Välipäivää

 

Kurkku on edelleen kipeä. 

Voiko ihan oikeasti käydä niin, että näin pitkä talviloma menee kokonaan sairastaessa?

Kirjasto kutsuisi, mutta reissu vaatii ponnistuksia. 

Eilen jäi tekemättä. Tänään menen, viimeistään illalla, yksin.

Lapset eivät halua ulos, kirjastoon tms. reissuille, ainakaan yhtä aikaa. 

Kahden leikki-ikäisen kiertoradat törmäävät noin 3-8 kertaa vuorokaudessa ihan fyysisesti. 

Henkisissä sfääreissä risteämisiä ja läheltä piti -tilanteita on jatkuvalla syötöllä. 

Universumin ja kolmevuotiaan Pajun välillä tapahtuu lisäksi eriluonteisia kolauksia päivän mittaan ainakin kymmenen. Universumi ei älyä väistää. Universumi esittää tahdonvastaisia ehtoja ja vaatimuksia. Universumi on väärässä paikassa, väärään aikaan. 

Pajulla on uusi lomaminä.
Hän on arjessa usein aika riippumaton, minä-ite-tyylin menijä.
Eikä varmasti ole pieni.
Nyt lomalla hän on koira, pikkukoira. Pikkukoira kömpii vähän väliä syliin.
Pikkukoira syö välillä lattialla lenkkimakkaraa ja viinirypäleitä.
Jokku koirat 'ykkää 'yödä ykkinään. Tää koira 'yö.

Paju on myös aika tarkka seurastaan.
Jos olemme miehen kanssa molemmat alakerrassa, kun lapset ovat ylhäällä,
Paju tulee minuuttien sisällä vaatimaan toista aikuisista ylös.
Mulla on ykkinäitä, kun ei oo ketään ihmistä.

Nyt Paju haluaa pelata Muuttuvaa labyrinttiä.  
Hän asettelee vakavana paloja pelilaudalle. Minä teen aina kivimuotoja, sanoo laittaa paloja siten että reitit katkeavat mahdollisimman monesta kohdasta. Mää kyllä päätitin tosta tonne... Kyllä näitä 'iittää!
Tätä ennen Paju on ollut innokas pelamaan muistipeliä. Hän on siinä aika hyvä ja yleensä hän voittaa. Tosin välillä hän kääntää kolme korttia, jos ensimmäinen sattuu aiotun kortin viereen.
Pelilauta on valmis. Kukahan tänään voittaa?

Lukemispäiväkirja VII

Kaunokirjallisuudenlukemisharjoitteluni on edennyt seitsemänteen teokseen.
Ystävän suosituksesta lukupöydälle valikoitui Muriel Barberyn Siilin eleganssi.

Varasin sen kirjastosta ja odotin.
Aloitin lukemisen silloin, kun oli aikaa, mutta en ollut nopea.
Kirjasto pyysi omansa pois. Olin lukenut vasta noin kolmasosan.
Pelkoni toteutui: juuri näin epäilin käyvän, jos yrittäisin arjen keskellä lukea kirjastosta lainattavaa suosittua kirjaa. Palautin kirjan ja murisin hetken pettymystäni.

Sitten tajusin, että tietysti varaan kirjan itselleni uudestaan. Ja että kirjastolaitos omistaa enemmän kuin yhden niteen. Kirjan palautumiseen ei todennäköisesti kuluisi yli neljää viikkoa.
Ei kulunutkaan. Sain uuden kappaleen ja aloitin keskeltä.

Taaskin luin vähitellen.
Puoleen väliin mennessä kirjassa ei ole tapahtunut mitään.

Ei kirjassa tarvitse tapahtua mitään.
Luen enimmäkseen kirjoja, joissa ei tapahdu mitään.
Siilin eleganssi murtaa noviisikäsitystäni siitä, että kaunokirjallisuudessa olisi nimenomaan kyse tarinankuljettamisesta, juonenkäänteistä ja tapahtumista. Loppua kohti tarinnallisuus lisääntyy, olen kosketettu, mutta myös vähän tyytymätön. Kirjoittaja ehkä haluaakin minun olevan hieman tyytymätön, miettimään annetun selityksen uskottavuutta tai sitä ymmärränkö sitä.

Kirja puhuu kauneudesta ja toisen ihmisen kohtaamisesta.
Nämä teemat tuntuivat tutuilta ja niiden taitavalle kiteytykselle oli helppo nyökytellä.
Tässä suhteessa kirja oli sielua vahvistavaa luettavaa.

Epäilen, että ymmärrykseni ranskalaisen yhteiskunnan luokkaeroista on niin huteraa, etten ymmärrä kaikkea, mitä kirja haluaa siitä sanoa. Toisaalta jo pelkkä asetelma, jossa oma elämäntapa otetaan itsestäänselvyytenä ja ihmiset, jotka kuuluvat itselle tutun piirin ulkopuolelle muuttuvat jotenkin yksinkertaistetuiksi ja näkymättömiksi, on kiinnostava ja siihen löydän liittymäkohtia.

Lukemisvuosi 2010 päättyy siis valoisissa tunnelmissa.
Olen monen, monen vuoden tauon jälkeen avannut oven kaunokirjallisuuteen.
Lukemani kirjat ovat olleet vaatimansa ajan arvoisia. (Niiden lisäksi aloitin muutamia, jotka eivät sitten kuitenkaan vieneet mukanaan.)
Lukemisessa on jopa ollut jotakin yleellistä, ikäänkuin mahdollisuus lukemiseen minun tilanteessani kertoisi siitä, että aivan pahimmat pikkulapsiperheruuhkavuodet olisivat hitusen hellittämässä.
Niiden kirjojen lista, jotka saattaisin haluta lukea, on jo venynyt pitkäksi.
Sain joululahjaksi kirjan. Ehkä luen sen seuraavaksi.

Noctrune

Eilen menin väsyneenä sänkyyn,
luin muutaman sanan,
tulin levottomaksi ja jäin valvomaan.

Pelkoa vai unelmiako valvoin?
Hitusen molempia,
rahtusen muita.

Vuosi päättyy pian.
Ei tämä vuosi mitään sen kummempaa.
Entä tulevat? Kurottelua? Tyytymistä?

Tartuin tehtävään, jota vähän jännitän.
Osanko? Enkö?
Entä jos lähdetään siitä oletuksesta, että osaan.
Että siitä olisi viisaampaa lähteä. Pääsisi alkuun.

On ilta. Levottomuus pyrkii palleaan.
Mietin outoja, hentoja unelmia,
joille en paljon painoa anna,
joihin en usko, joita en ota vakavasti.

Olen ajopuuihminen
(kuulin erään taiteilijan käyttävän tätä sanaa).
Teen sen mikä avautuu,
sen mikä on käsillä.
Tai - en aina sitäkään.

Olen väsynyt ja levoton.
Yritän kuulla ja ymmärtää.
Mikä on käsillä? Mikä avautuu? 

Ristiäiset

Yksi blogini perusajatuksista on, että haluan kirjoittaa muistiin havaintojani lasteni elämästä, heidän ajatuksistaan ja kokemuksistani äitinä. En halua murtaa lasteni yksityisyyttä heidän puolestaan, joten en käytä heistä sellaisia nimiä, joista heidät voisi tunnistaa. Syntymäjärjestykseen perustuvat nimitykset tuntuvat pitkässä juoksussa kuitenkin vähän latteilta. Onhan esikoinen muutakin kuin ensinsyntynyt. Keskimmäisen kohdalla latteus lienee huipussaan. Pienin on pieni, mutta entä kun hänkään ei olen enää - eikä pelkästään - pieni?

Ratkaisuni on viettää blogilasten ristäisiä.
Vieraille on tarjolla haudutettua vihreää jasmiiniteetä, yrttiimaustettuja kasvispiirakoita, taatelikakkua sekä lasten leipomia piparkakkuja. Olkaa hyvät, ja ottakaa lisää!

Kun vieraat nyt ovat asettuneet mukavasti paikoilleen siirrymme pidemmittä muodollisuuksitta nimenantotilaisuuteen.

Ensimäisenä esiin astuu hän, joka on tähän astisessa blogielämässään kantanut nimeä esikoinen. Hän on yhdeksänvuotias kaunokainen, jolle täten annan nimeksi Minttu.
Toisena vuorossa on keskimmäinen, tuo suurisilmäinen keksijäpoika. Hänelle minä, Marikki, annan nimeksi Timotei. Hän virnistää viisivuotiaan tavoin, eikä halua mitään uutta ja kummallista nimeä.
Viimeisenä vuoroon astuu pieni, pienin, kuopus. Hän on sisäisesti suuri kolmevuotias, eikä suinkaan ilahtuisi, jos tietäisi itseään nimitettävän jossakin vain nuoremmuuden perusteella jatkuvasti pieneksi. Niinpä hän ottanee vastaan uuden nimensä, Pajun, miellään vastaan. 

Siinä ne sisarukset nyt sitten komeilevat: Minttu, Timotei ja Paju. Kaikilla juhlavaatteet yllä ja suu täynnä pullaa. Unohdinko mainita, että pullaakin on? Ottakaa, olkaa hyvät, vielä toinenkin kierros!
He ovat suloisia ja kauniita, viisaita ja hupsuja, ja niin kovin kovin rakkaita jokainen!

Nyt tarvittaisiin tätiä

Kuudes tautipäiviä alkaa.

Nyt tarvittaisiin ihmistä,
joka tulvahtaisi tupaan,
levittäisi lämpöä ympärilleen,
kiehauttaisi keiton,
kohentaisi vähän kotia,
ulkoiluttaisi kuumeettomat lapset (jotka eivät ole
olleet neljään päivään pihalla)
ja johonkin väliin sanoisi
viisaan, rohkaisevan sanan.

Kimallusta ja rosoa

Pienin sairastui jo ennen joulua
ja sairasti pitkään.
Keskimmäinen sairastui joulujuhlapäivänä.

En päässyt katsomaan esikoisen luokan esitystä,
mutta pinnistin läpi lumisateen kahden puolikuntoisen pojan kanssa
ollakseni läsnä todistustenjaossa, joka oli ilmoitettu alkamaan puolelta.
Tähtäsin jo aiemmaksi, mutta saavuimme koululle tasan puolelta.
Todistukset oli jaettu. Tytär ja opettaja ihmettelivät tyhjässä luokassa, missä äiti oikein viipyy.

Ennen joulua minulle nousi kuume
ja jouluaattona oli mieskin kipeä. 
Tänä jouluna emme olleet menossa mihinkään, eikä kukaan meille.
Aatonaattona olin taudista väsynyt, surullinen elämän suruista ja kärsimätön miehen suhteen.
Vähitellen luovittiin lähemmäksi.
Jouluruuat maistuivat suussa metallisilta, vaikutus lienee flunssan kylkiäisiä.
Tauti on pitkäkulkuinen. En muista milloin viimeksi minulla olisi ollut kuumetta neljänä päivänä peräkkäin. 

Joulun kimallus ei pyyhi pois arkista ja inhimillistä.
Ehkä joulun vapaat ja juhla-ajan suuret odotukset vielä kärjistävät sitä, mikä on jäänyt syksyn pimeänä kiireisenä arkena jäänyt hoitamatta.

Silti joulussamme oli ja on myös kimallusta.
Meillä on Marikin mieleen paras mahdollinen kuusi, solakka ja kaunis, ei turhan täydellinen, vaan tyyliltään oikea pieni pellonlaitakuusi. Esikoinen on koristellut sen todella kauniiksi ja hyvällä maulla. Esikoisen kanssa kävimme kaksin tunnelmallisessa pienessä kirkossa aattohartaudessa.
Pienin pikkuinen on viettänyt sylipäiviä ja käpertynyt silloin ja tällöin syliini. Sain pitää häntä myös kerran niin, että hän nukahti syliini. Se tuntui hyvältä. Arjessa olen häneltä liikaa poissa, hän on kuitenkin vasta kolmevuotias.
Keskimmäinen on rakentanut legoja ja mekanoita ja pelannut Muuttuvaa labyrinttiä. Nyt hän askaroi hienon puuhakirjansa kimpussa.
Meillä on paljon niin todella hyvin ja kaiken säröisen keskellä olen muistanut olla siitä kiitollinen.

Vastarakkautta ilmassa

Kun pienin oli kipeänä kömpinyt viereeni yöllä
supattelin hänen korvaansa: Minä rakastan sinua. 
Aivan yllättäen hän vastasi: Niin minäkin sinua, äiti.

Iltaisin laulan hänelle keksimäni yksinkertaisen unilaulun.
Sen sanat menevät näin:

Hyvä yötä O. oma poikani. 
Nuku tänä yönä oikein syvästi. 
Näe kauniita unia. 

Sama toistetaan jokaisen lapsen nimellä täydennettynä.
Ja lopuksi:

Olette te kaikki meille rakkaita
äidin sekä isän kullannuppuja.
Nukkukaan hyvästi. 

Nyt pienin haluaa lopuksi laulaa minulle oman säkeistön
valloittavalla kolmevuotiaan äänellään ja aivan omilla äänenpainoillaan.
Minun säkeistöni menee näin:

Hyvää yötä äiti oma tyttöni
nuku tänä yönä oikein hyvästi.
Nää kauniita unia. 

Ei sen parempia serenadeja kukaan ole minulle laulanut. :-)

Tilaa vieressä

Yöllä pienin tuli viereen.
Alkoi tuntua ahtaalta.
Siirryin patjalle.
Mietin hetken, saanko unta ilman pienen lämpöä ja hänen hengityksensä tahdistusta.
Nukahdin.
Pienin heräsi, tuli viereen.
Loppuyön tuhisimme yhdessä kapealla patjalla. 

Seikkailua SOS

Tämä on hätähuuto.

Poikani juuri heränneen kirjallisuusinnostuksen säilymisen nimissä nyt pitäisi ASAP löytää seuraava mukaansatempaava seikkailu.Ja koska luen tyttärelle parhaillaan ääneen Neiti Etsivää (tiettyä nostalgiaa tuntien), pitäisi tämän toisen seikkailun olla hyvin kirjoitettu ja nautinnollisesti ääneen luettava, parhaimmillaan aikuisellekin antoisa :-). Lisäksi sen pitäisi sopia viisivuotiaalle ja yhdeksänvuotiaalle, yhtälailla pojalle kuin tytölle. Ei haittaisi, jos kolmevuotiastakin kiinnostaisi. 

