Irti päästämisestä ja pedagogisesta rakkaudesta

Eilen jäin lomalle
ja itkin.

Kesken ylioppilasjuhlan (ehkä juhlallisuuksiin liittyvän dramaallisuuden kannattelemana)
otin vastaan sen, minkä yleensä sivuutan ja rationalisoin,
... kuinka olen vuodesta toiseen rakastamisen ja menettämisen aallokossa,
kuinka rakastan ja luovun,
rakastan ja päästän menemään.
Kiinnyn, olen hänen puolellaan, teen jotakin hänen eteensä -
eikä meillä silti ole henkilökohtaista, aidosti vastavuoroista suhdetta -
koska minun tehtäväni on antaa pedagogista rakkautta vaatimatta takaisin muuta kuin ripauksen arvostusta.
En osaa pysyä tarpeeksi etäällä ollakseni suojassa. Sekään ei tuntuisi oikealta, enkä osaisikaan.

Niinpä minä olen läsnä ja rakastan tavallani
ja vuosi toisensa jälkeen suvivirren ja juhlallisuuksien saattelemana menetän ne, joista on tullut minulle tärkeitä.
Minun työtäni on kestää se ja aloittaa aina uudestaan, ja uudestaan.
Joskus ihmettelen, ettei kukaan tunnu puhuvan tästä. Sen jälkeen kun olen tiedostanut sen, mitä tapahtuu (pienessä muodossa jokaisen kurssin päättyessä), näen tämän aivan selvästi.
En usko, että olisin ainoa.
Enkä minä ole tyyppinä sellainen, joka tekisi tätä hommaa jotenkin erityisen tunteella. (Pikemminkin en - suojaan itseäni kuitenkin edes vähän.)

Puhallan haituvaiset siemenet lentoon kämmeneltäni.
Päästän menemään.
Itken. Ja jatkan.

Työetiikka puskee ihon alta

Henkinen perintö sanoo, että ihmisen on tehtävä niin paljon töitä, kun pystyy.
Minussa on sodanjälkeisen Suomen ääni, joka sanoo: Tässä on maa ja se on jälleenrakennettava. Työ ei lopu kesken ja jokaisen on tehtävä osansa.

Kuulen tämän äänen myös ympärilläni.
Erityisesti yksi työtoveri jaksaa välillä tuskastua leppoistajiin ja heppoistajiin. Hänen mielestään tätä maata eivät pidä liikkeessä lepäilijät ja vähentäjät, vaan ne jotka ovat ahkeria ja antavat pidättelemättä panoksensa yhteiseksi hyväksi - ja se tapahtuu työelämään osallistumalla. Hän opettaa sitten sellaisia tuntimääriä, joista en itse ikinä selviäisi.

Isäni ei myöskään ole lepäilevää sorttia.
Hän tekee kaiken tarvittavan heti tai vähän aiemmin.
Hän oli töissä useamman vuoden sen jälkeen, kun eläkkeelle jääminenkin olisi ollut mahdollista.

Seuraava sukupolvi, siis minun sukupolveni, on aina tiennyt olevansa tositekijöihin nähden himpun vetelää porukkaa. En ole ihan varma uskooko isäni minua vieläkään kovin ahkeraksi, koti kun on vähän homssuisesti hoidettu ja ahertamisenikin on hänelle turhan epämääräistä ja tietointensiivistä. Metsää nurin ja halkoja pinoon on enemmän hänen tyyliään.

Minä en ole burnoutissa.
Työ ei pääsääntöisesti ole liian rankkaa.
Ajoittain elämä on jo nyt ihan leppoisaa.
Ja koska olen opettaja, ymmärrän potea kulttuurisesti omaksuttua huonoa omaatuntoa siitä, että olen oikeastaan suojatyöpaikassa, enkä ymmärrä oikeasta työstä mitään, teen älyttömän lyhyitä päivä ja pidän pitkiä lomia. (Esimerkkinä näiden mielikuvien lähteistä keskustelu vaikka täältä; muut opet säästäkää itseänne, älkää vaivautuko lukemaan tuota... )

Silti minä istuskelen täällä ja laskeskelen työtunteja ja euroja ja mietin olisiko minulla rohkeutta mennä keskustelemaan lyhennetystä työajasta (= osoittainen hoitovapaa) ensi lukuvuodeksi.

Eikö se nyt ole silkkaa laiskuutta??? kysyy henkinen perintö.
Aikuinen ihminen, parhaassa työiässä!
Työ on pyhä velvollisuus! se huudahtaa naama punaisena.


