Pihalla

Eilen huristettiin taimimyymälään.
Ostin, mitä käsiin sattui tarttumaan.
Istutin kaiken takapihalle.
Ja vielä jäi tilaa!
Mielin jonnekin vielä liljoja
ja etupihalle ehkä sinnekin jotain kiipeilevää...

Talvesta on päästy

On kotoisaa olla lasten kanssa kotona.
Yhtä sun toista pientä on tullut tehdyksi,
mistä on hyvä mieli.
Lasten kanssa on ollut yhteistä aikaa,
siinä jotain pientä mukavaa, ei mitään erityistä...
mutta sellaisesta, aika tavallisestakin, rakentuu hyvää,
yhteydentuntua, huumoria, pieniä virkistäviä läsnäolon hetkiä.
Huomenna on viimeinen tällainen päivä ennen perheen yhteistä lomaa.
Meillä on kesäjuhlat, johon tulee pihan leikkikaveri.
Ne järjestetään, koska keskimmäisen mielestä pitäisi juhlia sitä, että talvesta on päästy. Niin pitäisi. Laitetaan lettuja.

Oudon käytännöllistä

Vietän kotiäitiviikkoa.

Mies ei ole vielä lomalla, mutta minä ja lapset olemme.
Täit häiritsevät suunnittelemiani kyläilyjä ja tapaamisia. Emme kehtaa mennä kylään tuomaan täipelkoa, vaikka kahmimani täitietouden varassa on lähes varmaa, että juuri nyt emme kanna tartuntakykyisiä yksilöitä mukanamme.

Kiinnostaisi tietää, montako tuntia täinkarkoitus pyykkäyksineen on vaatinut. On aivan selvää, että kyseessä on kaksinumeroinen luku. Lisäksi olen vähän siivonnut siellä täällä. Sellaisia juttuja, mitä ei tule arjessa aina tehtyä ajallaan. Olen myös laittanut ruokaa ja pitänyt keittiötä tavallista paremmassa järjestyksellä. Ja siis pessyt pyykkiä koneellisen toisensa perään. Pääni tursuaa kodinhoidollisesta ylipaineesta.

Suuntaan silti vielä setvimään pienimmän pursuavaa vaatekaappia.

Onneksi jokaisella tasaisella pinnalla silminkantamattomiin on rauhoittavia kirjapinoja. Hätätilassa avaa kansi.

Niin pieni, ja niin paljon valtaa...

Pojillani on ollut tuuhet, kauniit hiukset.

Vaan ei ole enää.
Nyt on perinteinen kesätukka, noin 6 mm.

Pienempi haroo päätään ja
sanoo: "O-ou!".

Minä olen nielaissut pari ylimääräistä kertaa
heitä katsoessani.

Täinvastainen taistelu siirtyy tätä myötä meille pitkätukkaisille ja hiukan kärsivällisemmille kammattaville. Oletan, että lähestymme hiivutustaistelun viimeistä ratkaisevaa koitosta... (Ihan kertapesulla loisista ei siis selvitty.)
Poikien hiusten leikkuu saattoi olla lievää ylireagointia, mutta mieluummin olen varma, kuin setvin joka ilta tiheitä, paksuja hiuksia, kääntyilevässä kärsimättömässä päässä... (Etenkin pienimmältä ihan mahdoton tehtävä; lisäksi hän nukkuu tämän tästä pää minun päätäni vasten...)




*Otsikon tavoin kommentoi mm blogiani täiuutisten kohdalla.

Juhannusilta

Tuli hyvä juhannus.
Puheltiin aamulla, että ei oteta paineita.
Mieli oli vielä vähän alakuloinen.
Kauppa oli auki. Ostettiin ruokatarpeet.
Laiteltiin vanha leipä lämpimiksi voileiviksi.
Tein parsakeittoa ilman ohjetta. Siitä tuli kaunista, huikean vihreää.
Siivosimme vähän ja suunnittelimme lapsille illaksi aarresuunnistusta.
Söimme hyvin ja hyvillä mielin.
Sateessa ja viimassa retkeilimme lähiseudulle juhannustapahtumaan.
Oli kylmää ja mukavaa.
Tulimme kotiin iltapalalle.
Lapset löysivät merirosvojen vanhan kartan
ja viimein pitkän kaivamisen jälkeen myös aarteen.
Lupasin joskus kevättalvella vastahakoisesti nukkumaan menevälle keskimmäiselle, että juhannuksena hän saa valvoa niin pitkään, kuin ikinä haluaa.
Lunastan lupausta.
Mies meni pienimmän kanssa unille.
Me muut valvomme vielä ja kuuntelemme radiota.
Olen onnellinen. Kesäyössä kaikki näyttää idylliseltä,
rakkaat öin ja päivin toinen toistaan rakkaammilta.

