Mitä kuuluu, tammikuu?

Ajan läpi harmaan moottoritien päivän valoisimpana hetkenä
ja kaipaan katuvaloja tai jotakin merkkiä;
taivas, vastaantulevat autot, tien pinta, räntäsade -
siinä kiitäessä kaikki samaa väriä.

On tammikuun viimeinen päivä ja olisi hyvä erottaa tie maisemasta.

Tammikuussa olen tehnyt ruokaa.
Käpyvarasto tyhjeni ihan mukavasti, mutta aika nopeasti olen jo taas päätynyt täydentämään perustarpeita. Eniten olen tällä kertaa kuitenkin nauttinut siitä, että olen palannut ruuanlaitossa jonkinlaiseen suunnitelmallisuuteen. Pidän siitä, jos ruokalajit virtaavat toisiinsa Tamar Adler-tyyliin; jääkaapissa on aterian osasia, kaikki tulee aikanaan käytetyksi, ruoka on yksinkertaista ja samalla myös luovaa, arkeen sopivaa ja meidän näköistämme.
Tammikuussa on ollut tällaisia hetkiä.

Tammikuussa palasin töihin,
paloin vähän aikaa ikäänkuin uudella liekillä, mutta vähitellen mukaan on päässyt se jokin jähmeys ja muu, jota syksyllä oli enemmän. En silti sanoisi, että mikään olisi ollut vaikeaa. Tavallista vain ja siinä oma pieni raskautensa, jos ilonsakin.

Tammikuussa on alkanut uuttakin, tähän rinnalle
haastavaa ja kutkuttavaa ja vähän vavisuttavaa ja uutta ja toisaalta vain vanhan jatkumista,
varmaan vielä paljon muutakin.
Palaan siihen, mitä tein niin pitkän aikaa tässä rinnalla ja nyt taas teen
ja voi olla, että se vähän pelastaa minua joltakin.
Ehkä lukeminen on parasta, hyvä seura siinä, uudet ajatukset, oma pienuus, sanat ja oivallukset.

Tammikuu on myös ollut arkea,
vähemmän kohtaamisia ystävien kanssa kuin joulukuussa,
vaan onneksi lapset ovat lähellä ja hellittävinä tässä, olen aina elämän ympäröimänä, jokainen päivä on värillinen, iltaisin pelkkä kotona oleminen on tärkeää.
(Paitsi nyt on ollut kokouksia, liikaa kokouksia.)
Kävin metsässä kävelemässä. Laduilla ei saa kävellä, mutta saako ladun vieressä.
Alan väsyä talveen ja tammikuussa sitä on vielä liikaa edessä, sekin on arkea, arkea...

Hyvästelen tammikuun. Vuosi on vasta alussa, kaikki mahdollista.

Ennakointia

777 viestiä
yt-neuvottelun tulosten julkistaminen
otteita elokuvista havaintoja varten
odottamista
keskustelua intensiivisen katseen alla
auto, lumi/jää, musiikkia
lapset parasta,
sitten muu

Härkäviikkoja

Vietän härkäviikkoja käpyvaraston ääressä tänä vuonna sekä maltillisesti että yleellisesti.
Mitään mahdottomia varastoja ei ole kertynyt,
olemme syöneet välillä juhlavasti ja välillä yksinkertaisesti
ja molempi on tuntunut hyvältä.
Ihan kaikkea sisäänostamista en ole välttänyt
ja huomennakin aion ostaa varastoon bastmatiriisiä, kun satun sopivan kaupan lähelle muissa asioissa menemään. Niin ja ostin minä karjalanpiirakoitakin ja muutakin turhaa, esim. pähkinöitä, vaikka edellisiä ei ollut vielä syöty loppuun.
Aika löperö härkäviikkolainen siis olen ollut, mutta ehkä tänä vuonna riittää tämä pieni ajatus ja pienet päivittäiset teot.

Koululaisten kanssa aivan yksinkertainen ruoka on usein riittävää.
Sosekeitto ja leipää.
Pinaattiletut, jotka paistan nykyisin itse.
Paistetut kananmunat.
Possua ja lanttulaatikkoa.
Kaikki tällainen tuntuu jotenkin hyvältä ja palkitsevalta nyt.

Näissä viikoissa on niin paljon muuta
ja sitten myös tyhjiä hetkiä, kuten tänä iltana,
hetkiä, joihin on hyvä löytää joitakin lohdullisia ajatuksia, kotoisia ajatuksia, arkisia ja juurruttavia ajatuksia, sellaisia, että vaikka mikä olisi, niin pakastimesta löytyy liemiainekset ja keittotarpeet,
ja vaikka mikä olisi, niin laitan astioita tiskikoneeseen ja välillä istun tässä tuolissa miettimässä, mitä tarjoan perheelle huomenna ruuaksi.

