja huomisen työrupeamia. Seuraavat pari päivää hoituvat sitten miesten kesken, kun minä ja tytär vielä päättelemme koulutyötä.

Kesän olen enimmäkseen ihan vapaalla. Jotain pientä väkerrettävää on, muttei mitään painostavaan suurta tai kiireistä. Tähän aikaan vuodesta olen aina erityisen tyytyväinen ammatinvalintaani (i.e. ammattiin ajautumiseeni). Olen itsekin aivan kyllästynyt päiväkotiaamuihin, kiirehtimisiin ja väkinäisiin lähtemisiin.

Kahden kuukauden loma vaatii kuitenkin jo ihan oikeasti asettumista, jonkinlaisten kesärutiinien luomista, ruokahuollon parempaa haltuunottoa (etenkin kun on allergisia perheessä) ja jotain muutakin sellaista omaa asennoitumista, josta en nyt ihan saa sanoin kiinni. Lyhyemmän loman voi paremmin viettää ikäänkuin "poikkeusolosuhteiden" merkeissä, kun arkeen kuitenkin palataan melko pian. Meille näitä poikkeusolosuhteita ovat miehen lomaviikot.

Viime vuonna en olettanut loman olevan erityisen rentoa. Tänä vuonna kuvittelen sen olevan hetkittäin jopa sitä. Meidän poikaset ovat nimittäin viime vuoden aikana tuleet hyviksi kavereiksi ja he leikkivät välillä oikein sujuvasti yhdessä. Päiviin voi siis soluttautua yllättävän rauhallisiakin aikataskuja. Yksittäisenä päivänä sellaisten varaan ei kannata paljon laskea, mutta pidemmällä aikavälillä niitä tulee ihan ennustettavasti. Lisäksi minulle on lomaa sekin, että ehdin vähän kiirettömämmin kuunnella lasten asioita, pitää sylissä ja etsiä kadonneita pikkuajoneuvoja...