Kammastani löysin...

Aamulla saan lapset ajoissa kaverille ja lääkäriin. Toimitan lääkärissä tarvittavat ja vähän enemmänkin, ostan kilon jauhelihaa ruuhkaisesta marketista. Ajan kotiin. Teen lihapullia, joihin ujutan jatkeeksi vihannesta, jota allergikkoni ei muuten tule syöneeksi kovin paljoa. Ujutus onnistuu ja pullat maistuvat. Alan pyykätä lakanoita. Tyhjennän kaikki sängyt. Käynnistän koneen. Syön lasten kanssa herkkuvälipalaa ulkoportailla, menemme keinumaan ja hiekkalaatikolle. Anoppi soittaa. Perumme sattuneista syistä juhannusreissun heidän mökilleen. Esikoinen tulee kylästä kotiin. Teen ruokaa. Mies tulee kotiin. Laitan saunan lämpiämään. Syömme ja laittelen keittiötä. Menen esikoisen ja keskimmäisen kanssa suihkuun. Vaahdotan ja huuhtelen, vaahdotan ja huuhtelen. Pienin, jonka päästä täi tänään löytyi, on haastavin. Hän ei pidä hiusten pesemisestä, ainakaan kolmeen kertaan. Selviämme. Täikampaan koko pesueen. Laitan puhtaat lakanat. Täinhäätöön ja oheistoimiin kuluu kolmisen tuntia, jos pyykkijuttuja ei lasketa mukaan. Mies nukuttaa pienimmän. Isoimmat huutelevat huoneestaan. Uni ei ota tullakseen. Menen laulamaan iltalaulun.

Tunnen vaihteeksi olleeni tehoäiti ja tehneeni tarpeeksi, kun en enempää mitenkään edes ehtisi.
Jos lapsilla on täitä, on viisainta olla lomalla. Tavalliseen arkeen ei oikein mitenkään mahtuisi täiprojektia.
Juhannus tuntuu tyhjältä.
Toivottavasti kaupat ovat vielä huomenna auki.

Oikeasti lomalle - iltatuntuja

Jää hyvästi päiväkoti!
Mieluusti päästän sinusta.
Unelmissani en tarvitsisi sinua lainkaan.

Vaan tänään tarvitsin.
Lapset saivat olla suojissasi,
kun minä parantelin oksennustautia.
Saa nähdä lähdemmekö sittenkään juhannusmatkalle...
Toistaiseksi muut ovat terveitä.

Loman olemus lapsiperheessä:
teen sitä, mitä tekisin kotona muutenkin,
mutta ilman kiirettä.

Ja vähän muutakin teen.
Neljä isoa pussia vauvanvaatteita
odottaa lähtöä uuteen kotiin.

Olen iltaa lasten kanssa.
Pienin nukahti jo.
Kaksi muuta juttelevat sängyissään.
En kuule, mistä on puhe.

Käyn katsomassa:
keskimmäisellä on huoli tulevasta lomamatkasta.
Hän ei halua lähteä sinne.
Puhelemme vähän.

Lopussa hän on valmis miettimään
muita, ihania asioita:
minä ajattelen autoja, kaikenlaisia koneautoja
jotka tekevät tietä, hän sanoo.
Esikoinen jää ajattelemaan koiria.
Toivottavasti uni tulee pian.

Taipumuksia

Viherkasvini eivät kukoista.
Minä en välitä niiden hoitamisesta.
Kun naapurini huokailevat,
kuinka rentouttavaa puutarhassa puuhastelu
onkaan, minä muistan, kuinka äskettäin kääntyilin pienellä
pihapoloisellani tietämättömänä ja
riittämättömyydentunnetta potien.
Minulla on ystäviä, jotka nauttivat siivoamisesta,
mutta minä en välittäisi siivota,
vaikka osaan iloita siisteydestä.
Minä en välitä käsitöistä.
En sisusta kotia.
En rentoudu silittämällä lasten vaatteita suloisiin pinoihin.