Pysyvyyttä. Kun on sitä kieputustakin. Niinkuin huomenna.

Joku päivä sitten huomasin, että on mummini nimipäivä.
Olen menettänyt hänet kauan sitten, mutta tuntui hyvältä viettää nimipäivää edes muutaman ajatuksen ja kynttilänliekin verran.
Mummi teki vieraille lähes aina karjalanpaistia, ellei sitten kalakeittoa.
Hänellä oli leivinuuni ja ruokavarasto, josta osa oli lattian tasoa matalammalla viileässä.
Ruisleipää oli aina ja piparminttupastilleja yhden ruokakaapin yläosassa.

Pysyvyyttä. Hänen elämässään kieputus oli toisensorttista, sota-aikaa ja muuta.

Kepeää keskiviikkoa

Tänään kaikki on kohtuullista.
Työn määrä ja laatu,
levon ja ajattelemisen mahdollisuus.

Niinkuin nyt: sinertävä lumi pihamaalla,
talon hiljaisuus,
muutama tunti vailla vaatimuksia.

Tämä päivä on kahden toisenlaisen välissä:
olen vähän pyörällä päästäni kaikesta,
innostunut ja haastettu
(en ehkä oikein uskalla myöntääkään miten innostunut)
ja toisaalta niin pieni ja rajallisuudesta tietoinen,
vaikka sitä on vaikea pitää tietoisuudessa, kun
samalla pitää myös uskaltaa ja luottaa.
(En siis oikein osaa kokea sitäkään, miten paljon hirvittää.)

Tässä on muutamia sanoja ja niihin on hyvä palata,
sanoihin, melkein mihin vain sanoihin, sormien liikkeeseen näppäimistöllä,
sen rauhoittavuuteen ja lohduttavuuteen, siihen ihmeeseen, että ajatukset materialisoituvat ja tulevat konkreettisiksi ja alkavat elää elämää minusta erillään.

Rauhoitun myös uudesta musiikista,
viuluista jotka tuntuvat raastavan sisintä ja hoitavan sen ehjäksi samalla kertaa.
Òlafur Arnalds: Living Room Songs 

Tässä hetkessä ei ole kiire, vaikka aamu rientää jo kohti

Väsyneet lapset haluavat mennä nukkumaan.

Minäkin olen väsynyt arjen alkamisen jäljiltä.
Illan tunnit tuntuvat lyhyiltä, aamu liian läheiseltä.

Osaisinpa ravita itseäni tässä illan hetkessä,
palauttaa itseeni päivän tapahtumissa valunutta voimaa.

Olen päättänyt nähdän sen, mitä tapahtuu kaunistelematta ja tarkasti
ja siksi huomaan hartioiden kiristymisen ja muut kehon merkit,
huomaan epämukavuuden ja kulumisen,

mutta huomasi myös hyvää,
kauniin eleen, toisen ihmisen,
sen, miten joku yritti ja halusi ajatella,

jos oikein yritän, huomaan senkin, että olin hyväksyvämpi
ja että olin rauhallisempi, nyt, kun olen päättänyt rajata pois
kaiken muun, paitsi tärkeimmän.

Istun olohuonessa, jota valaisee keittiön pöydän lamppu, se josta pidän kaikkein eniten,
ja kaksi kynttilää ja joulukranssi.
On melkein siistiä ja kokonaan tunnelmallista
ja vaikka aamu kiirehtii ulkona luokseni, tässä hetkessä ei ole kiire,
eikä kukaan odota minulta mitään sellaista, mitä en haluaisi antaa.

Yritän ajatella, että riitän huomiseen,
vaikka en ole siitä aivan vakuuttunut.
(Tiedä sitten, kuinka paljon pohjimmiltaan pelkään tunteita,
epämukavuutta, riittämättömyyden tai epäonnistumisen tunnetta,
etenkään, jos se on tuntenaakin vain osittaista ja johtuu lähinnä näkökulmsta, jonka valitsen.)

Luen vielä hetken ja lepään jonkun toisen ajatuksissa, jonkun toisen tarinassa,
toivon, että tulen muistutetuksi tärkeästä, tärkeimmästä,
että saan suhteellisuudentajua ja jonkin uuden lahjan.

Hyvää yötä,
hyvää yötä.

Liukumäen huipulla

Tänään järjestelen ympäristöä ja mieltä arkea varten.

Olemme kuin liukumäen huipulla
ja vähän hirvittää,
mutta toisaalta mäen alla on kevät ja valo.