Tällä kokoonpanolla olemme lukeneet kolme seikkailua. 
Aloitimme teoksesta Latte-siili ja vesikivi. Se kiinnosti kaikkia lapsia ja minua. Seikkailu oli välillä jännittävä, mutta onneksi olimme vilkaisseet vähän loppupään kuvia ja päätelleet, että Latte varmaan jotenkin selviää kaikesta vastaan tulevasta.
Seuraavaksi luimme Topi Tarhakäärmettä blogiystävän suosituksesta. Se viihdytti viisi- ja kolmivuotiaita, mutta koululainen vetäytyi seurasta omien kirjojensa pariin.
Kolmas seikkailusarjan kirja valloitti minut, tyttären ja viisivuotiaan, mutta kolmevuotias siirtyi kantamaan Puppe-kirjojaan olohuoneeseen isän luettavaksi. Kyseessä oli Desperon taru, josta on tehty myös elokuva. En mitenkään osaa kuvitella, että elokuva tässä tapauksessa tekisi oikeutta kirjalle, jonka viehätys perustuu ennenkaikkea hienoon ilmaisuun, pieniin taitaviin sanankäänteisiin. Kirja on vakava ja humoristinen, ja todellisen sadun tavoin se on viisas ja sivuaa syvempiäkin elämänkysymyksiä. Pidin etenkin kirjan alkuosasta.

Mitä siis seuraavaksi?
Mieleeni tulee vain klassikoita, esim. Veljeni Leijonamieli, jonka tuntuu itselle vähän liiankin tutulta ja jonka ehkä haluaisin säästää vähän myöhemmäksi. Leijonamieli on lisäksi lukuvauhdillemme ehkä pikkuisen liian pitkäkestoinen projekti.
Olemme siis kovasti kirjavinkkauksen tarpeessa. Mitä sinä suosittelisit?

Tietämättömyys ja välttämättömyys.

On loputtoman paljon kirjoja ja minulla on niistä muutama.
Niiden muutaman lukeminen tuntuu ylitsepääsemättömältä,
kun niitäkin on jo niin monta.

Tämän avasin, luin alkuun, se jäi,
olen unohtanut, mitä oli,
voinko nyt vain aloittaa keskeltä?

Lapsellani on kuumetta, vapinaan asti.
Ajattelin olla vaan onnellinen:
huomenna saan olla kotona.
Ajattelin olla olematta
yhtään velvollisuudentuntoinen työtä kohtaan.

Ajattelen tiedon valtameriä, omaa pienuutta,
sitä, kuinka kerron yksinkertaisen tarinan:
olipa kerran kulttuuri... tämä tarina kertoo
siitä pienen osa, pieni yksinkertaistettu osatotuus
jota en ehkä itsekään oikein ymmärrä,
aalto joka sattumalta osui rantaan minun kohdallani,
antakaa anteeksi,
ei minulla muutakaan ole.

Lapsellani on kuumetta ja hän vapisee,
nielee lääkkeen vastaan panematta,
kapuaa syliin, käpertyy,
olen pieni koira, äiti vois olla tän emäntä.
Sanon: minä pidän sinusta huolen.
Sanon, vaikka siinäkin tiedän olevani
sattuman aallon haltijana,
viimekädessä, kovempien tuulien puhaltessa
olisin voimaton.

Otan yhden kirjan. Luen siitä pari lukua.
Se on mahdollista,
se on kohdallani.
En voi syleillä koko maailmaa.
Yhden voin sulkea syliini,
voin kertoa yksinkertaisen tarinan
omalta paikaltani, oman ymmärrykseni varassa
(vaikka se on pieni ja minun tekisi mieli sanoa riittämätön),
koska se riittää,
kunakin hetkenä pieni yksityinen näkökulma,
simpukan perspektiivi.
Kun meillä ei ole muuta, se riittää tähän.

Keskittymisparadoksi

Asiat eivät tule tehdyiksi, jos niille varaa ajan kalenteriin. 
Rauhallinen häiriötön työaika ei suosi aikaansaavuutta. 

Varaan tehtävälle ajan kalenteriin. Selkeä aika, muutamia tunteja.
Tehtävä jää tekemättä. Jotain tulee sen tilalle, olennaista tai aivan turhaa.
Varaan uuden ajan. Silloin sama juttu.
Sitten ajattelen, että tulossa on päivä, jolloin on niin paljon muuta, niin pitkään jo tehty yhtä, ei enää tätä toista siihen. Iltapäivän ja illan tee sitten toista, siis sitä, jolle en ainakaan sinä iltapäivänä varannut aikaa.

Kuvittelen, että tehtävä vaatii rauhaa. Järjestän rauhaa. En saa tehdyksi.
Kun alan tehdä mahdottomissa olosuhteissa, kaiken muun keskellä, keskeytellen ja hyppien, viihdyn ja saan tehdyksi, vaikka aikaa tietysti kuluu enemmän.

Opiskeluaikana en enimmäkseen osannut lukea kirjastolla. Kävin kyllä kirjastossa, etsin  kirjoja, asetuin työpöydän ääreen. Mutta en minä siinä osannut kovin hyvin keskittyä. Oli liian hiljaista, liian työteliästä.
Keskityn joskus äärimmäisen huonosti olosuhteissa, jotka suosivat keskittymistä. Olen itse itseni pahin häiriötekijä.
Keskityn joskus aika hyvin tilanteissa, jotka ovat keskittymisen kannalta epäsuotuisia ja ylivirikkeistettyjä.


Olen kuullut kirjailijoista, jotka kirjoittavat kahvilassa.
Niistäkin, jotka haluavat ajatuksille täydellisen hiljaisuuden.
Minä kirjoittaisin kahvilassa. Ainakin välillä.

Nyt kirjoitan poikia nukuttaessani. 

Äiti, minä haluaisin lentää kuin lintu,
sanoo kolmevuotias.
Niin minäkin.

Kokeilen intuitiivisempaa tekemistä.
Turha merkitä aikomuksia. Merkisen vain todellisia sitoumuksia.
Hahmotelmat, jotka eivät toteudu, turhauttavat turhaan.

Yritän päästää irti luulosta, että voin keskittyä vain silloin, kun näyttää siltä, että voin keskittyä.
Minä voin tehdä asioita epätavanomaisina aikoina, jos se tuntuu minusta mukavalta.
Ravistan itsestäni irti ajatusta yhtenäisten keskittymisjaksojen autuudesta. Joskus ja johonkin niitäkin, suurinpaan osaan ei välttämätöntä, ei tarpeellista, ei edes kovin tehokasta.

Teen elämiskokeita.
Mitä saavutetaan? Mitä menetetään? Mikä on kuorta, jonka voin hylätä?

En elä niinkuin opetan.
On uskallettava sekin.
Yleistettävät periaatteet eivät aina osu minuun.
Eivät aina toisiinkaan. Kysy! Arvioi itse. Milloin lähdet lentoon?


Ja vielä: rakastan hiljaisuutta ja yksinoloa.
En kai keskittymisen vuoksi, vaan muuten,
sen itsensä vuoksi,
kuulemisen vuoksi.
Haluan olla hiljaisuudessa avoimena,
en valmiiksi kohdistettuna ja jossakin kiinni.

Ehkä en vain halua keskittyä silloin,
jos olisi mahdollisuus vain olla,
olla auki.

Stressaantumisvelvollisuus

Sekä koulussa että kotona vallitsee sama:
käydään keskusteluja siitä, kuinka kiirettä ja kuinka stressaavaa.
Joku siksi, että työsuma on jatkuva ja vähän kohtuuton.
Joku arvostuksen vuoksi: huomatkaa, miten paljon minä teen.
Joku huomaamattaan, tavan vuoksi, liittyäkseen yhteiseen säveleen.
Tämä on mehiläisparven perusininä.

Olen puolikuntoinen, flunssassa, ja tehtäviä kasautuu.
Näin ja näin paljon, tässä ajassa! Milloin ihmeessä nuo muut? 

Jos en tee,
kai sentään poden kiirettä ja tajuan kantaa paineen selässäni? 

Tajuan, että ajattelen omituisesti.
Stressaantuminen ei auta aikaansaamisessa.
Stressaantuminen ei ole tarpeellista työn tekemiseksi hyvin.
Stressaantuminen ja kiireiden laskeskelu ei ole hyvän työntekijän mittari.
Voin tehdä ihan levollisesti,
ihan yhtä hyvin (tai huonosti),
ihan yhtä tehokkaasti.

Työyhteisössä levollisuus tietysti on vähän hankalaa.
Opettaja, joka on korjannut pinonsa levollisesti ajoissa, on auttamatta ulkona perusininästä.
Se joka korjaa viime tipassa, mutta levollisesti on sitten seuraavana pihalla.

Levollisuus voi olla parempi silloinkin, kun stressaantumiseen olisi aihetta.
Stressaaminen ei auta. Tekeminen auttaa.

Ja jos flunssa iskee, auttaa lepo.
Auttakoon uni. Katsotaan onko huomenna tekemisen päivä.
Haluan sille motoksi: Minkä teen, teen levosta.

Itseohjautuvat aivot

Katsoin tänään Yle Areenan Tiededokumentin Itseohjautuvat aivot.
Pidin siitä. Hymyilin.

Toisin kuin neurotiededokumenteissa yleensä, tästä dokumentista syntyi huikeita visioita yksilön vapaudesta, mahdollisuuksista muuttaa omaa kohtaloaan. Yleensä aivotutkimus herättää deterministisempiä mielikuvia.
Pidin myös dokumentin rakenteesta ja siitä, että tietyt ajattelijat ja tutkijat antoivat ajatuksille ja tieteen edistysaskeleille inhimilliset kasvot.

Neurotiededokumenttia lienee lähestulkoon mahdotonta rakentaa sisällyttämättä siihen tietokoneanimoitua pyörivien aivojen kuvaa. Tässä dokumentissa pyörivät aivot oli supistettu minimiin. Dokumentissa ei myöskään ollut tietokoneanimoituja hermoimpulsseja. Molemmista pisteet kotiin.

Dokumentin pääajatus oli, että aivot muokkautuvat hämmästyttävissä määrin kokemuksen ja harjoituksen myötä. Dokumentissa oli useita esimerkkejä siitä, miten tiettyjen hermoratojen vaurioiduttua toiset radat tai alueet alkavat sopivan harjoittelun myötä toteuttaa vaurioituneiden tai alikehittyneiden alueiden tehtäviä. Loppupuolella pohdittiin myös plastisiteetin kääntöpuolta: samanlaisena toistuvat kokemukset tuppaavat jähmettämään. Plastisiteetin perusajatuksen mukaisesti se mitä käytetään vahvistuu ja se, mitä ei käytetä rapistuu. Jos toiminnat siis kulkevat päivästä toiseen samaa rataa ja kokemukset toistavat itseään kapealla uralla, aivot myös muokkautuvat vähemmän joustaviksi. Ennen puhuttiin kalkkiksista. Sellaiseksikin voi siis sopivalla harjoituksella päätyä.

Gretchen Rubinin kirjassa The Happiness Project kirjoittaja miettii ja etsiin avaimia onnellisuuteen. Yksi onnellisuuden perustekijöistä Gertechenille oli toiminta "in the atmosphere of growth"...   Aivojen toistosta jäykentävään muokkautuvuuteen tepsii varmasti sama resepti.
Kasvun ilmapiiri. Mahdollisuutena. Ei vaatimuksena.

Taas on tänään

Tapahtui kaksi hyvää asiaa: kadonneet rukkaset löytyivät, eikä hampaissa ollut reikiä. 

Tapahtui muitakin. Oli kahdet (lasten) pikkujoulut peräkanaa. Oli kaksi yliväsynyttä vanhempaa. Oli vähän ikävää tunnelmaa. Ja aamulla oli itkevä koululainen, joka joutui menemään kouluun Kuoma saappaissa, kun ensisijaisten talvikenkien vetoketju oli auttamattomasti rikki. Oli ylimääräinen matka kauppakeskittymään ostamaan uusia (edustuskelpoisia) talvikenkiä. Oli asioita, joiden tekemisen reissu syrjäytti, ja jotka siirtyivät iltamyöhään. Oli muutakin harmistusta, kummallinen mieliala, pientä huolta, ärtymystä.

Jotain muutakin oli, sellaista, joka oli vain sen ajan minkä kesti, joka lipesi mielen reunamilta, eikä jäänyt antamaan makuaan tämän päivän muistoihin. Ehkä tapahtui jotain, mikä kannattaisi muistaa, mutta jonka unohdin. Ehkä huomenna muistan jotain muuta, kuin mitä muistan juuri nyt. Olin muiden ihmisten kanssa, puhuin, toimin. Joku muistaa siitä sen, minkä itse jo unohdan. Minun päiväni katoaa minulta, mutta jotain siitä jää olemaan toisen ihmisen muistissa. Hämmentävää, eikö?

Toisaalta on lohdullista, että tavalliset päivät tavallisine harmeineen tiivistyvät ja häipyvät,
antavat tilaa uusille
antavat tilaa toivolle, hennoille ajatuksille aamulla ennen lopullista heräämistä,
niillekin, jotka urheasti kieppuvat siellä synkempien seassa,
nille, jotka kertovat, että on mahdollista, että tästä uudesta tulee hyvä.

Huomiseen, lukijat,
hyvään huomiseen!

"Äiti,
ajatella,
kuinka kivaa voi olla
elämä!"

5-vuotias, ohimennen

Paluuta tekemässä

Palasin töihin.

Heräsin yöllä kummastelemaan millaiseen rooliin näinkään itseni astumassa.
Osa siitä on vain minun mielessäni olevaa kuvaa.
Ravistin vähän harteitani,
ajattelin mennä samana, samana kuin istun tässä, tekemättä turhaa rajaa.
Marraskuun pimeään sopii supisuomalainen kaunistelemattomuus.

Huomenna pimeä jatkuu,
mutta minä ajattelen jäntevöityä.
Huomenna on pakkaskelin spurtti potkurin kanssa mäkeä kohti.
Vähän täytyy pinnistää, että saan kelkan vauhtiin,
ei liikaa,
välillä lepään jalaksella.

Luen vastauksia. Pinoittain vastauksia.
Joku kirjoittaa sen, mitä tietää, vaikka se ei yhtään sovi kysymykseen.
Alan ajatella, että elämähän on vähän sellaista,
elää minkä osaa, vaikka ei se sopisikaan kysymykseen
jos edes tietäisi, mikä on kysymys :-)


Parempi vastata edes jotain,
sanon aina opiskelijoille.

Kohtuullistamista ja nautiskelua

Istun olohuoneessani ja nautin kaikesta mitä, minulla on.
Olen tänään siivonnut. Huone on parhaimmillaan.
On sellaista vanhaa, johon olen kiintynyt ja sellaista uutta, johon tiedän kiintyväni.
Tuikkukynttilän lyhty on ripustettu ikkunaan. Lyhty on ainoani ja sen ovat mies ja tytär joskus kauan sitten yhdessä valinneet.
Rakastan keittiön lamppua ja sen tuomaa tunnelmaa. Muistan, kuinka näimme sen miehen kanssa ollessamme toimittamassa ihan muuta. Ja että se oli meille silloin vähän kallis, mutta olimme yksimielisiä.