Laulan lapsille illalla
ja luen satuja vaihtelevilla äänenpainoilla.
Lapset sanovat, että minä olen kaikkien hassuin äiti, mitä he tietävät.
Tykkään kävellä epätasaisessa maastossa metsäpolulla. En välitä liian tasaisista teistä.
Viihdyn tietokirjojen parissa. Tykkään teoriasta.
Pelaan välillä pelejä tietokoneella.
Jos on hyvää aikaa, laitan ihan mielelläni ruokaa,
mutta laitan usein sellaista, mitä muut eivät välittäisi syödä.
Minusta on kiva ajaa autoa, paitsi joskus, jos pelkään kaikenlaista.

Toisen kohdalla sanoisin, että nämähän vain ovat hänen taipumuksiaan,
omalla kohdallani myös:
mikä on vikana?
Erehdyinkö nuorena pahasti, kun en ottanut omakseni naisen perinteistä maailmaa?
Eikö kukaan kertonut minulle, että filosofia, matematiikka ja tiede ovat ylimääräistä, kun tiskit, lakanat, ruuat ja pihamaat sen sijaan odottavat kaikkialla
ja että minua tullaan pitämään niistä vastuullisena?
(Kukaan ei sano miehelleni ai sinä et ole niitä puutarhaihmisiä, eikä ihmettele, kuinka hän on päästänyt niin paljon pölyä kasaantumaan keittiön hyllyille.)

Ehkä lukion jälkeen olisi pitänyt mennä talouskouluun
ja viimeistään nyt liittyä marttoihin.
Perustavat kodinhoitotaidot olisi syytä olla hallussa jokaisella.
Ne seuraavat elämässä mukana vanhuuteen, laitokseen asti.
Muu jää ja rapisee pinnasta.

Olisi hyvä osata rentoutua niissä,
laulaa samalla,
lukea jotakin sitten myöhemmin,
olla edes vähän toisenlainen.

Ilo pitkästä itkusta :-)

Huomasin, että pieni oli saanut hampaita.
Hänellä on neljä yläetuhammasta rivissä vanhastaan,
kaksi kokonaista ja piikki kolmannesta alhaalla
- ja nyt uusina takahampaita kaksi kappaletta ja kaksi selvästi kohta nousemassa.

Hän saa siis hampaita aivan omalla tyylillään,
sisarukset kasvattivat hampaansa sievästi oppikirjanmukaisessa järjestyksessä, vaikka vähän hitaassa aikataulussa.

On kätevää, jos on takahampaita.
Kurkun pureskeluun tulee uutta puhtia.
***

Iltasadussa todettiin, että Viiru varttui.

Lapset varttuvat.
Miten hyvä sana.
Alan käyttää sitä.

Aattelepa ite (tiikeriäitipostaus)

Olin eilen päiväkodin hoitajien kanssa keskustelussa.

Kävi ilmi, että keskimmäisen poikani lounas on ollut päivästä toiseen samaa lihaa /kalaa ja riisiä. Joskus harvoin maissia. Keitettyjä vihanneksia ei ole käytetty ollenkaan, vaikka sopivia on. Salaattin perään hoitaja oli viime viikolla älynnyt ruveta kyselemään, kun sitäkään ei ole ollut, pelkkää kurkkua vaan.

Pitääkö tätä selittää?
Että jos on 15 sopivaa ruoka-ainetta, niistä ON PAKKO käyttää KOKO AJAN myös niitä, joissa on tärkeitä mikroravintoaineita - liha ja valkoinen riisi EI RIITÄ!
Kenelle vielä pitää rautalangasta vääntää, että ruokarajoitteisen lapsen ruokavalio EI VOI OLLA HUONOMMIN KOOSTETTU kuin kouluruoka yleensä - sen pitää olla parempi.
Ja että minun lapseni, niin kuin kenen tahansa muunkin, on lapsena opittava syömään eri muodossa tarjoiltua ruokaa (keittoja, patoja, murekkeita tms...) , eikä pelkästään samoja lihapalasia ja riisiä päivästä toiseen...

Olen NIIN VIHAINEN koulun keittiölle, että kestän tuskin kassassa.
Eikä luottamustani lisää se, että päiväkodissa otetaan vastaan nämä jatkuvasti samat pöperöt VIISI KUUKAUTTA, eikä kukaan tule sanoneeksi minulle mitään ennen kuin nyt.

