Viihdettä ja pölyrättejä

Sunnuntaisin avaan aina jossain välissä kalenterin ja luon silmäyksen tulevaan viikkoon.
Mietimme miehen kanssa päiväkotiin viemiset ja hakemiset. Puhelen koululaisen kanssa iltapäivien ohjelmat.

Nyt kalenteri näyttää erikoiselta. Merkintöjä on niin vähän. 
Huomenna meille tulee siivooja helpottamaan miehelle siirtynyttä suurentunutta kotitalousvastuuta.
Keskiviikkona on lapsen harrastus, jonne tarvitaan aikuinen mukaan. Mies menee sinnekin.

Huomenna aamulla lapset menevät kukin tahoillensa
ja minä jään tänne toipumaan.
Rauhallinen talo, mitä nyt siivooja touhuaa toisessa kerroksessa.
Minulla on hyvä kirja (Siilin eleganssi) ja hyvä elokuva (Julie & Julia) varattuina.
Välillä liikun sen, mikä on nyt hyväksi.
Kaapissa on ainekset ihanaan, moniulotteiseen salaattiin.
Jos siltä tuntuu, sovittelen sanoja.
Illan suussa koti on hyvin siivottu. Otan rakkaat vastaan. 
Luen Mimmi-lehmää ja niitä muita, joita pienin eteeni kantaa.

Aika leppoisaa.
Olen hyvillä mielin. 

Mitä mummot sanoivat

Olin sairaalahuoneessa kahden mukavan mummmo kanssa.
Toinen mietti vähän epäluuloisena, mitä lääkkeitä mahtavat häneen laittaa nukutuksen aikana, kun ei pääse itse tarkistamaan.

Sanoi, että kun sairaus oli löytynyt, hän ajatteli ensin että tästä sitä sitten ollaan menossa kuollutta ukkoa tapaamaan.

Molemmat tykkäsivät sympaattisesta mieslääkäristä. Se on hyvä, kun sanotaan asiat justiin niinkuin ne on. Ei ole pahanlaatuista, oli lääkäri saanut sanoa. Luotanko minä enemmän nais- vai mieslääkäreihin, kysytään. Sanon, että naisiin, mutta en liian nuoriin, lukiolaisennäköisiin. Mummot luottavat miehiin enemmän. Mutta eivät hekään mihinkään pojankloppiloihin.

Sairaalaruoka on heistä kummallista. Mummo tekee itse perinteistä ruokaa. Lihapullia ja perunamuussia. Ja mustikkapiirakkaa lapsille ja lapsenlapsille. Nugettia laittaa, jos lapsenlapsi tullee kyllään. Ei ole mitään öljylöitä osannu käyttää. Voimariinia leivälle ja voita leivonnassa.
Sanon, että puolukkaomenapiirakka on hyvää. Ollaan samoilla linjoilla.

Miettivät selviämistä yksin, sitten kun kotiutuvat. Ehtiikö tytär käydä kaupassa ja laittaa asioita, ennen kuin lähtee töihin pohjoisiin? Pitäähän sinne lähteä, kun on siellä tarvetta papeille. Toisella on kännykkä aina lattialla, niin että jos rojahtaa lattialle niin vaikka kontaten saapi apuva soitettua.

Mummo ihmettelee, kun nilkat turpoavat tukisukissa ennen leikkausta. Ei siitä hoitajalle viitsi sanoa, pitävät vaan hankalana akkana. Toinen yrittää irrottaa itseään jostain johdosta, kun ei tiedä, miten pääsisi vessaan laitteen kanssa. Ehdottelen, että painaisi hoitajan nappia. Ei halua.
Kävelen käytävälle ja vinkkaan hoitajalle, että nyt se rouva siellä irrottelee itseään koneista...

Molemmat jäivät vielä, kun minä lähdin. Päässevät huomenna kotiin. Ajattelen heitä siinä huoneessa ja tuntuu hyvältä, että tavattiin. Paranemisia. Onneksi oli hyvänlaatuista. Maailma tarvitsee mummoja.

Jännittämisen hyödyt ja haitat

Sain leikkausajan tietooni kesän lopulla.
Siitä lähtien olen huomaamattani ja välillä huomatenkin varannut osan energiastani leikkauksen jännittämiseen.
Minulla ja tyttärelläni on selvästi tämä ennakoivasti jännittävä temperamenttipiirre.
Suhtaudun siihen usein lähinnä huvittuneesti.
Lapseni kohdalla mietin, kuinka ohjata häntä jännittämään kevyesti - hyväksymään piirteen itsessään, mutta olemaan pilaamatta elämäänsä turhalla ja raskaaksi käyvällä jännittämisennakoinnilla.