Kirjoituspöytä kääntyi vähän uuteen kulmaan kuin
uuden alun merkiksi,
että muistaisin tehdä ja ajatella toisin,
tietoisemmin ja hellemmin.

Lapset siivoavat sähköautoradan pois eteisestä,
että arki mahtuu virtaamaan mattojen yli.

Haluaisin katsoa elokuvia ja olla vielä vähän poissa.
Haluaisin ravintoa juurille,
mutta se ei taida olla sama asia.

Jotkut kirjoittavat arkirutiineista ja niiden voimasta.
Minä en ole koskaan ollut kovin rutinoituva,
vastapainoksi voin joustaa.
Mietin silti, auttaisiko aamurutiini ja vastaavasti illan sulkeminen tarpeellisen ja hyvän sopivalla yhdistelmällä rauhoittamaan ja juurruttamaan elämään hyvää ja tilaa hyvälle. Olisiko se muistutus hoivasta, itselle tärkeän hyvän varjelemisesta, siitä ettei mikään tärkeä ja vastuullinen kuitenkaan mene kaiken edelle, on pohja, on jalat maassa, on maa?

En vain tiedä mitä ottaisin rutiiniksi.
Ja sitten, kun meitä on monta.
Ehkä rutiinista on vain haittaa, jos ärsyyntyy sen häiriintymisestä.

Käpyvarasto 2015

Olen iloinen siitä, että "käpyvaraston tyhjennys" on tullut osaksi härkäviikkojani jo useampana vuonna.

• Se muistuttaa huomaamaan arjessa olevan yltäkylläisyyden: minulla ja perheelläni on ruokaa, varastoiksi asti, riittävästi, tarpeeksi, hyvin. 
• Se varoittaa tarpeettomasta ahneudesta ja haalimisesta. 
• Se kysyy yksinkertaistamaan ja ehkä jopa luopumaan jostakin totutusta yleellisyydestä, ainakin väliaikaisesti. 
• Se muistuttaa, että kaikkea hyvää ei tarvitse olla saatavilla samaan aikaan tai tauottomasti. 
• Se auttaa tuntemaan itseä ja omia tapoja ja kertoo selkeää kieltään siitä, missä arvioin omia tai perheen ruokatottumuksia väärin. 
• Se innostaa keksimään uutta ja etsimään käyttötapoja, uusia yhdistelmiä ja muuta arkiluovaa, iloa tuovaa.

Käpyvaraston tyhjennyksen perusajatus on tämä:
Siivoan kaapit ja varastot. Tiedän, mitä ruoka-aineita minulta löytyy ja mitä ei. Teen ruokaa ensisijaisesti meillä jo olevista ruoka-aineista ja ostan kaupasta mahdollisimman vähän ruoka-aineita. Riippuen kertyneen varaston koosta tämä kestää pari viikkoa, kuukauden tai esim. talvilomaan saakka. Seuraan ruokakuluja ainakin tammikuun ja pyrin pitämään ne mahdollisimman pieninä. 

Tänä vuonna näyttää siltä, että varastot eivät ole ylenmääräiset.
Pakastimessa on jo nyt mukavasti tilaa, eikä moniakaan yllätyksiä tullut ensimmäisessä katselmuksessa vastaan. Tämä ei välttämättä johdu siitä, että olisin oppinut mitään tahi muuttanut tapojani, vaan siitä, että olimme Saksassa osan vuotta ja tuolloin kaapit tietysti olivat melko tyhjät.

Yhtä sun toista kaapeista löytyy: paljon vihreää teetä, jota olen saanut lahjoina useammasta paikasta; useammanlaisia papuja ja linssejä; vahingossa ostettu ylimääräinen purkki suolakurkkuja; ihania, mutta unohtuneita herkkusieniä ja maa-artisokkaa; purkki marinoituja valkosipulin kynsiä; puurohiutaleita; mysliä; tacokuoria ja tortilloja; jokunen pakastimeen tehty valmisateria; pakastevihanneksia; marjoja; pakastettua juustoraastetta; torttutaikinaa, piparitaikinaa; joitakin mausteita, maustekastikkeita ja hilloja. Pakasteessa on myös vähän kalaa, kanaa ja jauhelihaa. Joulun leivonta-aikeista jäi yli myös viikunoita ja taateleita ja kaurakermaa. Jääkaapissa on kaksi pakkausta fetajuustoa, jota kuvittelin käyttäväni uuteen reseptiin, jota en sitten koskaan tullutkaan tehneeksi.

Sitten on quinoaa ja tattaria sekä liuta gluteenittomia jauhopusseja. Näiden sopivuudesta vatsalleni minulla ei ole ihan täyttä varmuutta, joten niitä käyttelen varmaan käpyvarastoviikoillakin varovaisesti. Tattaria voisin kyllä pitkästä aikaa idättää satsin.