Tänään lampun valossa käytiin keskustelua.
Tyttären ystävä oli siivonnut äitinsä kanssa omaa vaatekaappiaan.
Kaappi oli tyhjentynyt. Liian pienet vaatteet oli siirretty pois.
- Mulla on enää kamalan vähän vaatteita, selittää ystävä. Mulla oli vaan jotain viidet tai kuudet farkut enää ja sit parit, jotka oli pesussa...
Tytär miettii omia vaatteitaan:
- Mulla on neljät farkut. Riittää ihan hyvin.


Olen myös lampun valossa koonnut erittäin salaisia joululahjasuunnitelmia.
Aamulla kirjasin joitakin lasten toiveita. Niitä oli kohtuullisesti, ei mitään kovin ihmeellistä.
Tänä vuonna olen siirtänyt lelukuvastot suoraan paperinkeräykseen.
En myöskään haluaisi viedä lapsia kauppakeskusten ja markettien ylitsevyöryvien leluvuorien ääreen.
Itseänikin haluaisin vähän suojella.

En kuitenkana ole mikään jouluminimalisti. Nautin lahjojen antamisesta ja ilon tuomisesta.
Otan itsekin mielelläni vastaan lahjoja, jos joku niitä sattuu minulle antamaan.
(Emme joudu painiskelemaan miltään suunnalta kohtuuttomien lahjatulvien alla, kuten jotkut ystäväni.)
Mutta - meillä on jo niin paljon. Emme tarvitse juurikaan enempää.
En haluaisi päätyä ostamaan yhtään käyttämättömäksi jäävää lelua tai peliä!
Siksi olen miettinyt lahjoja tarkkaan. Ostan lapsille lahjat myös isäni ja äitini puolesta. Myös toisen puolen isovanhemmat yleensä kysyvät minulta, mitä toivoisin lapsille ostettavan.
Niinpä olen miettinyt kaikkea, mitä lapseni tarvitsevat
ja sitä, mitä he eniten käyttävät ja mistä eniten iloitsisivat.
Ei ole helppo hahmottaa miten asiat loksahtavat sopivaan tasapainoon.

Olen kuitenkin ostanut jo vähän jotakin
- sellaista, mikä on ihan pikkuisen yleellistä, vaikka pohjimmiltaan aivan perustarpeellista ja välttämätöntä... Toivottavasti lapsenikin näkisivät sen pienen ihanuuden, jota olen näihin yrittänyt piilottaa ja osaisivat arvostaa sitä. Pelkään, että lahjakuvastoja ei pääse pakoon, vaan ne tulevat vastaan uudelleen sitten, kun joulun jälkeen vertaillaan, mitä ihmeellistä kukakin on saanut...
Toivon, että lapseni osaisivat arvostaa - hm... arvojamme - jonkinlaista kohtuullisuuuta ehkä hekin, sitä että tavarat ovat tärkeitä ja saavat käytössä tai ilon tuojina merkityksensä - eivätkä ne ole vain osa jatkuvaa kuluttamisen virtaa, kertakäyttöisiä ja aina vaihdettavissa toisiin samanlaisiin...

Minä olen onnellisempi, kun minulla on yksi tuikkulyhty, jota käytän ja johon olen kiintynyt.

Tom Yam Nam!

Tänään söin taivaallisen hyvää Tom Yam keittoa.
Kaikki muu pysähtyi. Oli vain maku.
Olisin voinut jäädä siihen hetkeen ikuisesti.
Taivaallista keittoa tavallisena maallisen elämän päivänä.
En muista tapahtuiko muuta.

Edellisen kerran söin samalla tavalla viime kesänä.
Olin yksin mökillä ja tein hyvän salaatin.
Söin ulkona. Kävi pieni tuulenvire.

Keskityin maistamaan ja tuntemaan kaiken.



Tiedän, että on kovin latteaa kirjoittaa ja lukea mausta, jota en voi tässä kuitenkaan jakaa. Haluaisin avata teille höyryävän padan ja antaa maistiaisia, mutta pata ei ole minun, eivätkä keinoni siihen muutoinkaan riittäisi.

Minusta on kuitenkin jotenkin niin ihmeellistä, että ruuan maku voi jonakin hetkenä nousta kaiken yläpuolelle ja olla niin palkitseva, jopa luomoava... En malta olla kirjoittamatta siitä. Kuitenkin niin suuri osa syömisestä(ni) on tavallista arkista vatsan täyttämistä, jossa maut ovat totuttuja ja mukiinmeneviä, mutta joiden kohdalla maistaminen ei useinkaan avaudu tänään kokemallani tavalla.

Kesäisen salaattini ainekset eivät olleet erikoisia, eivätkä mautkaan, mutta niiden maistaminen keskittyneenä rauhallisena hetkenä oli silti samalla tavalla kiehtovaa ja voimaa antavaa.

Olen imettänyt kolmea pientä ja mietin, syövätkö vauvat kenties tänään kokemallani tavalla keskittyneesti ja tullen jotenkin kokonaisvaltaisesti ravituksi...?

Tekemistä ja tekemisen välttämistä

Miten suoriutua loputtomalta tuntuvista keskivähän innostavista tehtävistä? Toistuvista, loputtomilta tuntuvista keskivähän innostavista tehtävistä, sellaisista joista voi tulla riesa tai peikko tai joillekin jopa se asia, jonka vuoksi ei vaan enää jaksa...

Ratkaisuyrityksiä:

1)  MOTIVOITUMINEN
Yrittää innostua. Tekee tekemisestä mahdollisimman kivaa. Yrittää oppia tehtävästä jotakin. Ennakoi omaa tuskaansa ja pyrkii antamaan siihen mahdollisimman vähän aihetta.


+ jos innostuu, niin onnistuu
+ ennakointi on vaan ihan perusjärkevää
- jos innostuu suunnitteluvaiheessa, ennakointi epäonnistuu
- ei toimi defaultisti

2) TAVOITTEET JA AIKATAULUT
Yrittää hallita loputtomuutta tekemällä aikataulun siitä, milloin mikäkin asia tulee suoritetuksi. Kalenteria katsomalla saa tuntuman työn tosiasiallisesta rajallisuudesta sekä siitä, kuinka elämä vähitellen etenee kohti työstä vapautumista. Suunnittelussa voi huomioida luppoaikoja, jotka näin saadaan valjastettua tuottavaan työhön. Aikataulua voi viritellä lähituntumassa ihan minuuttipeliksi.

+ auttaa loputtomuudentunteeseen
+ sopii, jos haluaa ruksia asioita listoilta ja kokea itsensä tehokkaaksi
+ aikaa vastaan kilpaileminen on tehokas moottori, jos mielentila on muutoin sopiva 
- on vaikea arvioida realistisesti kuinka kauan asioiden tekemiseen menee
- systeemi prakaa, jos laiskuus (tai joku muu) iskee työlle varattuna hetkenä
- masentaa, jos jää tavoitteista jälkeen ja on liian hidas
- mielentila ei ole aina sopiva, vaikka kalenterissa olisikin tilaa

3) VIRRAN MUKANA
Työhön tartutaan heti kun vain siltä tuntuu ja tehdään sen verran kuin sopii / suosiolla jaksaa jne. Työn edistymistä ei erityisesti seurata, jos deadline ei ole ihan käsillä, vaan luotetaan siihen, että aikanaan kaikki tulee tehdyksi, kun vaan aina sopivalla hetkellä tulee tarttuneeksi työhön. Tarkoituksena on yrittää tehdä aina siellä täällä yhden tai pari, jotta tulisi tunne, että pino vajenee silmissä.

+ aikataulusta ei voi olla jäljessä, jos sitä ei ole
+ ottaa huomioon mielialan ja muut liikkuvat tekijät
+ voi olla melko kivaa, jos hommat kaikesta huolimatta etenevät tarpeeksi nopeasti 
- saattaa olla liian tehotonta, jolloin vaarana on viimehetken työsuma / paniikki  / lannistuminen
- ei tue hallinnan tunnetta ainakaan kokemattomalla (vaatii luottamusta)
- tehtävästä ei pääse henkisesti irti ennen kuin kaikki on valmista 

Jossain muodossa olen kokeillut näitä kaikkia. Omaa rauhallista työtapaani en ole löytänyt.

Näin asiat sujuvat silloin, kun ne EIVÄT SUJU:


Ajan varaaminen asialle. Asian tekemättä jättäminen. Uuden ajan varaaminen. Tekemättä jättäminen. Syyllisyys. Oheistoimintoja. Välttelyä. Minimisuoritus. Itsen palkitseminen siitä, että on tehnyt edes jotakin. Lisää ajan varaamista ja työn välttelyä. Uusi minimisuoritus. Lopulta asian tekeminen sitten, kun on jo oikeasti ihan pakko.

+ varmistuu että itse työn tekemiseen ei käytetä turhaa aikaa
- päivä/viikkokausia huonolla omallatunnolla turhiin asioihin käytettyä työ/vapaa-aikaa kuluu tehtävää vältellessä, mikä maksimoi kärsimyksen (mikä tekee edellisen kohdan tyhjäksi)

Mietin
mietin...
jokin toimiva tyyli tarttis kehittää...
Tähän viimeksi kuvattuu on niin kovin helppo lipsua.

Tänään

Villasukkaluisteluesityksiä olohuoneen parketilla.

Oi onnea :-)

Luovista ja dialogia

Pohdin aiemmin sitä, mikä tuo iloa. Taisin oivaltaa siinä jotain niistä suunnista joihin haluan olla pyrkimässä.

1) Luovis
2) Dialogi
3) Kauneudesta nauttiminen

Olen vielä tämän viikon kotona lääkärin määräyksestä. Kävin kuitenkin eilen koululla hakemassa opiskelijoiden töitä arvioitavaksi. Osallistuin myös kokoukseen, jotta en olisi palatessa niin pihalla yhteisistä asioista. Kouluyhteisö on intensiivinen ja (yli-)virikkeinen paikka. Jo lyhyt vierailu herätti minussa paljon kuhinaa.

Nyt onkin hyvä palailla siihen ajattelemisen ja tilan tuntuun, josta olen sairauslomalla nauttinut.
Koen, että oivalsin tuota aiempaa kirjoitusta miettiessäni jotain itsetuntemukseni kannalta tärkeää.
Myös aika mietteissä on jotain sellaista, mitä en haluaisi heti unohtaa.
Monestakin syystä miellän tämän sairausloman yhden kauden päättymisenä ja sen jälkeen avautuvan ajan uuden alkuna. Millaisissa tunnelmissa, millaisiin suuntiin toivoisin uuden ajan avautuvan?

Luovis tarkoittaa kaikkea sellaista tekemistä joka on luovaa ja leikillistä ja joka tuo elämääni sekä haastetta että iloa. Minulle oli tärkeä oivallus tunnistaa luovisteeman toistuvuus monissa sellaisissa kaukaa katsoen erityyppisissä puuhissa, joista olen elämän varrella nauttinut. Nyt haluan muistaa, että on tärkeää vaalia tätä minulle ominaista ja iloa tuovaa tekemisen tapaa, antaa sille mahdollisuuksia eri tahoilla iltasadun lukemisesta työtehtävien suorittamiseen... tai liikuntatuokioista hiljaisiin iltahetkiin...

Nuorena ajattelin, että en ole luova, koska en ollut missään taiteenalassa erityislahjakas. Myöhemminkin olen joskus kavahtanut luovuuteen liittyviä erilaisia mielleyhtymiä. En ole taiteilija enkä käsityöläinenkään, mutta luovasta sopivan leikillisestä tekemisestä minä nautin aivan oikeasti :-). Vuosia taaksepäin jotain sellaista on aina kulkenut mukanani.

Dialogi
Luoviksen kohdalla on kyse tutun tunnistamisesta ja arvostamisesta. Dialogin haluan nostaa avainsanakseni vähän toisesta syytä. Se liittyy enemmän sellaiseen kaipuuseen, jolle en ole ollut erityisen taitava löytämään toteutusta. Haluan, haluaisin kuitenkin useammin ja enemmän asettua aidosti dialogiin ympäristöni kanssa ja tässä ymmärrän ympäristön laajasti. Haluan kuulla ja kuunnella lapsiani avoimesti ja läsnäolevasti; ja myös tutkien ja oppien siitä, mitä reaktioita he minussa herättävät. Haluan työssäni avata mahdollisuuksia pieniin tärkeisiin kohtaamisiin ja laajemmin keskustelevaan, kyselevään ilmapiiriin. Haluan olla ajatuksineni vuorovaikutuksessa niiden ajattelijoiden ja tekstien kanssa joista puhun. Haluan asettua syvemmin ja rohkeammin dialogiin niiden ajatusten kanssa, joita kohtaan minulle tärkeissä kirjoissa. Haluan asettua kuuntelemaan ja ymmärtämään ja ottamaan vakavasti - toisen ja itseni yhtälailla. Minulla on vain tämä elämä ja haluan ymmärtää sitä tästä elämästä käsin ilman turhaa post-modernia etäännyttämistä, kyynisyyttä ja välimatkaa. Haluan asettua ajattelemaan ja tehdä sen vuorovaikutuksessa. 

Kolmas sanoista on pienin, mutta silti tärkeä.
Haluan kauneutta ympärilleni.
Ja kun ympärilläni on kauneutta, kuten vaikka tänään lumisen maiseman muodossa, haluan osata ja muistaa nauttia siitä.
Myönnän siis, että haluan käyttöesineiden olevan kauniita, enkä aio häpeillä sitä. (Vaikka se tarkoittaakin sitä, että olen ihminen joka ostaa esim. kännykän - tai kalenterin ulkonäön perusteella...)
Aion kunnioittaa vähän enemmän myös käytännössä sitä tarvetta, että meillä olisi edes joskus siistiä. (Sanoo hän, pientä epäuskoa äänessään...)


Reseptini olisi siis luovaa dialogia kauniissa ympäristössä.
Kuulostaa hyvältä, eikö?
Ja epärealistiselta arjen vaatimusten keskellä?
Silti on parempi, että horisontissa on piste, josta voin ottaa suuntaa.

Me ollaan hyviä

- Äiti, me ollaan oltu tänään jo hyviä!
- No, mitä?
- Me ollaan sovitettu riita jo ennen kun se ehti alkaa.

Kolmevuotias havainnoi

I
- Sä et näytä enää äidiltä.
Sä näytät ihan mummilta.