Tämän piti olla jo melkein valmiiksi ajateltu.
Mitä minä tuolle nyt vastaan? 

sykli

juuri kun alan kiintyä
joudun luopumaan

se on myös: hylkään
ja tulen hylätyksi

olen hidas
en ehdi enempää

sanon:
tähän me pääsimme

käännän selkäni
aloitan alusta

Tunnustelen päätöstä

Luovun siitä, minkä valitsin viisi vuotta sitten, mutta joka ei koskaan avautunut.
Samalla, jollakin tapaa, luovun siitä, minkä olisin valinnut viisitoista vuotta sitten, mutta joka ei avautunut silloin, ei ollenkaan.
Siihen suuntaan minusta ei ollut kulkemaan väkisten, kun vieressä avautui joki, jota pitkin etenin kevyemmin ja nopeammin.
Nyt tuntuu, että reitti on kasvanut umpeen, enkä minä välitä raivata tietäni tiheääksi kasvaneiden ruokojen lävitse.

Tunnustelen päätöstä. Järjestän kodin, järjestän syntymäpäiväjuhlat. Sunnuntaina en oikein tiedä, kuinka viikonloppuja näin loman jälkeen vietetään. Luen runon, jossa on kielioppivirhe ja epätarkoituksenmukainen sanajärjestys. Olenko avoin runolle? mieheni kysyy. Olen kaikelle suljettu ja pelokas, minä ajattelen, ja yritän katsoa runoa uudestaan. En muista siitä mitään.

Odotan opettamista. Huomenna en saa opettaa. Vasta tiistaina taas.
Huomenna herään aikaisin, menen koululle ja valmistelen tunteja, hoidan minulle osoitetun velvollisuuden. Työpöydälleni jäi suuria litoposteriarkkeja ja joitakin epäilyksiä siitä, saanko ideani toimimaan. Ensimmäisinä työpäivinä en jättänyt mitään kotona tehtäväksi. Kotiin lähteminen tuntui vapauttavalta. Melkein kuin olisin saanut palkinnon.

Tunnustelen päätöstä, mietin luopumista ja sitä, mitä itseltäni odotan, mihin tyydyn, mihin jään melkein vahingossa. Miten sellainen, joka ei ole aivan oikea, voi kuitenkin olla niin lähellä, että melkein kuin joutuisin pyyhkimään omakuvastani viivoja, rakentamaan uuden tarinan, etsimään uusia reittejä.

Luopuminen: ei tätä,
jotain muuta,
en olisi aivan ennallani, jos ei jotakin muuta olisi,
ja luulen, että uusi rauhoittaa minua, vaikka olenkin sen kanssa juuri nyt aivan levoton.

Muutama merkintä ajasta

"You'll need to identify your concentration span for each activity you undertake. This is only way to find the exact, productive compartment of time for particular projects."
Kenneth Atchity

Olen kokeillut erilaisille puuhilleni erilaisia paikkoja ja erilaisia aikoja.
Viime syksynä kärsin ajankäytön suunnittelun sokeista pisteistä.
Nyt olen oivaltanut pieniä, mutta tärkeitä asioita siitä, millaista aikaa millekin toimille kannattaisi varata.

Atchity (s. 35) kiinnittää huomion tekemiselle varatun ajan pituuteen.
Hänen mukaansa on ratkaisevan tärkeää tietää, milloin lopettaa tiettyyn tehtävään keskittyminen.

Jos tekemiselle varattu aika on liian pitkä sitä ei pysty täysin käyttämään hyödykseen. Liian pitkän ajan varaamisesta seuraa vetkuttelua, tyytymättömyyttä, syyllisyyttä, vihaisuutta. Minulla on kokemusta näistä kaikista. Syksyllä varasin tietylle tehtävälle aina pitkän yhtenäisen ajanjakson. En saanut tehdyksi, joten olin epämääräisesti tyytymätön itseeni. Koin lievää syyllisyyttä siitä, mihin sitten olinkin aikani "tuhlannut". Lisäksi olin ärtynyt siitä, että olin "menettänyt" pitkän ihanan yhtenäisen ajan saamatta kunnolla mitään aikaiseksi.

Jos tekemiselle on varattu liian vähän aikaa seurauksena on toisenlaista turhautumista. Asia ei käynnisty, toistuvissa käynnistely-yrityksissä tuhlautuu aikaa ja energiaa. Sitä, minkä saa liikkelle, joutuu seuraavaksi topputtelemaan.