Ihan mielenkiintoista on nähdä, miten tyhjäksi onnistun kaapit kokkailemaan.
Viime vuonna taisin tehdä ennätyksen ruokabudjetin alhaisuudessa, joten tänä vuonna tyydyn ihan vain kohtuullistamaan kuluja.

Ajattelen arjen aloittamista

On hyvä, että kovin moni ei käy täällä,
on huoneita ajatuksille ja
aikomuksille,
on tilaa.

En ole hän, joka jakaa kaiken.
Haluan puhua, mutta haluan
myös suojaa.

Joskus on hyvä ajatella aivan konkreettista
ja arkista. Sellainen elämä kantaa enemmän, kuin olisi arvattavissa.
Niinpä ajattelen sellaista. Ajattelen arjen aloittamista ja ajattelen ruokaa.
On jotain niin kovin rauhoittavaa siinä, että ajattelee perheen ruokkimista
--- jokapäiväistä välttämättömyyttä ja toisaalta mahdollisuutta olla jollakin hyvin konkreettisella tavalla osa ikiaikaista kiertokulkua.

Pidän joulujälkeisestä ajasta.
Tammikuussa olen yleensä jo jotenkin suostunut talveen: jos on oltava, olkoon.
Tammikuussa voin ainakin joskus istua aamuisin keittiössä ja katsoa kaiken valostumista ikkunasta, tavoitella kynttilöitä ja lämpöä ja sinisiä hetkiä.
On tullut tavaksi katsoa läpi keittiön kaapit ja pakastin
ja viettää härkäviikkoja kiitollisena siitä, mitä on, ennemmin kuin uutta etsien ja haalien.
Tänä vuonna varastoja on sopivasti - ei häpeäksi asti, kuten joskus aiemmin.

On mielenkiintoista, että rajaaminen tuottaa usein innostavamman ja luovemman tilan kuin periaatteessa rajattomat mahdollisuudet.

Merkkejä uudella sivulla

Sivu kääntyy,
mutta onneksi ei ihan vielä,
on vielä nämä muutamat rauhalliset päivät,
joissa pinnan alla kuitenkin jo kuplivat uuden haasteet,
innostavat ja mahdottomat, pelottavat ja tavanomaiset...

En tiedä,
minkä tarinan kirjoittaisin syksystä
ja menneestä vuodesta ja etenkään sen
yllättävästä päätösjaksosta, jossa siirryin pois arkisen
pyörityksestä ja levon sijasta päädyin toiseen pyöritykseen,
yllättävään ja intensiiviseen.

En oikein näe,
mitä tapahtui, enkä sitäkään, mitkä löytämistäni ajatuksista
lopulta kantavat, mutta selvää on, että minulla on uusia ajatuksia,
olen kriittisempi ja tarkempi ja myös vihaisempi ja päättäväisempi,
kuin ennen tätä.

Sitä en tiedä,
miten astun vanhaan taas kerran uutena.
Saksan jälkeen en asettunut enää vanhaan muottiini,
enkä tämän jälkeen varmaan sitäkään vähää mahdu tai asetu,
mutta jotenkin minulla on toivo siitäkin,
että löydän oman tapani, mikään ei ole niin kauheaa kuin miltä jostakin näkökulmasta näyttää.

Voin valita vähän viisaammin,
olen jo valinnut vähän viisammin, mutta en aina, en koko aikaa, en pelkästään sitä.

Tietysti on pelottavaa
mennä takaisin töihin, koska en ihan luota itseeni, koska
yllätin itseni niin kovin tuolla aiemmalla reaktiolla ja
mistäpä sitten tiedän, mitä minä seuraavaksi keksin tai mitä minulle tapahtuu,
mutta ajattelen kuitenkin omaa luokkahuonettani lämmöllä ja pöytää ja uutta järjestystä siellä
ja ajattelen, että soitan musiikkia ja rauhoitun ja paljon vähemmän välitän muusta kuin siitä, minkä itse katson tärkeimmäksi.

On tulossa muuta isoa työhön liittyvää,
innostavaa ja tärkeämpää kuin arkinen jokapäiväjokapäivä.
Sekin voi olla väsyttävää ja uuvuttavaa ja vaatii voimia, mutta en minä kieltäydy, sitä en osaa kuvitellakaan. Mutta hullulta se tuntuu ja ristiriitaiselta - minkään työuupumustarinan valoon se ei tunnu asettuvan - mutta ehkä enemmän on kysymys siitä, että löytää tavan olla se, kuka on, eikä kaikkea sitä, mitä voisi olla ja tai kaikkea sitä, mitä joku keksii vaatia ja odottaa.