II
- Äiti, sä oot jo aika vanha.
Sulla on erilaiset silmät ja kädet ja massu.

Innostuksia

Olipa kerran hiiri, ahkera hiiri,
jolla oli kymmenen hiirilasta.

- Teen lapsille jouluksi tossut, tuumasi hiiri,
ja sitten puuron keitän.
Hiiri uurasti ja ahkeroi, kutoi ja silmukoi.
Kun valmistui työ, hiiri ajattelii:
- Jospa tekisin vielä lakit ja tumput!
Puen koreaksi kullannuput.  

Valmistui jouluksi pipot.
Käytiin pöytään puuroa syömään:
tyhjäksi jäivät kipot.



 ***
(Tarinan yhteydet tosielämään - kuten Marikin alati laajeneviin valokuvakirjaprojekteihin - ovat ilmeisesti täysin satunnaisia...?)

Didikuvasumassa

Joskus meillä oli valokuvia. Kädessä pidettäviä ja yhdessä katsottavia.
Sitten tuli digiaika ja ruuhkavuodet. Huono yhdistelmä.
Kun siihen vielä yhdistetään joitakin tietokoneentoimintaan liittyviä pikkuhankaluuksia, seurauksena on ollut, että meillä ei ole ollut lainkaan paperikuvia vuoden 2006 jälkeisestä ajasta. Se tarkoittaa siis sitä, että kuopuksen kaikki vauvakuvat ovat olleet lajittelematta ja tulostamatta...
Huh.

Nyt olen tarttunut asiaan.
Aivan aluksi laitoin tilaukseen yhden kansiollisen kuvia, joita olin joskus kauan sitten valikoinut, mutta jotka olivat jääneet tilaamatta.
Seuraavaksi tein valokuvakirjan viimekesän kuvista.
Tällä viikolla olen tehnyt kaksi päivää kolmea kuvakirjaa, jokaiselle lapselle omaansa.
Tietysti harmittaa, etten ole ottanut enemmän kuvia. Mutta en harmittele liikaa - siihenkin kun on syynsä.
Jokaisesta lapsesta sain kuitenkin kasaan kokonaisuuden, jossa heidän puuhansa ja luonteenlaatunsa tulevat esiin. Suunnittelen, että lapset saavat nämä kirjan joululahjoina.
Olemme katsoneet kuvia yhdessä. Siitä on ollut iloa. Pienin haluaa nähdä itsensä vauvana. Minäkin haluan. Nähdä ja muistaa.

Minusta on otettu kuvia lähinnä vauvana.
Olisi mukavaa muistaa itsestään enemmän leikki-ikäisenä ja koululaisena.
Päätän alkaa kuvata lapsiani enemmän.
Päätän myös tilata kuvia vähän tiheämmin.




 

Jonain päivänä luovun kaikesta, mitä minulla on

Jonain päivänä luovun kaikesta, mitä minulla on.
Jonain päivänä minulla ei enää ole mustaa isoa kirjahyllyä.
Jonain päivänä talon takana oleva metsä kaadetaan.
Jonain päivänä luovun työstä, lapsista, puolisostani.

Tulen menettämään kaiken
ja se on väistämätöntä.

Tämä ajatus on kuin tumma läikkä, joka kirkastaa kuvan kaikki värit.

Se mielessäni muistan,
että jos haluan nauttia lempikirjoistani kauniin kaapin hyllyillä,
voin tehdä sen tänään.
Että jos haluan kävellä vanhaksi kasvaneiden kuusten keskelle,
minun on parasta tehdä se jo tänään.
Minun ei tarvitse tarttua kaikkeen ja pelätä sen menettämistä -
menettäminen on väistämätöntä ja pelko turhaa -
tärkeää oikeastaan on vain se, mitä teen tänään
niiden asioiden suhteen, joita minulla on
ja joita arvostan.

Edellisen asuntomme ikkunoista näkyi järvi.
Asuimme siellä monta vuotta.
Kului pitkiä aikoja niin, että arki vain kulki rataansa, enkä kovinkaan usein katsonut ulos ikkunasta ihaillakseni maisemaan. Se vain oli siinä - jonkinlaisena itsestäänselvyytenä.
Nyt kun olen täällä metsän keskellä,
olen oikein oikein tyytyväinen siitä, että noin vuosi ennen muuttoa (kun en vielä tiennyt että muuttaisimme) päätin alkaa pysähtyä ikkunan eteen mahdollisimman usein katsomaan järvimaisemaani. Ja tein niin.
Maisemalla oli minulle erityinen merkitys, koska maiseman ollessa kauneimmillaan odotin lasta ja suurimman osan hänen syntymisensä tunneista katsoin sitä maisemaa. (Siirryimme läheiseen sairaalaan vasta noin tunti ennen poikani syntymää.)
Olen vieläkin onnellinen siitä, että katsoin maisemaa tarpeeksi, ennen kuin menetin sen. 

Synkät ajatukseni menettämisestä
tekevät minun onnelliseksi kaikesta siitä, mitä elämässäni nyt on.
Mistään hyvästä en voi nauttia ikuisesti. Minun on nautittava siitä nyt. 

Minä rakastan kotia!

Minä rakastan äitiä, minä rakastan isiä, minä rakastan isosiskoa, minä rakastan isoveljeä ja minä rakastan kotia!

Näin kuuluu kolmevuotiaan tärkeiden asioiden luettelo. Joskus Panda pääsee vielä listan jatkoksi, mutta ytimen muodostamme me perheenjäsenet ja sitten tuo samanveroinen, mutta epämääräisempi koti.

Minä olen niitä ihmisiä, jotka eivät usko, että koti löytyy asunnonvaihtoilmoituksesta. Kuvittelen siis, että koti tarkoittaa jotakin muuta(kin) kuin taloa tai asuntoa... Me asustamme vanhassa rivitalonpätkässä, jossa ei ole mitään erityistä ja joka ei tosiaankaan ole mikään unelmapiilopirtti tai muuten kaunis ja ihana kotini on linnani -tyyppinen asuinsija. Ehkä juuri siksi minusta on liikuttavaa se, miten kolmivuotias rakastaa kotia.

Mitä kaikkea se hänelle merkitsee?
Mitä hän siinä rakastaa?
Tuskin seiniä tai tavaroita aivan pelkästään?
Perhe on hänelle me ja koti.
Koti on perheen paikka...

Alan miettiä, mitä kaikkea on tarkoitettu sanonnassa  "koti, uskonto ja isänmaa" sanalla koti?
Miksi koti on ollut niin tärkeä arvo? Kuinka se on aikanaan ymmärretty? Onko se muotoiltu aikana jolloin on muutettu vähemmän ja kotipaikkaan on kytkeytynyt laaja kirjo merkityksiä? Onko tässä kotisanalla ollut lainkaan asunnon merkitystä? 

Nykyisinkin joku ripustaa seinälleen lauseen "Oma koti kullan kallis" vitsiksi siitä, miten paljon asumisesta joutuu maksamaan. Mutta mikä on se koti, joka on kullan kallis muussa merkityksessä? Onko nykyilmisellä tällaista kotia?

Myönnän, että en ole kodin hengetär enkä taitava kodinrakenta (homemaker). Mutta olen alkanut miettiä, että voisin pikkuisen enemmän tietoisestikin luoda tälle ihanalle perheelle kotia - enkä nyt tarkoita sisustamista, vaan yhteisyyttä, kokemusten jakamista, perinteitä, jotakin sellaista...

Luulen, että pienimmäisen rakkaus kotiin on paikkarakkautta, kiintymistä omaan pesään, jossa hän on varttunut pieneksi pojaksi. Hänen rakkautensa kotiin muistuttaa minuakin - joka aikuisena olen helposti aina vähän levoton ja tyytymätönkin kulloisenkin asuinpaikan piirteisiin - olemaan kiitollinen kodista. Samalla tämä varaukseton kiintymys kotiin hoitaa minussa sitä puolta, joka on aina vähän alemmuudentuntoinen sotkuista ja siitä, ettei meillä kukaan laita ja sisusta paikkoja aivan tosi kauniiksi... Tämä riittää hänelle, miksi ei siis minullekin.

Koti on ihmisen pesä.
Pesään ei liity sisustusvaatimuksia. Siihen liittyy ajatus turvallisesta paikasta, hoivan ja  kasvun paikasta.



***
PS. Seinät ja tavarat kuuluvat toki nekin kotiin. Nyt sairauslomalla olen katsonut neloselta Sisustustiimi nimistä ohjelmaa, jossa ammattisisustajat valtaavat tyylittöminä pitämiään koteja ja uudistavat kaiken lattiasta kattoon niin, että asunto on sen jälkeen häikäisevän trendikäs ja yhtenäinen... Minusta he tekevät kodista asunnon.

Miltähän tuntuu asukkaista istua olohuoneessa katsomassa hyllylle taitavasti aseteltuja, upouusia koriste-esineitä, joilla ei ole heille annettavanaan mitään henkilökohtaista merkitystä, joihin ei liity mitään tarina, jotka eivät tuo mitään muistoja? Asunnossa voi olla kaunista, mutta onko siellä enää kodikasta? Enkä nyt väitä että kaikenmaailman tyylittömien rojukasojen keskelläkään olisi välttämättä kodikasta, mutta minusta kodikkuus jotenkin liittyy myös siihen, että esineet joita ympärilläni on kertovat jotakin eletystä elämästä ja niistä ihmisistä, jotka täällä asuvat.

Panda heittelee keksinpalasia

Tarjoilin lapsille iltapalaa. Pienin olisi halunnut lisää pipareita, mutta ajattelin, että kaksi runsasta keksitarjoilua on isänpäivänäkin aivan tarpeeksi. Pienimmälle tämä ei oikein sopinut, vaan hän suuttui minulle. Jostain syystä hän oli kiivennyt pöydän reunalle istumaan ja taittoi siinä sitten käsiin osuneesta mariekeksistä pieniä muruja ja heitti niitä pari minun puolelleni pöytää. Keksien heitteleminen ei ole oikein kunnon käytöstä. Sanon asiasta, mutta pienin ei halua kuulla.
- Onkohan meillä kuitenkin vielä vauva, kun täällä joku heittelee keksiä? 
Pienin ei halua olla pieni. Hän ei myöskään halua lopettaa keksien heittelemistä. Niinpä hän miettii ja keksii ratkaisun:
- Panda on vielä pieni, Panda voi heittää.
Hän hakee rakkaan Pandan ruokapöytään, asettelee sen pöydälle ja laittaa Pandan heittämään vielä yhden pikkumurun. Sitten hän alkaa kasvataa Pandaa: Ei saa istua pöydällä. Ei saa heitellä muruja.Rohkaisemme kasvatustyössä. Panda kun on vielä pieni, niin hän ei heti ymmärrä, mutta aivan varmasti vähän ajan kuluttua Pandakin oppii.
- En minä enää heitä, sanoo Panda.

Miellä kukaan lapsista ei ole kestänyt lainkaan hyvin sitä kasvojenmenetystä, joka väärässä olemiseen tai huonosti käyttäytymisestä nuhdelluksi tulemiseen liittyy. Jokainen on keksinyt luovia ratkaisuja näistä hankalista pitäisi oikeastaan myöntää että olin väärässä -tilanteista päästäkseen. Hauska seurata.
En minäkään kyllä erityisesti tykkää olla väärässä (mutta kaikkeen tottuu :-))

Mielen kanssa riitaa

Kerran kun mä olin päiväkodissa aamupalalla,
mulle tuli mun oman mielen kanssa riitaa. En mä muista mitä, 
mutta tuli.


Mä tiedän, miten voi olla yöllä mielen kanssa riitaa. 
Kun herää yöllä väärällä jalalla, 
sitten niin... niinku...
mä tiedä mistä se johtuu että on heränny vihasella päällä
siitä koska on tullu yöllä mielen kanssa riitaa!

Enpäs! Joopas! Enpäs! Joopas! 
Se voi olla muutakin, 
ihan mitä tahansa riitelyä. 

5-vuotiaan mietteitä

Sata lasta

Aamupalapöydässä pienin pettyy jostakin ja parkuu surkeana lattialla.
Keskimmäinen pohtii rauhallisella äänellä:
Äiti, jos jollain olis sata lasta...
jos ne kaikki olisi aika kitiseväisiä...
sit ei kyllä varmaan selviäis...
Asiat mittasuhteisiinsa siis.

Tule sitten suoraan koulusta kotiin!

"Sä et koskaan sano mulle, että tuu sitten suoraan koulusta kotiin." tytär valittaa.
"E:n äiti sanoo aina E:lle, että sen pitää tulla suoraan koulusta kotiin. Mikset sä koskaan sano mulle?"
Mutisen jotain. Ei ole ollut syytä sanoa... ei ole ollut asiassa ongelmia... monesti en ole paikalla... minulle sopii ihan hyvin, jos tytär jää leikkimään pihalle, jos vain hän ilmoittaa siitä.
Tytär taitaa ymmärtää, mutta tämä pyyntö on silti sellainen, johon hänen korvissan liittyy jotain arvokasta.

Tänään olemme heti koulun jälkeen lähdössä yhdessä isäinpäiväostoksille.
"Sano se nyt!" muistuttaa tytär. Onneksi muistan ja pääsen kärryille:
"Tule sitten suoraan koulusta kotiin!"
Tytär tekee vielä aamupuuhiaan. Ovelta hän huutaa: "Vielä kerran!"
"Tule sitten suoraan koulusta kotiin!"

Kuinka riidellään rakentavasti... ihmissuhdeoppeja käytännössä :-)

Esikoinen oli pahoittanut mielensä kaverin käyttäytymisestä.
Tilanne toistui aika monta kertaa ja siinä oli selvästi esikoista kohtaan epäreiluja piirteitä.
Esimerkiksi kaveri sopi menemisiä muiden kanssa, vaikka oli aamulla sopinut tyttären kanssa tulevansa meille.

Mietimme tyttären kanssa mitä tehdä.
Sanoin hänelle, että olisi hyvä jotenkin saada sanotuksi, että tällainen kohtelu harmittaa ja tuo pahaa mieltä.
Ja että olisi hyvä saada samalla kertaa sanotuksi myös se, että kaveri on tyttärelle tärkeä ja että hän haluaisi yhteisten leikkien jatkuvan.

Tytär sanoi kaverille, että hänellä on asiaa.
Ja odotti yli viikon, että kaverille tuli sopiva tilaisuus tavata rauhassa. Tässä ajassa kaveri oli tullut uteliaaksi siitä, mitä tämä asia voi olla, jota ei voi kertoa koulun pihalla eikä puhelimessa.