Sairaalassa ehdin miettiä seuraavaa:

Mitä hyötyä on jännittämisestä: 
+ joskus hyvässä tapauksessa se auttaa motivoitumaan asioiden tekemiseen ja valmistelemiseen ajoissa
+ joskus jännittäminen viitta siitä, että asiaan liittyy muita tunteita ja tarpeita

Mitä haittaa jännittämisestä on:
- siihen kuluu valtavasti energiaa
- luovuus tukahtuu
- yöunet kärsii
- saa kärttyisäksi
- tuottaa tarpeetonta asioiden välttelemistä
- eristää muista tunteista
- eristää muista ihmisistä, jos se yhdistyy häpeään ja saa käpertymään itseensä
- jännittäminen osuu harvoin oikeaan
ja vaikka osuisikin, ei liene osoitettu niitä hyötyjä, jotka pitkällinen ennakkojännittäminen kriisitilanteessa sitten tuottaisi.

Pikkuisen sairaskertomusta

Leikkaus oli torstaina. Sairaalaan tuli saapua seitsemäksi.
Ennakolta olin ajatellut, että menen sinne omin neuvoineni, miehenihän pitäisi viedä pojat päiväkotiin.
Ystävä pystyi kuitenkin auttamaan jopa näin aamuvarhaisella ja
sain miehen saattamaan minua sairaalaan.
Aika pian kuulin, että olen vasta kolmantena leikkausvuorossa ja että saisin odottaa vuoroani syömättä ja juomatta iltapäivän puolelle. Onneksi en tiennyt sitä etukäteen. Olisin kuviteellut aamun odottelun olevan kamalaa ja jännityksensekaista, mitä se ei kuitenkaan ollut. Minulla oli vähän dramaattinen kirja mukana ja sen avulla pääsin sopivaan, aika rauhalliseenkin mielentilaan omista (vähäisemmistä) koettelemuksistani.
Olin onneksi ottanut mukaan oman ihanan villatakin ja rennot housut, joilla täydensin sairaalaan leikkauskolttua, joka siis minullekin puettiin silloin heti seitsemältä.

Leikkauksen alkaminen viivästyi suunnitellusta ja pari hoitajaa jo varoitteli, että joskus on käynyt niinkin, ettei suunniteltua leikkausta sitten vaan ehditä tekemään, kun edeltävät ovat venyneet tai lääkäri on joutunut mukaan johonkin akuuttiin juttuun. Ehdin jo ajatella, miten noloa ja sekavaa olisi mennä seuraavana päivänä takaisin töihin korvaamaan sijaisia, jotka ovat jo tehneet työtä tulevien tuntiensa eteen, opiskelijoiden eteen, jotka eivät mitenkään voisi tajuta, että yhtenä hetkenä sanon olevani poissa ja toisena olenkin siellä. Niin.. ja että joutuisimme tekemään uudelleen saman ruljanssin sijaisten hankkimisessa ja kurssien etukäteissuunittelussa. Olin siis pelkästään helpottunut, kun sairaanhoitaja tuli ilmoittamaan, että leikkaus ehditään kuitenkin tehdä.

En ole koskaan ennen saanut diapamia. Matalaan verensokeriin yhdistettynä esilääkitys teki aika rennon fiiliksen, joka hälveni vain hetkeksi leikkaussalin kirkkaisiin valoihin saavuttaessa.

Heräämössä tuntui, kuin yrittäisin nousta yöllä sudenhetkellä syvästä unesta. Pienten lasten äitinä tuntuikin sitten yleelliseltä, että oikeastaan ei ollut mitään pakkoa tai kiirettä herätä. Ihan sain vaan levätä mielin määrin. Ja sitten tajuntaan iskeytyi, että nyt leikkaus sitten oli jo ohi. Ja että minähän olen ihan hengissä ja olokaan ei ole ollenkaan niin kurja, kuin mitä olin ennakoinut! Olisin halunnut heti illalla yrittää pystyyn, mutta siihen ei annettu lupaa. Lepäilin siis vain - ja kutsuin vähän väliä yöhoitajaa tuomaan vettä tai jotain muuta. Olo oli siis kuin omilla lapsilla iltatoiminen aikaan: "Äitii, vettä!" "Äiti, mun peitto on myttyrässä!" "Äitii, mä en saa unta..." 

