Nyt on koulun alkua edeltävä viikonloppu.
Aloitan työt oikeasti maanantaina ja virallisesti keskiviikkona.
Ylihuomenna vien nuorimmaiseni esikouluun (!).
Koululaiseni aloittavat koulutyönsä minua viikon myöhemmin. He ovat ensi viikolla päivät harrastusleirillä.
Otan arjen vastaan oikeastaan jo ihan mielelläni.
Sikäli kun tiedän, meille on tulossa ihan tavallinen syksy ja se on mukavaa.
Eilen ostin uuden työlaukun.
Aion kantaa paljon entistä vähemmän papereita kotiin, joten vanha laukku, jollaista olen käyttänyt koko urani ajan, saa nyt jäädä.
Ostin myös yksinkertaisen mustan perusvillatakin. Se tuntui kaupassa ihanan turvalliselta ja lämpimältä kesän väriloiston jälkeen.
Olen aloittamassa lukuvuoden ehkä vähän vähemmän hämmentyneenä kuin yleensä.
Ehkä luotan ihan pikkuisen enemmän nyt siihen, mitä olen tekemässä. Tai siis olin tekemässä jotain tiettyä ja nyt jatkan siitä. Ei perusteellista uudelleenarvioitia tällä kertaa.
Luokan eteen astuminen houkuttelee ja kauhistuttaa (edelleen).
Kaikki tapahtuu sillä pinnalla.
Tapailen rentoutta, mutta en tiedä haluanko tinkiä intensiteetistä...
Mietin jännittämistä, itseluottamusta, perimmäistä varautuneisuutani...
Ehkä kauhistuneisuus vain kertoo, että tehtävä on edelleen haaste, eikä itsestään selvää rutiinia?
Tai sitten kauhistuneisuus on jonkilainen opittu jäänne;
jossain mielessä jo tiedän, etten pelkää ihmisiä, eikä minun tarvitse pelätä sitä tilannetta luokan edessä. Että tänä syksynä menen, avaan uuden laukkuni ja aloitan - ja aavistan, mitä tulee tapahtumaan, mikä vaikutukseni on ja mikä parhaimmillaan on mahdollista. Ja senkin, ettei minun tarvitse pystyä ihmeisiin pystyäkseni siihen, että osa siitä tapahtuu itsestään, suunnittelematta, kaiken muun ohessa, että sille on vain annettava tilaa ja ripaus luottamusta.
Suunnittelen laukkuni pakkaamista.
Kohta astun toisella jalalla jo syksyyn, vaikka parvekkeella on vielä kesä ja edessä elokuiset illat.