Vihdoin tapaaminen järjestyi meidän pihalla. 
Tytär johdatti aiheeseen: Minulla on kaksi asiaa ja on tärkeää, että kuuntelet ne molemmat, ettet vahingossa hermostu heti ensimmäisestä... Hän selitti selvästi pari näistä tilanteista, jotka häntä olivat loukanneet. Hän ei oikein ollut saanut asetettua rajoja omalla äänellään, joten hän otti äidin avuksi: Äiti sanoi, että minun pitää sanoa sinulle, ettei minulle sovi, että minua kohdellaan tällä tavalla. Sitten hän oli kertonut asian toisen puolen: sen että toinen on tärkeä ja rakas ystävä.

Loppuillan leikit jatkuivat mukavissa merkeissä.
Ja tytär oli ilmeisen ylpeä siitä, että oli onnistunut ottamaan vaikean asian esille.
Olen minäkin ylpeä :-) ja onnittelen!

Vasussa

Olin keskustelemassa pienimmäisestä päiväkodilla.
Hoitajalla oli hänestä paljon hyvää sanottavaa.
Hän on rauhallinen poika, pohtivainen ja tarkkaileva. Isänsä oloinen.
Hän innostuu yhteisestä toiminnasta ja tekee askartelujaan huolellisesti keskittyen.
Häntä kutsutaan hymypojaksi, kun hän on yleensä aina hyväntuulinen ja nauravainen.
Kovin voimakkaasti hän ei pahaa tuultaan näytä, mutta menee kyllä vakavaksi, jos häntä vähänkin joudutaan ohjaamaan tai hän on jossakin asiassa väärässä.
Poikani haluaa tehdä asiat itsenäisesti ja onkin taitava ja omatoiminen.
Hän rakastaa kirjoja ja jaksaa kuunnella vaikka seitsemän kirjaa perätysten.
Palapelit ja rakentelut ovat hänelle mieluisia.
Parhaan ystävän kanssa lapseni naureskelee ja kikattaa ja keksii vitsejä ja höpsötyksiä.
Päiväkotipäivän aikana hän keskittyy tekemisiinsä niin, ettei näytä siltä, että hänellä olisi kovasti ikävä kotiin. Vapaapäivät ovat kuitenkin tärkeitä ja leikit veljen kanssa rakkaita.
Hän ei innostu nopeista muutoksista, vaan tekee mielellään asioita osaamallaan, hyväksi havaitulla tavalla.
Syö milloin sattuu olemaan sillä tuulella. Nukkuu tunnin tai vähän päälle.

Emme asettaneet erityisiä kasvastutavoitteita.
Esikoinen taisi sanoa pienenä näin: "Ei minua tarvitse kasvattaa. Minä kasvan ihan ruualla!" 

What do you do for fun?

Eikö olenkin kummaa, että jotkut asiat ovat innostavia, rentouttavia ja hauskoja ihan luonnostaan ja ponnistelematta. Sitten taas toisen asiat ovat sellaisia, että niiden olettaisi olevan hauskoja, kuulee olevan toisille tosi hauskoja, mutta jotka eivät kuitenkaan sytytä omalla kohdalla niin helposti ja luontevasti?

Lapsilla ei ole vielä vahvoja käsityksiä siitä, mitä asioita yleisesti pidetään hauskoina ja rentouttavina. Heissä näen selvästi sen, miten sisäinen motivaatio ja kiinnostuneisuus ohjaa kutakin puuhastelemaan itselle innostavien ja palkitsevien asioiden kimpussa.

Omalla kohdallani tilanne on vaikeampi. Saatan olla vieraantunut siitä, mikä minulle on luonnostaan hauskaa ja ohjautua sen pohjalta, minkä oletan olevan hauskaa. Minulla on kerrankin aikaa, kun nyt olen sairauslomalla.
Voin tehdä asioita, joita haluan tehdä (tietyissä rajoissa). Etukäteen ajattelin, että kun olen toipumassa kotona ja mahdollisesti liikkuminen on aluksi hankalaa, niin haluan katsoa elokuvia. En ole pitkiin pitkiin aikoihin voinut katsoa rauhassa elokuvia. Nyt olen katsonut jo useamman ja huomaan, että eivät ne sytytä minua sellaisella tavalla, jota odotin.

Olen lukemassa Gretchen Rubinin kirjaa The Happiness Project. Gretchen kirjoittaa omia kokemuksiaan tästä samasta asiasta. On asioita, jotka voisivat olla innostavia, kiinnostavia ja hauskoja - ja ovatkin sitä jossain määrin - mutta jotka eivät välttämättä ole niitä, joista itse innostuu sillä välittömimmällä ja luontevimmalla tavalla. Minusta kuulostaa hienolta, jos joku kertoo blogissaan viettäneensä iltaa hyvää elokuvaa katsellen. On helppo ajatella, että haluaisin olla sellainen ihminen, joka on kiinnostunut hyvistä elokuvista ja tietynylaisesta kirjallisuudesta...

Voi olla vaikea hyväksyä omalla kohdalla, että kertakaikkiaan nyt vain on niin, että ne juuri tietynlaiset jutut sytyttävät eniten, vaikka niitä kiinnostuksenkohteita ei ehkä ole osannut nimetä tai arvostaa samalla tavalla.
Toisaalta voi myös olla, että nämä jutut ovat jääneet asiallisen työkeskeisen elämän ja ajanpuutteen jalkoihin ja uinuvat jossakin vallan tunnistamattomina.

Kun itse rupesin miettimään omian luontaisia hauskuuden lähteitäni, löi pääni vähän aikaa aivan tyhjää. Sitten aloin vähitellen saada langanpäästä kiinni. Haastattelin myös perheenjäseniä aiheesta. Tässä vähän tuloksia:

Kuopus jäi vielä vähän sanattomaksi, mutta nämä ainakin: 
- keinuminen
- kukkien kasteleminen mökillä

Keskimmäinen:
- pikkuveljen kanssa uusilla synttärilahja-autoilla leikkiminen
- legoilla rakenteleminen
- piirtäminen

Esikoinen:
- voimistelu ja tanssiminen
- päättelytehtävien miettiminen
- askartelu
- eläimet
- esittäminen
- joskus lukeminen

Mieheni 9 -vuotiaana:
- legoilu
- pallopelit
- matkustaminen
- urheilun katsominen

ja sama mies vähän myöhemmin:
- huumorin viljely omassa blogiverkostossa
- luennointi
- perheen kanssa höpsöttely
- pallopelit ja pallopelien katsominen
- matkustaminen
- pienet remonttipuuhat (= isojen legoja) 

Marikki
- tiedon hakeminen, lukeminen
- hyvät lastenkirjat
- luovis sanoilla, äänellä, keholla, kuvilla tms.
   (tätä ovat esim. hyvän kirjan lukeminen dramaattisesti ääneen, valokuvakansion kokoaminen, kollaasikuvitus kalenterin kanteen tai sanojen järjesteleminen kokemusta kuvatessa...)
- lasten kanssa keskusteleminen
- vauvojen naurattaminen
- silittely ja sylittely

Mikä sinusta on hauskaa?

Ainutkertaista elämää

On paljon hyvää. 

Olen katsellut valokuvia.
Noin kolmen vuoden ajalta kuvat ovat olleet pelkästään koneella,
mutta nyt olen tartunut asiaan ja etsinyt niistä paperille laitettavaa.
Valokuvat näyttävät, miten paljon olen unohtanut,
miten lapseni ovat muuttuneet silmieni edessä
ja senkin, että kolmevuotiaan kasvoilta on jo tunnistettavissa
samat, nyt niin tutut, katseet ja ilmeet.
Olen kiitollinen kuivista, jotka tekevät minut yhä uudelleen ja uudelleen kiitolliseksi näistä ihanista lapsista, jotka olen saanut elämääni.

Pikkuiseni, pienimmäiseni (jota en saa ääneen pieneksi sanoa :-)) täytti eilen kolme vuotta!
Minusta se on aivan mahtavaa! Rakastan leikki-ikää ja leikki-ikäisiä! Ja aivan erityisesti rakastan tätä omaa pientä ihanaa nauravaista, huumorintajuista, hyväntahtoista ja omapäistä kullannuppuani!
Oi tätä elämää, että hänetkin minulle annettiin!

Hänelle on ollut kovin tärkeää olla kaksivuotias, näyttää kahta sormea ja sanoa, että minä olen näin iso. Niinpä kuopus ei ole vielä oikein hyväksynyt iänmuutosta, vaan sanoo nyt olevansa kaksi-kolmevuotias ja että hän "ihan kohta" sitten on kolmevuotias. Hän ei taida oikein välittää näin äkillisistä muutoksista :-).

Hyviin asioihin luen myös kirjan, jonka lukemisen olen aloittanut lasten kanssa. Kirjan nimi on Desperon taru ja kirjoittaja Kate DiCamillo. Emme ole vielä alkua pidemmällä, mutta olen innoissani. Kaikki (ehkä pienintä lukuunottamatta) ovat kiinnostuneita alun juonen virittelyistä, luvut ovat lyhyitä - vaikka kirja on pitkä - ja teksti asettuu mukavasti ääneen luettavaksi. Tiedossa houkuttavia iltasatuhetkiä.

Pientä pakkasta, syyshymyä, syysaurinkoa.

Entertainment the English way

  
Päivän (elo)kuva: Midsomerin murhat. (Kolmas enkkufilmi putkeen...)  

Päivän kysymys: Miksi englantilaiset rakastavat rumia kivitaloja?

What an adorable cottage! 
Magnificient castle, don't you think? 


(Kuva: http://www.flickr.com/photos/wheatfields/311115660/)

7/30

Onneksi ajatteleminen ja kirjoittaminen auttaa!
Aamun postauksen jälkeen minulla oli aikaa.
Kävin suihkussa kaikessa rauhassa
ja asetuin sitten töihini kaikessa rauhassa,
ja pysyin niissä kaikessa rauhassa...

Huomenna jatkan tekemistä. Ihan rauhassa (toivon).
Illalla lähden ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen perheen kanssa jonnekin...
Siis minnepä muualle kuin kauppaan viikonlopun ostoksia ja synttärivalmisteluja varten. :-)

Ajan ahtautta ja ahneutta

Miten on mahdollista, että minusta tuntuu
ettei ole aikaa,
että tulee kiire,
että aika valuu sormien välistä,
vaikka olen päivät kotona vielä useamman viikon?

Olenko niin tottunut mittaamaan ja suunnittelemaan ajassa,
etten osaa vain olla siinä, kun sitä kerrankin on?
Johtuuko tämä vain siitä, että kannan työhommia niin raskaasti mukanani, etten pääse vapaaksi ajan paineesta?
Vai onko kuitenkin niin, ettei aikaa koskaan ole, ei koskaan tarpeeksi, että aika on aina niin arvokasta, niin kuluvaa ja virtaavaa, että rauhattomuuteni vain sanoo totuuden siitä, että aikaa on rajallisesti, enkä minä edes tiedä, kuinka paljon, minun kohdallani?
Vai onko niin, ettei aikaa koskaan ole - ei koskaan sen enempää tai vähempää, vaan aina saman verran, tämän hetken verran ja on vain kysymys siitä huomaanko sen ajan, joka on annettu ja joka on minussa ja ympärilläni, ja jota mikään ei voi vähentää, mutta josta en myöskään voi mitenkään pitää kiinni?

Minä suunnittelen työskeni ajan tehokasta käyttämistä. Asettelen tapahtumia pidemmälle ja lyhyemmälle aikajänteelle. Olen aina rakastanut kalentereita. Tosin tänä vuonna olen ottanut pieniä askelia muuttaakseni suhdettani kalenterin tahdittamaan aikaan. Ostin pienen kalenterin. Ja ainakin alkusyksystä käytin tietoisesti vähemmän aikaa kalenteria katsellen.

Katse kelloon, 
katse kalenteriin;
onko minulla vielä aikaa
milloin minulla on aikaa
onko kaikki aika varattu
onko ajassa ahtautta? 

Ajassa tuntuu usein olevan ahtautta,
olen tottunut siihen,
se on jonkinlainen perustunnetila, joka vallitsee silloinkin, kun sille ei ole varsinaista syytä.

Tosiasiassa en ole ollut koko syksynä erityisen kiireinen.
Minulla on ollut työtä, mutta minulla on myös ollut aikaa muuhun.
Silti olen kokenut ajan ahtautta.

Ajan ahtaus on siis muuta kuin kiirettä.
Ehkä kysymys on riittävyyden ja niukkuuden mielialasta, josta luin Brené Brownin kirjasta.
Aikaa tuntuu aina olevan liian vähän, koska lähestyn asiaa niukuuden näkökulmasta.
Alan helposti ajatella: Viikko on jo kulunut, enää kolme viikkoa ja yksi mene kokeiden korjaamiseen, toinen menee kirjoitustöihin ja toipuakin pitäsi... enkä ole vielä tehnyt montaakaan asiaa, enkä edes osaa nyt nauttia tästä, aika menee hukkaan ja minä vaan... 
Älytöntä sisäistä puhetta.
Ahdasta.

Riittävyyden näkökulmasta voisin ajatella aivan toisia - ja yhtä tosia - ajatuksia.
Vaikka näin: 
Olen toipunut leikkauksesta nyt viikon. Olen saanut levätä niin paljon, kuin olen tarvinnut. Olen katsonut kolme elokuvaa, mistä olin etukäteen haaveillut. Olen lukenut vähän. Pikkuhiljaa voin alkaa lisätä ulkona liikkumisen määrää. Niille asioille, joita minulla on tänään tehtävänä on tarpeeksi aikaa. Ne asiat, joita en tee, enkä voisikaan tehdä tänään, voin siirtää levollisesti myöhemmäksi. Ne löytävät oman paikkansa ja aikansa. Minun ei tarvitse huolehtia niistä.

Ajan ahtaus voi johtua myös aika-ahneudesta.
Haluaisin - hieman omituisesti - että minulla olisi paljon aikaa, joka ei menisi mihinkään. En haluaisi antaa aikaani pois, en käyttää sitä johonkin. Haluaisin säilöä ja varastoida ja pitää omanani! Minun! Mihin sitten aikaani käytänkin, sehän olisi minulta pois, luovuttaisin sen, menettäisin, joku ottaisi sen minulta! Hukattua aikaa, hyödytöntö, palkkiotonta...

Jos saisin ahmaistua ajan omakseni, sekö sitten hellisi ja palkitsisi minua? Mitähän minä siitä kahmimastani ajasta hyötyisin? Tuijottaisinko tyhjänä eteeni syli täynnä aikaa, aikaa, aikaa?