Seuraavana päivänä ihmettelin saman huoneen mummojen kanssa leikkauksesta toipumista. Luin kirjaa. Kokeilin kävelemistä. Kuuntelin mummojen juttuja ja kerroin vähän omiakin. Naureskelimme ja kannustimme toisiamme. Minä olin keveimmin aihein liikkeessä ja pääsin myös ensimmäisen kotiin. Ihana komea mieheni ilmestyi hakemaan ja sairaalahuoneen rauha... se vaihtui tähän perushärdelliin.

Nyt tehtävänä olisi sitten kuntoutua:
se tapahtuu saamien ohjeiden valossa niin, että liikun lempeästi,
mutta varon leikkausaluetta rasittavia juttuja (nostamista, kyykkimistä jne).
Olen siivouskiellossa, enkä saa nostaa kauppakasseja, lapsia tai mitään muutakaan painavaa.
Sairauslomaa on kuukausi. Se on koulutyössä pitkä aika. Hommaa hoitaa kolme eri sijaista.
Itse teen koeviikon kokeet ja taidan ne joutua myös itse arvioimaan.

Olen kiitollinen ja helpottunut siitä, että voin nyt näin hyvin,
eikä mikään mennyt hankalasti tai pieleen.
Leikkauksen tuomaa hyötyä on tietysti vielä liian aikaista arvioida ja
leikkauksen lopullista onnistumista katsotaan sitten vasta muutamien kuukausien päästä.

Huomenna hospitaaliin

Tänään hyvästelin työpaikan.
Yritin varmistaa tarpeeksi ohjeita ja ennakointia kaikkiaan kolmelle sijaiselle, jotka hoitavat hommiani, kun olen poissa.
Työpaikalla ei ole tapana puhua poissaolojen syistä.
Lähden siis yksityisyydenkunnioituksen suojissa.
Joku toivotti hyvää lomaa. Luullee minun lähtevän matkalle tai jotain.

Tulenhan minä takaisin.
Hyvästeiltä ne silti tuntuivat, koska todennäköisemmin sitten, kun tulen takaisin,  on jo uusi kuunkierto, uudet alkamiset, uudet ihmiset.

En tiedä, mitä ajatella huomisesta.
Olen helpottunut siitä, että se vihdoin on käsillä, vaikka en uskokaan tulevan olevan erityisen miellyttävä vuorokausi. Ennakointijännittämisestä sentään pääsen. Olen onnistunut tuottamaan sillä itselleni aikamoisesti turhaa kärsimystä. Jos huomenna kärsin, se on sitten asiasta.
Ja kohta koko asia on ohitettu.

Tietysti on se mahdollisuus, että jotain menee pieleen ja tilanteet pitkittyvät.
Mutta en nyt aio tuottaa itselleni enempää kärsimystä miettimällä sitä.
Huomenna tai viimeistään ylihuomenna tähän aikaan olen jo paljon viisaampi.

Aion nukkua ensi yönkin hyvin.
Ihan uhallani.

Yleensä kaikki sujuu hyvin

Lomaviikko on päättymässä. Huomenna aamu vaatii aikaista toimintaa.
En ole tehnyt lomalla niitä asioita mitä kuvittelin: en ole ulkoillut, enkä lukenut kirjoja.
Olen sen sijaan kyllä laittanut hyvää ruokaa luona,
vienyt lapset uimaan, huvituksiin, junamatkalle
sekä ilahduttanut vanhempiani lastenlasten elämänilolla.
Olen lomaan tyytyväinen,
vain siihen en, että olen flunssainen.

Seuraavien päivien luulen olevan työntäyteisiä.
On paljon sellaista, joka täytyy vielä viimeistellä ja saada ojennukseen.

Yöt nukun huonosti,
koska jännitän.
Torstaina menen leikkauksen korjailtavaksi. Ensimmäistä kertaa sairaalaan omassa asiassani (muutoin kuin synnyttämään). En tiedä mitä odottaa tai enkä edes kovin tarkkaan sitä, mitä osaisin pelätä.
Pelkäilen siis varan vuoksi epämääräistä ja hahmotonta.
Ja mietin, pitäisikö osata pelätä enemmänkin, olenko edes ymmärtänyt riskejä... Ja sitten puhelen itselleni rauhoittavaa lääkärikieltä todennäköisistä riskeistä ja kyseisen leikkauksen yleisyydestä ja siitä, että yleensä kaikki sujuu hyvin. 

Sairaslomaa on siis tiedossa.
Se harmittaa vähän. Olen virittänyt lentoon -
ja sitten vain poistun paikalta. En jää näkemään olisiko liito jatkunut.