Sopivasti aikaa on varattu silloin, kun tekeminen säilyy eheänä, keskittyminen on mahdollista ja lopettaminen tapahtuu ennen kuin turtuminen ja väsyminen ovat nostaneet päätään liian korkealle. Tekemisestä jää hyvä maku suuhun. Kun tekeminen on lopetettu ennen katkeruutta herättävää uupumista, tehtävän ääreen palaaminen tuntuu seuraavallakin kerralla houkuttelevalta.

Olen nyt oppinnut, että tehtävät, joille ennen varasi pitkiä yhtenäisiä jaksoja, sopivat minulle paljon paremmin lyhyemmissä työskentelyjaksoissa. Alkuun pääsemiseen kuluu jonkin aikaa, joten ensimmäinen työjakso saa olla muita pidempi. Sen jälkeen sopivat esimerkiksi noin tunnin spurtit, jollaisia pystyn tekemään päivässä muutaman. Pidemmät työjaksot uuvuttavat ja puuduttavat ja saavat välttelemään toimeen tarttumista. Lyhyemmissä pätkissä samat tehtävät tuntuvat ihan mukavilta. Jopa nautin siitä, että tehtävässä edistymistä on helppo seurata ja työn tulokset saa näkyviin heti.

Monien tekemisieni kanssa en tunne vielä hyvin niitä aikoja, joita tekemiselle olisi hyvä varata. Olen kuitenkin tehnyt sen verran elämiskokeita, että ymmärrän pikkuisen paremmin mitä ja milloin minun kannattaa työssäni (ja harrastuksissani) tehdä.
Kokeilut - ja Atchityn lukeminen - jatkukoot...

Tietämättömyys ja välttämättömyys.

On loputtoman paljon kirjoja ja minulla on niistä muutama.
Niiden muutaman lukeminen tuntuu ylitsepääsemättömältä,
kun niitäkin on jo niin monta.

Tämän avasin, luin alkuun, se jäi,
olen unohtanut, mitä oli,
voinko nyt vain aloittaa keskeltä?

Lapsellani on kuumetta, vapinaan asti.
Ajattelin olla vaan onnellinen:
huomenna saan olla kotona.
Ajattelin olla olematta
yhtään velvollisuudentuntoinen työtä kohtaan.

Ajattelen tiedon valtameriä, omaa pienuutta,
sitä, kuinka kerron yksinkertaisen tarinan:
olipa kerran kulttuuri... tämä tarina kertoo
siitä pienen osa, pieni yksinkertaistettu osatotuus
jota en ehkä itsekään oikein ymmärrä,
aalto joka sattumalta osui rantaan minun kohdallani,
antakaa anteeksi,
ei minulla muutakaan ole.

Lapsellani on kuumetta ja hän vapisee,
nielee lääkkeen vastaan panematta,
kapuaa syliin, käpertyy,
olen pieni koira, äiti vois olla tän emäntä.
Sanon: minä pidän sinusta huolen.
Sanon, vaikka siinäkin tiedän olevani
sattuman aallon haltijana,
viimekädessä, kovempien tuulien puhaltessa
olisin voimaton.

Otan yhden kirjan. Luen siitä pari lukua.
Se on mahdollista,
se on kohdallani.
En voi syleillä koko maailmaa.
Yhden voin sulkea syliini,
voin kertoa yksinkertaisen tarinan
omalta paikaltani, oman ymmärrykseni varassa
(vaikka se on pieni ja minun tekisi mieli sanoa riittämätön),
koska se riittää,
kunakin hetkenä pieni yksityinen näkökulma,
simpukan perspektiivi.
Kun meillä ei ole muuta, se riittää tähän.

Rankana jakson päätteeksi

Tuntuu, että kirjoitan varastetuilla minuuteilla.
Huokaisen ilmoille yhden päättymisen helpotuksen,
kun saan nyt jättää lastia kuorman päältä.
Huokaisen toisenkin helpotuksen, vaikka kyynelten saattelemana,
kun saan todistaa yhden tarpeettoman ja surullisen tragedian
etenemistä edes jonkinlaiseen päätökseen.
Tuntuu aika tyhjältä tämä taukopaikka.
Kun on ollut oikein kuormitettu, ei ole helpotuksen hetkenä
mitään kaunista valmiina odottamassa.
Tai onhan minulla: kolme hurmaavaa hymysuuta.

Syyskausi on alkanut sillä tavalla kokonaisvaltaisena, etten ole osannut ottaa hetkiä itsen kuulosteluun ja sanantynkien tapailuun. Siitä hiljaisuus.