Ja jos asumme täällä, pojan ruuat tehdään tuossa samassa ruppasessa keittiössä vielä sittenkin kun hän on yläasteella. Paskat.

Miten voi olla, että siellä keittiöllä tekee ruokaa joku, joka ei vähääkään välitä lapsesta? Hänelle ei ole tehty lihapullapäivänä lihapullia... ei nähty yhtään ylimääräistä vaivaa.

Pienimmälle laitoin ohjeen, että maissia saisi olla vain 2-3 krt viikossa.
Olivat jättäneet maissin kokonaan pois
ja laittavat pelkkää makaroonia päivästä toiseen.
Hänellä on kolme sopivaa ruoka-ainetta -
kuinka kukaan voi jättää niistä yhtään pois?

Aika harvoin on näin primitiivinen olo, että jos tapaisin sen paskapään, joka ne ruuat on tehnyt, niin kävisin päälle, sylkisin ja kynsisin verille.
Em. syystä en tee asialle nyt yhtään mitään.
Tarttis rauhotella ekaks vähän.

(Edellisessä päiväkodissa ruuat oli ihania, parempia kuin meillä kotona. Vaikka ruoka-aineita oli vähemmän.)

Yöllä

Pikkuiseni kitisee.
Nostan hänet viereeni.
Hän painautuu tiukasti minua vasten
ja rauhoittuu.
Puoliunessa ajattelen:
olen saanut stipendin,
parhaan stipendin, mitä kukaan voi saada
ja se on tässä sylissäni.
Olen tyytyväinen ja onnellinen,
äitiys tuntuu vaivan arvoiselta.

Aamulla ajatus hymyilyttää.

Kannustusstipendistä on varmaankin kysymys.
Hymyäitipatsaaseen on näillä ansioilla vielä matkaa.

Kesäarkipäivä

Kävelin metsässä. Annoin lapsille aamupalaa. Valmisti pienet hoitoon. Työnsin vaunuja ylös pitkän mäen. Riisuin kengät ja lakit. Puin tossut. Vilkutin hyvästit. Kotona odotin esikoisen kaveria kylään. He tulivat. Toivat jäätelöä mukanaan. Tytöt leikkivät sisällä ja ulkona, katsoivat videon, pelasivat vähän tietokoneella. Kaveri oli meillä toista kertaa. Ei hän muuten ollut ujo, mutta istui ruokapöydässä aina vähän minusta pois kääntyneenä. Muistin, millaista oli olla silloin. Minä luin vähän, suunnittelin vähän, järjestelin osan pöydästä. Pojat ilahtuivat, kun ilmestyin päiväkotiin melkein kaksi tuntia tavallista aiemmin. Kävelimme kotiin. Esikoisen kaveri haettiin.

Ruuaksi valmistin nakkikasviskeittoa. Päätin lisätä siihen ripauksen belugalinssejä. Teko oli harkitsematon. Linssit värjäsivät keiton tummanvihreäksi ja perunat kelmeän valkoisiksi. Hirviökeittoa.
Aiemmin päivällä tytär leikki, ettei uskalla syödä antamaani omenanpuoliskoa, koska se on punainen, Lumikin myrkkyomena. Lopulta söi. Puolivälissä syömistä sanoi: Hei hei sitten, äiti. Minä vastasin: Hei hei, olit hyvä tyttö. Nauroimme molemmat vedet silmissä emmekä ihan ymmärrä miksi.
Rumaa keittoa on maistettu. Sekään ei ole myrkytettyä.

Ruokailun päättyessä lapset halusivat katsoa samalla Kaapoa telkkarista. Tytär meni kääntämään televisiota parempaan asentoon, mikä oli kookkaalle putkimallillemme se viimeinen pisara. Toosa tösähti kasvoilleen lattialle. En saanut sitä nostettua paikalleen. Samoihin aikoihin pienintä alkoi harmittaa useimmat asiat. Mies oli juuttunut ruuhkaan ja tuli kotiin tavallista myöhemmin. Yritin viihdyttää pienintä lähtemällä ulos, mutta hänen hattuaan ei löytynyt. Aurinko porotti ikävästi pienen päähän.

Mies nosti telkkari, löysi hatun ja meni poikien kanssa ulos.
Kohta hän taas lähtee. Minun on tarkoitus virkistyä tässä.