Onko minusta, joka en ole (kovin) rahanahne, tullut aika-ahne?
Minähän en voi tehdä tiettyjä asioita, koska ne voisivat kuluttaa aikaa (jota minulla oletettavasti ei siis ole tarpeeksi). Tällainen ajan ahneus on vähintään yhtä hullua kuin rahan perässä juokseminen, ellei hullumpaa. Aikahan ei oikeasti varastoidu minnekään, eikä edes ajalla ole mitään erityistä itseisarvoa - sellaisenaan se on vain tyhjyyttä.

Olen paljossa priorisoinut aikaa. Ennemmin enemmän aikaa, kuin enemmän rahaa.
Enemmin vähemmän, jotta jäisi aikaa. Ennemmin tehokkaammin, jotta jäisi aikaa.
Nämä ovat ihan tavallisia slow life arvoja ymmärtääkseni.

Tarvitsen näkökulman muutosta.

Entä jos aika on, niinkuin rakkaus, merkityksellistä vain pois annettuna?

En voi varastoida aikaa.
En voi myöskään kalenteria katsomalla tietää kunkin hetken arvoa.
Väljä kalenterisivu ei välttämättä tarkoita ajan avaruutta,
eikä hetkessä oleminen kysy, mitä kalenteriin on kirjoitettu.

Levottomuus on minussa.
Ei sekään ole ajan syy, ei vähyyden, ei runsauden.
Eikä aika itsessään ole tärkeää,
oleminen ja tekeminen
ehkä on.

6/30

Tänään on kuudes toipumispäivä.  Elokuvana Northanger Abbey. Tunteissa ailahtelevuutta ja herkkyyttä. Oivalluksenomaisesti ymmärrys siitä, että mielikään ei voi vielä olla tasainen ja että sille on syynsä ja aikansa. Ensimmäinen päivä ilman särkylääkettä. 25 minuutin kävelylenkki ulkona, joka ehkä kuitenkin oli pikkuisen liian pitkä. Muutama väärä asento ja vääränlainen ponnistus. Epämukavat tuntemusten tuoma hillintä ei enää riitä. On saatava mieli ohjaamaan liikkeitä. Maltettava. Ajateltava. Ennakoitava. Päiväunet venyivät taas omituisiin uniin, joista oli vaikea herätä. Illalla harmistusta ja alakuloa, toisen puolesta ja toisen kanssa, vähän toista vastaankin. Kukaan ei ole kysynyt minulta, miten toipuminen sujuu tai kuinka päiväni on mennyt. On ikävä äitiä. Äidit kysyvät sellaista, mutta ei minun äitini enää. Jos kysyisi, sanoisin, että toipuminen on sittenkin aika rankkaa - vaikka kuinka kaikki näyttäisi menevän ihan hyvin.

Lämmintä

Eilen illalla kävin peittelemässä pienintä, kun hän oli jo melkein nukahtamassa.
"Hyvää yötä pikku O..."
"Hyvää yötä pikku äiti!" vastasi kohta kolmevuotias ja painoi pään tyynyyn.

Päiväraportti 5/30

Tämän päivän voisin jättää väliin.

Aamulla lapset heräsivät ylettömän aikaisin ja siitä huolimatta miehelle ja lapsille tuli kiire
ja rauhallinen mieheni huusi lapsille, minä en mennyt auttamaan, tulkitsin tilanteen väärin ja olin vielä vähän ärtynyt siitä ettei mies ohjannut lapsia jämäkämmin jo ennen, kuin olisi ollut kiire. Tiedän, mistä sekin johtuu: Olen vihainen miehen työlle, joka on aina niin kiireistä ja välillä aivan turhan ahdistavaa hänelle. 

Katsoin elokuvan, joka ei nostanut mielialaani. Teemat olivat synkkiä, enkä lainkaan pitänyt elokuvan musiikista. Elokuvan jälkeen nukahdin hetkeksi. Näin unta, jossa olin keräämässä tavaroita työpaikaltani, jossa kaikki oli muutettu omituisesti. Minulle valkeni vähitellen, että olin ehkä tullut hulluksi ja minut oli jo aikaa sitten korvattu, mutta kukaan ei oikeastaan raaskinut sanoa sitä minulle suoraan. (Elokuvan Virginia Wolf teemojen jälkiä...)

Herättyä oli tylsä olo. Talo on aivan liian tyhjä, enkä kaipaa viihdettä, kaipaan tekemistä.
Yritän täyttää lapsen terveyteen liittyvää kyselyä, mutta se jää kesken: mistä minä nyt muistaisin, millä raskausviikon päivällä hän syntyi tai minä vuonna joku sairaus todettiin tai onko isoäidillä tai miehen sisarella sitä tai tätä tautia...

Juuri nyt tämä sairausloma tuntuu pitkältä vankeudelta.
Onneksi kohta saan lapset ympärilleni.

Lukemispäiväkirja VI

Sairaalaan osui pokkarina Alice Seboldin Oma taivas.

Lukeminen oli yhtäaikaa intensiivistä ja hajanaista. Keskeytykset eivät osuneet lukujen vaihtumisen kohdalle. Ajatukset harhailivat, enkä ihan jaksanut pysyä rivillä tai edes yritää tunnistaa kaikkea tekstiin kudottua. Tarina alkaa nuoren 14 -vuotiaan tytön murhasta, mikä ehkä tarvittiin, jotta oli mahdollista keskittyä kirjaan leikkausta odottaessa. Kuulin, kuinka sairaanhoitaja sanoi toiselle potilaalle: "Tuossa on noita lehtiä, mutta harva sitä pystyy tässä tilanteessa keskittymään." No, minun leikkaukseni oli sen verran harmitonta lajia, että pystyin. Mikään liian hienovireisesti etenevä teksti tosin ei olisi toiminut.
Leikkauksen jälkeen luin kirjaa eteenpäin ja kotona viimeiset. Kirja tuli siis luettua minulle epätyypillisen nopeassa aikataulussa.

Lukeminen oli tarkoitushakuista: ajan kuluttamista johonkin. Aihe oli kiinnostava ja näkökulma myös. Kirjassa oli jopa jonkinlaista viisautta. Aika tyhjä olo lukemisesta kuitenkin jäi. Siinä oli niin vahvana mukana ajatus, että teen tätä, kun ei ole parempaakaan tekemistä. Enkä tiedä olisinko muusta syystä halunnut juuri tämän kirjan maailmaan.

4/30

Neljäs sairauslomapäivä, kolmas toipumispäivä on takana.
Katsoin elokuvan ja lisäksi minisarjan päätösjakson.
Opettaminen on kiinnostavampaa kuin viihde, ajattelin. 

Siivooja oli tehokas ja silti häneltäkin kului siivoamiseen paljon aikaa.
On aika ymmärrettävää, ettei meillä usein ole näin siistiä.

En lukenut lapsille. Juttelin kyllä tyttären kanssa.
Hän oli mukana pelastamassa eksynyttä pikkukoiraa.
Illalla häntä itketti ilman mitään syytä.

Hain pojat päiväkodista. Olin aika voimaton kun pienempi romahti pihalle haluamatta liikkua mihinkään. Jouduin pyytämään vierasta miestä nostamaan lastenvaunut auton perälle. Reissun jälkeen kyljessä pisti ikävästi.

Tein viimein sen salaatin. Ja luin muutaman sivun Siilin eleganssia.

Huomenna olen oikeasti yksin työpäivän ajan.
Mitähän silloin tapahtuu?

12.57 normaaliaikaa

Olen nälkäinen ja
vankina omassa alakerrassani.
Siivoojatäti ei päästä minua askeltamaan jääkaapille,
koska hänellä on Systeemi.
Pako takapihan kautta autolle ja lähipizzeriaan ei onnistu:
autonavaimet ja kukkaro ovat saarretulla alueella.

Viihdettä ja pölyrättejä

Sunnuntaisin avaan aina jossain välissä kalenterin ja luon silmäyksen tulevaan viikkoon.
Mietimme miehen kanssa päiväkotiin viemiset ja hakemiset. Puhelen koululaisen kanssa iltapäivien ohjelmat.

Nyt kalenteri näyttää erikoiselta. Merkintöjä on niin vähän. 
Huomenna meille tulee siivooja helpottamaan miehelle siirtynyttä suurentunutta kotitalousvastuuta.
Keskiviikkona on lapsen harrastus, jonne tarvitaan aikuinen mukaan. Mies menee sinnekin.

Huomenna aamulla lapset menevät kukin tahoillensa
ja minä jään tänne toipumaan.
Rauhallinen talo, mitä nyt siivooja touhuaa toisessa kerroksessa.
Minulla on hyvä kirja (Siilin eleganssi) ja hyvä elokuva (Julie & Julia) varattuina.
Välillä liikun sen, mikä on nyt hyväksi.
Kaapissa on ainekset ihanaan, moniulotteiseen salaattiin.
Jos siltä tuntuu, sovittelen sanoja.
Illan suussa koti on hyvin siivottu. Otan rakkaat vastaan. 
Luen Mimmi-lehmää ja niitä muita, joita pienin eteeni kantaa.

Aika leppoisaa.
Olen hyvillä mielin. 

Mitä mummot sanoivat

Olin sairaalahuoneessa kahden mukavan mummmo kanssa.
Toinen mietti vähän epäluuloisena, mitä lääkkeitä mahtavat häneen laittaa nukutuksen aikana, kun ei pääse itse tarkistamaan.

Sanoi, että kun sairaus oli löytynyt, hän ajatteli ensin että tästä sitä sitten ollaan menossa kuollutta ukkoa tapaamaan.

Molemmat tykkäsivät sympaattisesta mieslääkäristä. Se on hyvä, kun sanotaan asiat justiin niinkuin ne on. Ei ole pahanlaatuista, oli lääkäri saanut sanoa. Luotanko minä enemmän nais- vai mieslääkäreihin, kysytään. Sanon, että naisiin, mutta en liian nuoriin, lukiolaisennäköisiin. Mummot luottavat miehiin enemmän. Mutta eivät hekään mihinkään pojankloppiloihin.

Sairaalaruoka on heistä kummallista. Mummo tekee itse perinteistä ruokaa. Lihapullia ja perunamuussia. Ja mustikkapiirakkaa lapsille ja lapsenlapsille. Nugettia laittaa, jos lapsenlapsi tullee kyllään. Ei ole mitään öljylöitä osannu käyttää. Voimariinia leivälle ja voita leivonnassa.
Sanon, että puolukkaomenapiirakka on hyvää. Ollaan samoilla linjoilla.

Miettivät selviämistä yksin, sitten kun kotiutuvat. Ehtiikö tytär käydä kaupassa ja laittaa asioita, ennen kuin lähtee töihin pohjoisiin? Pitäähän sinne lähteä, kun on siellä tarvetta papeille. Toisella on kännykkä aina lattialla, niin että jos rojahtaa lattialle niin vaikka kontaten saapi apuva soitettua.

Mummo ihmettelee, kun nilkat turpoavat tukisukissa ennen leikkausta. Ei siitä hoitajalle viitsi sanoa, pitävät vaan hankalana akkana. Toinen yrittää irrottaa itseään jostain johdosta, kun ei tiedä, miten pääsisi vessaan laitteen kanssa. Ehdottelen, että painaisi hoitajan nappia. Ei halua.
Kävelen käytävälle ja vinkkaan hoitajalle, että nyt se rouva siellä irrottelee itseään koneista...

Molemmat jäivät vielä, kun minä lähdin. Päässevät huomenna kotiin. Ajattelen heitä siinä huoneessa ja tuntuu hyvältä, että tavattiin. Paranemisia. Onneksi oli hyvänlaatuista. Maailma tarvitsee mummoja.

Jännittämisen hyödyt ja haitat

Sain leikkausajan tietooni kesän lopulla.
Siitä lähtien olen huomaamattani ja välillä huomatenkin varannut osan energiastani leikkauksen jännittämiseen.
Minulla ja tyttärelläni on selvästi tämä ennakoivasti jännittävä temperamenttipiirre.
Suhtaudun siihen usein lähinnä huvittuneesti.
Lapseni kohdalla mietin, kuinka ohjata häntä jännittämään kevyesti - hyväksymään piirteen itsessään, mutta olemaan pilaamatta elämäänsä turhalla ja raskaaksi käyvällä jännittämisennakoinnilla.

Sairaalassa ehdin miettiä seuraavaa:

Mitä hyötyä on jännittämisestä: 
+ joskus hyvässä tapauksessa se auttaa motivoitumaan asioiden tekemiseen ja valmistelemiseen ajoissa
+ joskus jännittäminen viitta siitä, että asiaan liittyy muita tunteita ja tarpeita

Mitä haittaa jännittämisestä on:
- siihen kuluu valtavasti energiaa
- luovuus tukahtuu
- yöunet kärsii
- saa kärttyisäksi
- tuottaa tarpeetonta asioiden välttelemistä
- eristää muista tunteista
- eristää muista ihmisistä, jos se yhdistyy häpeään ja saa käpertymään itseensä
- jännittäminen osuu harvoin oikeaan
ja vaikka osuisikin, ei liene osoitettu niitä hyötyjä, jotka pitkällinen ennakkojännittäminen kriisitilanteessa sitten tuottaisi.

Pikkuisen sairaskertomusta

Leikkaus oli torstaina. Sairaalaan tuli saapua seitsemäksi.
Ennakolta olin ajatellut, että menen sinne omin neuvoineni, miehenihän pitäisi viedä pojat päiväkotiin.
Ystävä pystyi kuitenkin auttamaan jopa näin aamuvarhaisella ja
sain miehen saattamaan minua sairaalaan.
Aika pian kuulin, että olen vasta kolmantena leikkausvuorossa ja että saisin odottaa vuoroani syömättä ja juomatta iltapäivän puolelle. Onneksi en tiennyt sitä etukäteen. Olisin kuviteellut aamun odottelun olevan kamalaa ja jännityksensekaista, mitä se ei kuitenkaan ollut. Minulla oli vähän dramaattinen kirja mukana ja sen avulla pääsin sopivaan, aika rauhalliseenkin mielentilaan omista (vähäisemmistä) koettelemuksistani.
Olin onneksi ottanut mukaan oman ihanan villatakin ja rennot housut, joilla täydensin sairaalaan leikkauskolttua, joka siis minullekin puettiin silloin heti seitsemältä.