Nyt perheessä on tokaluokkalainen ja kahdeksanvuotias. Kutsuilla oli yksitoista tyttöä. (Lahjoista syntyi kaksi muovikassillista roskaa.)
Pojilla on päiväkodissa riittävän hyvä olla. "Nytkö tämä meidän aurinkomme lähtee?" kysyi hoitaja, kun hain pienintä. Hän oli ollut tänään hyvällä tuulella. Keskimmäinen kertoo, mitä he olivat uuden kaverin kanssa suunnitelleet. Hän ei muistanut vielä kaverin nimeä, mutta leikkeihin he olivat jo tiensä löytäneet. Toivottavasti kaveruus lähtee kantamaan. Tähän asti hän on leikkinyt päiväkodissa aika paljon yksin.

On hämmentävää olla töissä. Työ on niin hajanaista. En ole osannut rauhoittua siihen, en hahmota sen ääriviivoja. Huomenna on paloharjoitus. Annan ohjausryhmälle ohjeita. Opetan kaksi kokonaisuutta. Viime yönä näin unta, että minun piti mennä pitämään esitelmää valtioneuvoston kansliaan. En ollut valmistellut sitä vielä ollenkaan ja yksi ilta oli enää aikaa. Mietin esitysgrafiikasta lukemiani ohjeita siitä miten dialle asetellaan tyylikkäästi vain aivan olennaisin.
Aamulla olin helpottunut, kun tajusin, että edessä on vain pari vähän kevyemmällä kädellä suunniteltua oppituntia...

Huomenna töiden jälkeen lähdemme mökille.
Se tuntuu taivaalliselta.
Aion istua siellä ja imeä itseeni tuulta, vettä ja avaraa maisemaa.

Työvuorovesi

Työ on valuvaa.
Se on kaikkialla siellä, missä ei selkeästi ole jotain muuta.
Helpostikaan ei synny sellaista ei-työn aluetta
jossa olisi vain avaruutta ja aikaa.
Kaipaisin sellaisia hetkiä,
hetkiä jotka eivät ole täyttyineitä ja merkityksistä täysiä,
vaan joissa se mikä on ollakseen
vain ilmenisi ja yllättäisi minut.
Nyt sellaisiin hetkiin
on aina työtä tarjolla.

Ennen olen rajannut selvemmin: tässä on työn alue, tässä muun.
Nyt mukana on niin monta tekijää.
On monta pientä ihmistä,
sairastajaa, ikävöijää ja yksioloa vierastavaa koululaista.
On kotiäitiyttä ja työtä muistuttavia vuosikaudet yhdistellyt mieli, joka rutiininomaisesti tarttuu tekemiseen siinä välissä, joka sille aukenee.
On uutuundenviehätystä ja uutuudenjännitystä. On kirjoja ja ideoita ja jäsentymättömiä kokonaisuuksia, nälkää niiden jäsentämiseen, malttamattomuutta, toteuttamisen halua, toimivan ikävää, onnistumisen ikävää, ehyeksi saattamisen tuoman tyytyväisyyden ikävää.







Olenkohan vain tässäkin nyt liian kiireinen?
Ehkei rajojen selkiytymisenkään aika ole vielä,
niin kuin ei vielä ole valmiiksi saamisenkaan aika.
Muistanhan minä, että tämän päivän hyvin tehdyt (t)yöt,
ovat parhaimmillaan huomisen keveitä iltapäiviä, levollisia iltoja, onnistumisen iloja.

Nyt vain on vuoksen vuoro,
kaikki on vedestä täyttä ja kiihkeää.
Aikanaan luode paljastaa kivien välit
antaa tilan ja ajan,
lähettää linnut nokkimaan
ja hyönteiset rikkomaan auringon lämmittämän hiekan pintaa.

Olipa kerran

Koulussa eteeni ilmestyi pieni punahilkka,
joka kertoi, kuinka hänen ystävänsä oli melkein joutunut suden nielaisemaksi. Hän vapisi, ei ollut pystynyt syömään eikä nukkumaan.

Istuin valvomassa ylioppilaskirjoituksia.
Näin peikkoja, jotka olivat käpertyneet kukin oman kumpareensa juureen ja tuhisivat
niskat köyryssä. Jotkut lampsivat ylitseni.
Yritin panna vastaan, mutta heillä oli oma tiensä.
Minä olin heinänkorsi,
mutta vihainen heinänkorsi.

Kurkussa on sammalta.
Vedän kaavun ylle.
Lähden tietäjien kokoukseen,
vaikka olen vain tavallinen tyttö
enkä ymmärrä oikein mitään.