Kohta menen nukkumaan.
Mietin sopivia sanoja, joilla rauhoittaisin itseäni yön levottomien ajatusten sijaan.
En löydä helposti. En ole edes varma, miltä suunnalta etsiä.
Jotain levollista.
Olen varma, että sitäkin minussa on.

Ajatusharsoa

"Don't shrink. Don't puff up. Stand on your sacred ground." 

Brené Brown kirjassa The Gifts of Imperfection.

Olen päättänyt lukea hitaasti, vain kappaleen tai pari iltaisin.
Luen usein ahnaasti.
Se tarkoittaa, että ajatukset tulevat nopeasti sivuutetuiksi.

Kirjoittaja puhuu häpeästä.
Minä muistan, miten lapsena käytin omaa lahjaani.
En muista mikä meni vikaan,
muistan oikeastaan vain sen, mikä onnistui.
Kukaan ei puhunut kanssani tapahtuneesta.
Minuun jäi häpeä,
tuntu, että se, mistä olin syttynyt,
lahja, joka oli minussa jo silloin idullaan,
oli jotenkin väärää ja hankalaa.
Kannoin sitä tuntua pitkään,
ehkä joku minussa kantaa sitä vieläkin vähän.

Lapselle on hyvä antaa sanoja.
Yksinään lapsella ei ole tapaa hahmottaa tapahtumia
mittakaavassa.

Tänään olin kokouksessa, jossa ei tapahtunut juuri mitään.
Kuulin ja tunsin muiden turhautumista,
sanoin heit, läksin teilleni.
Jäi irrallinen olo.

Toisaalla olen pitkästä aikaa innostunut.
Luulen myös, että olen pitkästä aikaa onnistunut.
Ei hullumpaa  :-)

Lomasuunnitelmia

Tyttärellä ja minulla on syysloma eri aikaan.
Otin hänelle koulusta kolme päivää ylimääräistä vapaata
syyslomani aikana. Tuntui liian synkältä ajatella, ettei meillä olisi yhteistä lomaa ollenkaan, kun minulla kuitenkin on monta lomapäivää. Yksi päivä on meidän kahden yhteinen naistenpäivä.
Aamulla katsotaan elokuvaa. Iltapäivällä shoppaillaan (tai ainakin kierrellään kauppoja) ja käydään ulkona syömässä. Illaksi ostin liput Chisun konserttiin. Tytär oli ikionnellinen. Mistä sinä tiesit? Hän hoki. Ja alkoi heti suunnitella sopivaa asukokonaisuutta.

Olen opettajana sitä mieltä, että koulutyöllä on arvonsa ja ymmärrän koulujen toiveen, että lomat pidettäisiin koulujen loma-aikoina.
Mutta. Lapseni on ollut tähänastisella koulutiellään 2 päivää poissa sairauden vuoksi. (Hän on siis kolmannella luokalla.)
Hän osaa kaiken, mitä koulussa tarvitsee osata ja vähän päälle.
Ajattelin siis, että päivä äidin kanssa ja kaksi päivää mummolan reissulla, olisivat hänen tapauksessaan jotenkin kohtuullisia.

Pojat ovat aivan innoissaan mummin ja ukin luokse lähtemisestä. Junalla mennään ja tullaan. Ikkunapaikkojen jaosta neuvotellaan. Reppuihin pakataan tärkeitä tavaroita. Vähän väliä joku pettyy, kun matkalle ei ole lähdössä ihan vielä, eikä edes ihan kohtakaan.

Minäkin saattaisin olla pettyjien joukossa ellen olisi niin kovin aikuinen. Yritän silti sinnitellä töissä vielä tämän viikon haasteiden läpi :-).

luen kirjaa jossa puhutaan kokosydämmisyydestä ja epätäydellisyydestä

olen viivyttänyt asioita edelläni kun niihin ei ole ollut pakko tarttua

en ole varannut aikaa kirjoittamiseen,
vain aikonut

olen lukenut salaa,
haluaisin nytkin lukea,
en tehdä työtä, en edes sanoja,
enkä varsinkaan arvosanoja,
voisin kyllä suunnitella vinkeitä,
mutta joku väittää, etten ehtisi sitäkään

pöydällä on siilin eleganssi ja muita

sanoin pojille, että töissä voi olla parhaimmilaan aika kivaa
mutta vähän on ikävä, kun ei ole omia poikia siellä
keskimmäinen täydensi, minä hymyilin

en muistanut kysyä tyttäreltä ensimmäiseksi kotiin tultua:
no miten se kouluvalokuvaus meni? 
tavalliset äidit kysyvät sellaista, moittii tytär