Leikkauksen alkaminen viivästyi suunnitellusta ja pari hoitajaa jo varoitteli, että joskus on käynyt niinkin, ettei suunniteltua leikkausta sitten vaan ehditä tekemään, kun edeltävät ovat venyneet tai lääkäri on joutunut mukaan johonkin akuuttiin juttuun. Ehdin jo ajatella, miten noloa ja sekavaa olisi mennä seuraavana päivänä takaisin töihin korvaamaan sijaisia, jotka ovat jo tehneet työtä tulevien tuntiensa eteen, opiskelijoiden eteen, jotka eivät mitenkään voisi tajuta, että yhtenä hetkenä sanon olevani poissa ja toisena olenkin siellä. Niin.. ja että joutuisimme tekemään uudelleen saman ruljanssin sijaisten hankkimisessa ja kurssien etukäteissuunittelussa. Olin siis pelkästään helpottunut, kun sairaanhoitaja tuli ilmoittamaan, että leikkaus ehditään kuitenkin tehdä.

En ole koskaan ennen saanut diapamia. Matalaan verensokeriin yhdistettynä esilääkitys teki aika rennon fiiliksen, joka hälveni vain hetkeksi leikkaussalin kirkkaisiin valoihin saavuttaessa.

Heräämössä tuntui, kuin yrittäisin nousta yöllä sudenhetkellä syvästä unesta. Pienten lasten äitinä tuntuikin sitten yleelliseltä, että oikeastaan ei ollut mitään pakkoa tai kiirettä herätä. Ihan sain vaan levätä mielin määrin. Ja sitten tajuntaan iskeytyi, että nyt leikkaus sitten oli jo ohi. Ja että minähän olen ihan hengissä ja olokaan ei ole ollenkaan niin kurja, kuin mitä olin ennakoinut! Olisin halunnut heti illalla yrittää pystyyn, mutta siihen ei annettu lupaa. Lepäilin siis vain - ja kutsuin vähän väliä yöhoitajaa tuomaan vettä tai jotain muuta. Olo oli siis kuin omilla lapsilla iltatoiminen aikaan: "Äitii, vettä!" "Äiti, mun peitto on myttyrässä!" "Äitii, mä en saa unta..." 

Seuraavana päivänä ihmettelin saman huoneen mummojen kanssa leikkauksesta toipumista. Luin kirjaa. Kokeilin kävelemistä. Kuuntelin mummojen juttuja ja kerroin vähän omiakin. Naureskelimme ja kannustimme toisiamme. Minä olin keveimmin aihein liikkeessä ja pääsin myös ensimmäisen kotiin. Ihana komea mieheni ilmestyi hakemaan ja sairaalahuoneen rauha... se vaihtui tähän perushärdelliin.

Nyt tehtävänä olisi sitten kuntoutua:
se tapahtuu saamien ohjeiden valossa niin, että liikun lempeästi,
mutta varon leikkausaluetta rasittavia juttuja (nostamista, kyykkimistä jne).
Olen siivouskiellossa, enkä saa nostaa kauppakasseja, lapsia tai mitään muutakaan painavaa.
Sairauslomaa on kuukausi. Se on koulutyössä pitkä aika. Hommaa hoitaa kolme eri sijaista.
Itse teen koeviikon kokeet ja taidan ne joutua myös itse arvioimaan.

Olen kiitollinen ja helpottunut siitä, että voin nyt näin hyvin,
eikä mikään mennyt hankalasti tai pieleen.
Leikkauksen tuomaa hyötyä on tietysti vielä liian aikaista arvioida ja
leikkauksen lopullista onnistumista katsotaan sitten vasta muutamien kuukausien päästä.

Huomenna hospitaaliin

Tänään hyvästelin työpaikan.
Yritin varmistaa tarpeeksi ohjeita ja ennakointia kaikkiaan kolmelle sijaiselle, jotka hoitavat hommiani, kun olen poissa.
Työpaikalla ei ole tapana puhua poissaolojen syistä.
Lähden siis yksityisyydenkunnioituksen suojissa.
Joku toivotti hyvää lomaa. Luullee minun lähtevän matkalle tai jotain.

Tulenhan minä takaisin.
Hyvästeiltä ne silti tuntuivat, koska todennäköisemmin sitten, kun tulen takaisin,  on jo uusi kuunkierto, uudet alkamiset, uudet ihmiset.

En tiedä, mitä ajatella huomisesta.
Olen helpottunut siitä, että se vihdoin on käsillä, vaikka en uskokaan tulevan olevan erityisen miellyttävä vuorokausi. Ennakointijännittämisestä sentään pääsen. Olen onnistunut tuottamaan sillä itselleni aikamoisesti turhaa kärsimystä. Jos huomenna kärsin, se on sitten asiasta.
Ja kohta koko asia on ohitettu.

Tietysti on se mahdollisuus, että jotain menee pieleen ja tilanteet pitkittyvät.
Mutta en nyt aio tuottaa itselleni enempää kärsimystä miettimällä sitä.
Huomenna tai viimeistään ylihuomenna tähän aikaan olen jo paljon viisaampi.

Aion nukkua ensi yönkin hyvin.
Ihan uhallani.

Yleensä kaikki sujuu hyvin

Lomaviikko on päättymässä. Huomenna aamu vaatii aikaista toimintaa.
En ole tehnyt lomalla niitä asioita mitä kuvittelin: en ole ulkoillut, enkä lukenut kirjoja.
Olen sen sijaan kyllä laittanut hyvää ruokaa luona,
vienyt lapset uimaan, huvituksiin, junamatkalle
sekä ilahduttanut vanhempiani lastenlasten elämänilolla.
Olen lomaan tyytyväinen,
vain siihen en, että olen flunssainen.

Seuraavien päivien luulen olevan työntäyteisiä.
On paljon sellaista, joka täytyy vielä viimeistellä ja saada ojennukseen.

Yöt nukun huonosti,
koska jännitän.
Torstaina menen leikkauksen korjailtavaksi. Ensimmäistä kertaa sairaalaan omassa asiassani (muutoin kuin synnyttämään). En tiedä mitä odottaa tai enkä edes kovin tarkkaan sitä, mitä osaisin pelätä.
Pelkäilen siis varan vuoksi epämääräistä ja hahmotonta.
Ja mietin, pitäisikö osata pelätä enemmänkin, olenko edes ymmärtänyt riskejä... Ja sitten puhelen itselleni rauhoittavaa lääkärikieltä todennäköisistä riskeistä ja kyseisen leikkauksen yleisyydestä ja siitä, että yleensä kaikki sujuu hyvin. 

Sairaslomaa on siis tiedossa.
Se harmittaa vähän. Olen virittänyt lentoon -
ja sitten vain poistun paikalta. En jää näkemään olisiko liito jatkunut.

Kohta menen nukkumaan.
Mietin sopivia sanoja, joilla rauhoittaisin itseäni yön levottomien ajatusten sijaan.
En löydä helposti. En ole edes varma, miltä suunnalta etsiä.
Jotain levollista.
Olen varma, että sitäkin minussa on.

Ajatusharsoa

"Don't shrink. Don't puff up. Stand on your sacred ground." 

Brené Brown kirjassa The Gifts of Imperfection.

Olen päättänyt lukea hitaasti, vain kappaleen tai pari iltaisin.
Luen usein ahnaasti.
Se tarkoittaa, että ajatukset tulevat nopeasti sivuutetuiksi.

Kirjoittaja puhuu häpeästä.
Minä muistan, miten lapsena käytin omaa lahjaani.
En muista mikä meni vikaan,
muistan oikeastaan vain sen, mikä onnistui.
Kukaan ei puhunut kanssani tapahtuneesta.
Minuun jäi häpeä,
tuntu, että se, mistä olin syttynyt,
lahja, joka oli minussa jo silloin idullaan,
oli jotenkin väärää ja hankalaa.
Kannoin sitä tuntua pitkään,
ehkä joku minussa kantaa sitä vieläkin vähän.

Lapselle on hyvä antaa sanoja.
Yksinään lapsella ei ole tapaa hahmottaa tapahtumia
mittakaavassa.

Tänään olin kokouksessa, jossa ei tapahtunut juuri mitään.
Kuulin ja tunsin muiden turhautumista,
sanoin heit, läksin teilleni.
Jäi irrallinen olo.

Toisaalla olen pitkästä aikaa innostunut.
Luulen myös, että olen pitkästä aikaa onnistunut.
Ei hullumpaa  :-)

Lomasuunnitelmia

Tyttärellä ja minulla on syysloma eri aikaan.
Otin hänelle koulusta kolme päivää ylimääräistä vapaata
syyslomani aikana. Tuntui liian synkältä ajatella, ettei meillä olisi yhteistä lomaa ollenkaan, kun minulla kuitenkin on monta lomapäivää. Yksi päivä on meidän kahden yhteinen naistenpäivä.
Aamulla katsotaan elokuvaa. Iltapäivällä shoppaillaan (tai ainakin kierrellään kauppoja) ja käydään ulkona syömässä. Illaksi ostin liput Chisun konserttiin. Tytär oli ikionnellinen. Mistä sinä tiesit? Hän hoki. Ja alkoi heti suunnitella sopivaa asukokonaisuutta.

Olen opettajana sitä mieltä, että koulutyöllä on arvonsa ja ymmärrän koulujen toiveen, että lomat pidettäisiin koulujen loma-aikoina.
Mutta. Lapseni on ollut tähänastisella koulutiellään 2 päivää poissa sairauden vuoksi. (Hän on siis kolmannella luokalla.)
Hän osaa kaiken, mitä koulussa tarvitsee osata ja vähän päälle.
Ajattelin siis, että päivä äidin kanssa ja kaksi päivää mummolan reissulla, olisivat hänen tapauksessaan jotenkin kohtuullisia.

Pojat ovat aivan innoissaan mummin ja ukin luokse lähtemisestä. Junalla mennään ja tullaan. Ikkunapaikkojen jaosta neuvotellaan. Reppuihin pakataan tärkeitä tavaroita. Vähän väliä joku pettyy, kun matkalle ei ole lähdössä ihan vielä, eikä edes ihan kohtakaan.

Minäkin saattaisin olla pettyjien joukossa ellen olisi niin kovin aikuinen. Yritän silti sinnitellä töissä vielä tämän viikon haasteiden läpi :-).

luen kirjaa jossa puhutaan kokosydämmisyydestä ja epätäydellisyydestä

olen viivyttänyt asioita edelläni kun niihin ei ole ollut pakko tarttua

en ole varannut aikaa kirjoittamiseen,
vain aikonut

olen lukenut salaa,
haluaisin nytkin lukea,
en tehdä työtä, en edes sanoja,
enkä varsinkaan arvosanoja,
voisin kyllä suunnitella vinkeitä,
mutta joku väittää, etten ehtisi sitäkään

pöydällä on siilin eleganssi ja muita

sanoin pojille, että töissä voi olla parhaimmilaan aika kivaa
mutta vähän on ikävä, kun ei ole omia poikia siellä
keskimmäinen täydensi, minä hymyilin

en muistanut kysyä tyttäreltä ensimmäiseksi kotiin tultua:
no miten se kouluvalokuvaus meni? 
tavalliset äidit kysyvät sellaista, moittii tytär

Mies on matkalla.
On vähän kylmä.

Päivällä katsoin keittiön roskista ja ihmettelin, ettei se vieläkään ollut tyhjentynyt, vaikka pursusi jo eilen. Sitten tajusin, että minun täytyisi varmaan itse viedä se.

Lapset sanelevat tekstiviesteihin sisältöä:
"Oli huono päivä. Kerron sit kun tuut. On ikävä. Olet rakas."

"Oli hyvä päivä. Ootko huomannu, että lastenhuoneen katosta roikkuu perhonen?"

"Rakennetaan ukoille talo ja liukumäki. Ja rakennetaan sitten autokin vielä."

Illalla, kun lapset ovat nukahtaneet, syntyy tyhjä tila. Ei ole ketään kelle puhelisin ajatuksiani ja päivän tuntuja. Väsymys on lähellä. Menen nukkumaan. Herään yöllä turhaan.

Uudet vaatteet ovat tulleet tarpeeseen,
on ollut hyvä kääriytyä niihin.

Illalla olen läpinäkyvä ja väsynyt,
toistan sanoja ja kysyn itseäni,
olen silti levollinen.

Jotain on päättymässä ja
jotain alkamassa, niinkuin aina,
ja se on hyvä, on opeteltava
luopumista ja avautumista,
kaikki päättyy
joskus kaikki päättyy -
ei tämä ole sen kummempaa.

Hellitän nyrkin, 
kädestä tulee kuppi.
Se on taivasta kohti avoin,
se valuu yli.
Astun huoneeseen ja
ajattelen: olen täällä syystä.
Se tapahtuu. Ei tarvitse tietää,
ei edes tehdä. Vain olla astia,
joka valuu yli.

Minä tarvisen paksut viittani.
En haihdu, hengitän.
Olen kaikessa, niinkuin unessa
kysymättä, pinnistelemättä olemassa. 

Lista

Teen listan kaikesta

aika kaikella, kaikki ajallaan

nämä minä teen

ja vielä tuonkin teen,

mutta en sitä

jonka merkitsin listaan

eilen

tämän tekstin kohdalle,

jota haluan kirjoittaa

ja kapinoida kalenterin

valtaa vastaan.

Pyyntö

Tarvitsen vihreän viitan
lehvistönvärisen suojan,
jonka läpi ei pysty näkemään
ja jonka alla olen rauhassa
kuin metsänhaltija sammalten
kätköissä.

Tarvitsen taivaanvärisen viitan
aavistuksen tähtipölyä,
sinisen, joka tummuu ja valenee,
lukee ajat ja ajatukset,
hiljentää ja nostaa ylös,
puhuu viisautta, ottaa tyynesti
tilansa.

Suhteesta vedenkeittimeen (ja vähän imuriinkin)

Olen ostanut kaksi vedenkeintintä sen jälkeen, kun muutimme tähän asuntoon.
Muutosta on 2,5 vuotta.
Ensimmäisen ostin tuskaantuneena edellisen lyhyeksi jääneeseen käyttöikään.
Ostin kalliimman mallin, jossa oli käteviä erikoisominaisuuksia. Keittimellä pystyi esimerkiksi lämmittämään (aiemmin keitetyn) veden 40 asteiseksi, mikä oli vauvan erikoismaidon kanssa tarpeellista.
Jossain vaiheessa mekanismi kuitenkin petti.
Elin vähän aikaa ilman keitintä, kunnes ostin tavallisemman, mutta kauniin, pikkukeittimen.
Se meni rikki muutama päivä sitten. 
Olen omistanut edellisen 13 vuoden aikana vähintään viisi vedenkeitintä.
Teen tästä johtopäätöksen, ettei näitä laitteita ole valmistettu kestämään paria vuotta pidempää (ja vähempikin riittää).

Nyt rikkoutunut laite saattaisi mennä vielä takuusen.
On tosin aika todennäköistä, että kuittia ei löydy.

Koska juon paljon teetä, käytän vedenkeitintä jatkuvasti.
On varmaan energiatehokkaampaa keittää vettä vedenkeittimellä kuin levyllä.
Mutta onko mitään järkeä ostaa vähän väliä uusia elektroniikkalaitteita, joiden tietää hajoavan parin vuoden sisällä?

Minulla on hyvä termoskannu. Se pitää veden todella kuumana useita tunteja.
Minulla on myös vanhempieni oletettavasti 70-luvulla ostama teräksinen Hackmanin vesipannu.
Sen ainoa puute on, ettei se vihellä, kun vesi on valmista. Enkä minä pidä ajatuksesta, että unohtaisin veden kiehumaan levylle kovin pitkäksi ajaksi. (Muistaakseni jokin tämänsuuntainen tapahtuma johti nyt rikki menneen laitteen ostamiseen. Olen liiaksi tottunut siihen, että veden voi laittaa kiehumaan ja sitten unohtaa...) 

Koska myös imuri on rikki (sekä yksi kännykkä, joka tosin on jo "vanha", noin 5 v) olin laitemyymälässä.
Katsoin myös vedenkeittimiä, mutta en halua niistä yhtäkään. Luottamus on mennyt. Mikään ei takaa, etteikö uudestakin tarvarasta tule hetkessä ongelmallinen romu, jolle ei ole enää mitään käyttöä.

Vanhemmillani oli koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan, yli 25 vuotta, sama, hyvin toimiva imuri.
Meille nyt ostamani on kolmas tässä perheessä. Se tuntuu ihan normaalilta, aina välillä pitää ostaa imuri.
Imurin ostaminen oli kummallista. Halvin olisi maksanut 69 euroa, kalleimmat yli 400 euroa. Mallien ominaisuuksien vertailu olisi vaatinut omaa taustatutkimustaan. Kaupassa sellaista oli erittäin vaikea enää tehdä. Toki myyjä esitteli malleja. Ostin laitteen, jonka valmistajalla on pitkäikäisen maine ja josta tuttavilla oli hyviä kokemuksia. Mene ja tiedä. Imuri on vielä paketissa.

Päätän taas testata elämää ilman vedenkeitintä. (Paluu alkeelliselle 80-luvulle siis.)
Toivottavasti opin vahtimaan kiehuvaa pannua ennen kuin pannu/ liesi / koti on karrella..

PS. Tuo viittaus 80-lukuun tulee siitä, kun luin jostain lehtijutusta, että suojellaksemme ympäristöä pitäisi tinkiä jopa elintasosta... "Se tarkoittaisi palaamista 80-luvun elintasoon ja luonnollisesti sitähän kukaan ei halua." Olen elänyt 80-luvulla. Oliko se niin kamalaa?   

Iltatunnelmia

Pienin on kauhean soma.
Hän nukuttaa isoa pehmokoiraa ja pienen pientä muovista koiraa jakkaroiden päälle.
Hän antaa koirille oman ja veljensä nimen ja sanoo: minä olen äiti.
Sitten hän laulaa koirille lapsille keksimäni oman unilaulun
ja puhuu laulun jälkeen kuiskaten.
Koirien ollessa hereillä hän sanoo: eipäs nyt riidellä, varmaan juuri samalla äänellä, jolla sanon sen hänelle ja veljelle. Hänellä on koko ajan jotakin meneillään. Aina välillä hän nousee tuolille ja hyppää.
Jos häntä joutuu kieltämään jostakin, hän saattaa romahtaa parkumaan ja huutaa: Ei saa sanoo mulle!
Hetken päästä hän on taas iloinen ja avulias, hakee tavaroita, joita tarvitsen. Hän laulaa: mini mini maa...
Kun on iltatoiminen aika, hän sanoo: Ei vielä oo ilta! Ei oo pimee, ei oo kukat menny nukkumaan. 

Aamulla kokeita korjatessa

Olen lukenut puolesta puolet,
enkä viitsisi enempää.
Saanko vähän laiskotella,
vaikka opetan muille,
että on aivan turhaa
siirtää työtä edellään?


Istuisin vain hetken
tässä hiljaisuudessa
ennen luokkaan pelmahtavia nuoria,
ennen kauppakeskuksen vilinää,
ennen lasten ääniä: äiti, kato kun mä hyppään!

Kysyisin itseltäni jotain,
en vastaisi, ajatukset olisivat
jo harhautuneet keittiön pöydälle unohtuneisiin astioihin
tai siihen, miten iltapäivän aikataulu järjestyy.
Huomaisin vatsassa pienen jännityksen
ja rauhoittelisin itseäni, sanoisin: kyllä tästäkin päivästä selvitään.

Muistaisin, että pieni tulee koulusta kotiin ennen minua,
kirjoittaisin lapun, jossa kertoisin, että jääkaapissa on
jogurttia ja marjapiirakat hänelle ja ystävälleen.
Mietisin rakkaiden silmiä ja istuisin vaan.
Kun olisi aika lähteä, muistaisin ottaa oikeat paperit mukaan.

Syksyn selviytymissuunnitelma

Syksy ravistaa oksilta kylmiä sadepisaroita.
Katson kalenteria liian pitkään.
Katson väärällä silmällä. Olennaista ei ole kirjoitettu lehdille.
Lasken viikkoja. En osaa oikein odottaa mitään.
Joudun kummalle, synkälle miellelle,
en näe kalenterissa arjen kauniita hetkiä ja mahdollisuuksia,
pelkät velvollisuudet vain.
En ole kovin innostunut tästä syksystä.
On tulossa kummaa, erilaista, vähän pelottavaaksin.
Tai ehkä se on vain tämä hetki, joka värittää tulevan.
Olen väsynyt. Kurkku on kipeytynyt aamusta alkaen
ja uusi työviikko on edessä.
Huomenna on yksi niistä päivistä, jolloin emme oikein selviä,
on liian monta asiaa päällekäin.  
Oli syy mikä tahansa, tänään tajusin, että syksystä en selviä, ilman selviytymissuunnitelmaa.

Tässä siis sellainen:
1) Ostan mahdollisimman nopeasti kaappiin syksynmittaisen varaston kauniita ja houkuttelevia kynttilöitä syksyn aamuja ja iltoja valaisemaan.
2) Alan käyttää syystakkia, joka on paljon mukavampi, kuin kesätakkini. Jos se on liian kuuma käytän villatakkia.
3) Käyn kirjastossa ja varmistan, että syksyn synkän lukupäivilleni on saatavilla sitä luettavaa, jota kaipaan.
4) Alan haaveilla lomapäivistä, levollisista päivistä. Mietin valmiiksi, mitä mukavaa haluan niihin sisällyttää.
5) Muistan syksyn kuulaat päivät. Kävelen ulkona aina, kun se on mahdollista.
6) Yritän huomata hyvän.
7) Muistan, että voin olla levossa, missä olenkin. En kapinoi liikaa. Suostun siihen, mikä on kohdalla.
8) Katson kalenteria vähemmän ja lapsia enemmän.
9) Kuuntelen hämmennystä ja etsin oman tien.

Testaan uutta

Ostin oman minikannettavan.
Se on vähän isompi kuin tyttären Nintendo.
Tarvitsen silloin tällöin mukaan otettavaa kirjoituskonetta.
Yleensä kirjoitan omalla vanhalla ja hyvällä koneellani.
Tähän asti olen selvinnyt kodin ulkopuolella miehen kannettavan varassa,
mutta sekin alkaa olla jo vanha. Ja painava. Ja kuumeneva. Ja vähän epäluotettava muutekin.

Ostin miniläppärin.
En osta siihen ohjelmia, vaan käytän avoimia. Niitä käytetään meillä töissäkin.
(Mikrosoftin tuotteiden 30 pv:n tutustumispaketin koodi ei muuten toimi.)

Nyt sitten mietin, että oliko hyvä ratkaisu.
Kokonaista kannettavaa en olisi viitsinyt nyt ostaa, kun pöytäkoneeni on kunnossa, enkä halua sitä syrjäyttää ennen kuin se on oikeasti jotekin huono.
Ihan oikealta tietokoneelta tämä notebookikin tuntuu ja kirjoittaminen käy näppärästi. Tuntikausia tässä asennossa ei varmaan kannata kirjoittaa, mutta näin saan tarvittaessa tekemiset alakerrasta sinne, missä lapsetkin ovat. (Pojat ovat siinä vaiheessa, että leikkivät iloisesti, jos olen samassa huoneessa, eivätkä näytä vähääkään tarvitsevan minua tai edes välittävän minusta. Mutta kun menen alakertaan tekemään jotain, viimeistään viiden minuutin kuluttua tulee lähetystö ihmettelemään, missä äiti on.) 

Keittön pöydän ääressä läppäröinti on kyllä ihan kotoisan tutuista. Lapset pyörivät ympärillä. Astianpesukone surisee...   Ehkä tulen kirjoittaneeksi muistiin enemmän lasten puheita ja leikkejä. Sitä ainakin toivoisin tekeväni.  Ensimmäinen jälkeläispalaute on jo saatu junarataa rakentavalta keskimmäiseltä: "Nyt ku sä oot tossa keittiön pöydällä... sä voit sit aina joskus kattoa, että miten multa sujuu se." Niin voin. Ja hyvä niin.

Ihan pikkuisen on huono omatunto siitä, että perheessä on nyt kolme tietokonetta. Tämän elektroniikan määrää ei olisi ollut ihan pakko lisätä, ja nyt sen kuitenkin tein. Aika spontaanisti vielä. Kun oli välitön tarve ja vielä rahaa tilillä. Oi sentään. Vähän voin lohduttautua sillä, että on se iso läppäri miehenkin matkatöissä aika hankala. Lupaan lainata tätä kaunotarta hänenkin kainaloonsa.

Ajattelin virkata tai neuloa läppärille pussin paksuista valkoisista ja mustanharmaista villalangoista, joita minulla pitäisi olla jossain. Suora pussukka saattaisi jopa onnistua taitotasollani.  :-) Teen vielä yhden syöksyn sekatavaravarastona toimivaan poikien vaatehuoneeseen. // Löysin sieltä valkoisen kerän. Muutkin jäljitin. Ne olivat työpöydälle korokkeeksi kääntämässäni muovilaatikossa... Ei tullut ihan ensimmäisenä mieleen etsiä sieltä, paperipinojen keskeltä. Nyt sitten vaan silmukoita luomaan... (Wish me luck...)

 

väritysselitys

Ihan pakko pistää sinistä. Vuosien, vuosien tauon jälkeen sininen kolisee taas.

Minusta on tullut "tunneihminen"?

Kuulen itseni
kun puhun työtovereille,
että tänään on hyvä aamu,
kukaan ei herännyt yöllä, kaikki heräsivät ajoissa,
pojat ehtivät päiväkotiin, miten hienosti päivä alkoi...

Minun äänenikö se on?
Tunneääni? Tunnelmaääni?

Enkö minä olekaan se asiallinen,
joka ennemmin katsoo ja odottaa,
se, joka pitää tunteet itsellään
ja puhuu sitten, kun jo jotain sanottavaa. 

Miksi minä puhun näin paljon?
Olenko minä muuttunut vai enkö ennen ole nähnyt itseäni? 
Onko kaikessa pulputuksessa kuitenkin jotain minulle vierasta? 

Hiljainen tunneääneni
tuntee kirjaimet ja tekstin.
Se kuuluu vasta, kun on hiljaista.

Minä haluaisin paljon hiljaista
vähemmän hälyä,
paljon vähemmän hälyä.

Kuintenkin minussa on tämä räiskyvä
ja tilaaottava, dramatisoija, tarinankertoja,
tunneihminen - järkeillyn ja asiallisen
pehmentäjä ja inhimillistäjä.

Kenties se on jonkinlaista läpivalahdusta:
Lasten kanssa tunne on päällimmäisin,
ja subjektiivisin on se tärkein.
En osaa sulkea lukkuja, kun menen muualle.
Viihdyn niin hyvin siinä:
läheisessä, omassa ja henkilökohtaisessa.

Viihdyn kotona tai yksin.
Silloin sydän saa olla
ihon pinnassa.

Vihasuruviha

Joku on vihainen. Se mitä on, ei istu hänen suunnitelmiinsa.
Ajattelen: minä voin joustaa,
olen avuksi, saan itse pois alta.
Muutan suunnitelmat, ajattelen uusiksi.
Teen tarvittavan, tulen paikalle, olen siinä.
Tunnen itseni turhaksi,
sellaiseksi jota ei arvosteta,
joku matkii eleitäni,
jotkut ovat välinpitämättömiä.
Lopuksi olen itse vihainen,
ärsyyntynyt, loukattu ja vihainen.
Vastentahtoisesti alan maksaa muutettujen suunnitelmien hintaa.

13

Meillä asustaa kaksi nuorta miehenalkua.
Heillä on suurimman osan vuodesta jaloissaan sukat.
Sukat likaantuvat päivässä.
Sukkia pestään tiheään.
Sukkalaatikkoon pääsevät vain sukat, joilla on pari. 
Sukkalaatikon vieressä on tyypillisessä otoksessa kolmetoista parintonta sukkaa.
Seuraavassa pyykkikierroksessa osa löytää parinsa,
mutta vastaava määrä parittomia hyllytetään niiden tilalle.

Ongelma ei ratkea ostamalla lisää sukkia.
Korkeintaan ostamalla loputon pino samanlaisia sukkia:
Yksi koko. Yksi väri. Seuraava koko. Toinen väri.
Systematisoitu poikasukkajärjestelmä. 

Tyttären sukat löytävät parinsa.
Miehellä ovat kaikki sukat mustia.
Minä ja pojat kylvemme tässä samassa liemessä.
Istun tässä eriparin villasukissa.

Tänään

Heräsin aamuyöstä aikasin. Olen ollut peloissani, olen ollut viluinen, olen ollut lohdutettu.

Joku oli läsnä arjessani ja näki, mitä tapahtui. Arkinenkin tuntui tänään riittävältä.

Poikani huokuvat minuun lapsentäyteläisyyttään.
Keskimmäinen itki, ei saanut selitettyä, mutta rauhoittui lauluun. Ja sanoi: minä tiedän, miten legoista saisi rakennettua sellaisen kuljetusauton, että se voisi kuljettaa vaikka talon. Paluu normaaliasetuksiin.

Katsoin dokumentin leikistä. Puhun leikistä. Olen leikkinytkin vähän (omiani). Se on eräänlainen motto: play and learn, play and learn. Aikuisuus on helposti vakavaa.

Nyt on kylmä ja maha vähän kipeä,
mieli on kuitenkin rauhallinen, eikä valita mistään.
Unen yksityinen maailma tuntuu kutsuvalta.