Kummia hätiä - vähän niinkuin kriisissä

Vähän synkkiä olen joutunut miettimään,
nukkunut huonosti,
ollut huolestunut,
lukenut, lukenut ja lukenut,
ratkaisun toivossa ja vähän pelossakin.
Olen miettinyt muutosta
ja muutoksen hintaa.
Olen surrut perhettäni, sitä ensimmäistä, josta tulin,
ja sitä kuinka erillisiä olemme,
kuinka se ydin, kokoon vetävä katosi niin traagisesti
ja kuinka nyt en oikein koskaan tiedä, mitä tapahtuu seuraavaksi.
Suruja ja pelkoja.
Itseluottamuksen puutetta: pystyisikö oikeasti sellaiseen muutokseen, jolla olisi merkitystä minun elämässäni, lasteni elämässä?
Pitäisi kai tilata aika lääkäriinkin.
Siitä on jo etukäteen pettynyt olo.
Äidin tietä seurattuani tiedän, mitä kohtuullisuus ja lääketiede tässä voivat:
eivät kummoisia.
Päällisin puolin kaikki on ihan ennallaan. Ei mitään erityistä.
Mutta sisäisin silmin, kun tapahtumat toistuvat tarpeeksi monta kertaa,
kun ymmärtää katsoa ja kysyä, alan nähdä niin selvästi, etten saakaan enää silmiä suljetuksi ja katsetta siirretyksi toisaalle. On ihan pakko jo tajuta ja pysähtyä ja ottaa vakavasti.
Siis otan. Yöunet siinä menevät.
Olo on epätodellinen, jäsentymätön. Ei se oikein tavoitu sanoiksikaan.

Lista syistä II (alustava)

Kun (jos) tyttäreni aikanaan saa lapsen, haluan olla auttamassa häntä tulemaan äidiksi.
Kun (jos) poikani aikanaan saavat lapsia, haluan olla hänen ja hänen perheensä tukena.
Haluan olla vielä aikuistenkin lasteni tukena.
Haluan olla täysipainosesti lasteni tukena nyt, kun he kasvavat tässä rinnallani.
Haluan käydä töissä.
Haluan jaksaa kirjoittaa, ajatella ja opiskella.
Haluan joskus vielä vähän matkustaa.
Haluan, että minulla on vähän rahaa niiden asioiden toteuttamiseen, joita pidän tärkeinä.
Haluan jakaa mieheni kanssa vielä muutakin kuin ruuhkavuosia ja pikkulapsiaikaa.
Haluan elää täyden aikuisuuden.
Haluan liikkua ja nauttia elämästä.
Haluan tarttua vielä moneen tilaisuuteen.
Haluan kukoistaa ja voida hyvin.
Haluan aikanaan olla ihana mummeli, jolla on aikaa muille ja tilaa sydämessä.

Haluan välttää sairaaloita, leikkauksia, ensiapua, ambulansseja, reseptipinoja, lääkkeitä, sivuvaikutuksia, uusia lääkkeitä sivuvaikutusten hoitoon, apteekkeja, väärinkäsityksiä, virhediagnooseja, kokemattomia tai muuten asiattomia kommentteja, passiivisen kärsijän osaa, elämän hidastumista, elämän rajautumista, kapeutumista, hiipumista, surua, pelkoa, epävarmuutta, uhkan kokemista, luopumista luopumisen perään.

Kummassa listassa teidän mielestänne on painavampia syitä?
Pitäisiköhän vetää tästä jotain johtopäätöksiä?

Lista syistä I

- on vaikeaa olla erilainen - haluan olla tavallinen
- en halua erottua, enkä kiinnittää huomiota
- en halua ikävää vertailua tai kommentteja
- en halua syyllistää ketään
- on helpompaa olla lyhytnäköinen kuin kaukonäköinen
- tottumus on toinen luonto
- kun huomio on muualla, mennään autopilotilla
- pelkään
- en pelkää tarpeeksi
- tunnen itseni tyhmäksi
- tunnen, että ylireagoin, kun eiväthän muutkaan...
- koen, että helposti asia ei vaikuta muista niin vakavalta, eihän se edes näy ulospäin
- olen opetettu maltillisuuteen, en ääriratkaisuihin
- viralliset suositukset eivät puhu tästä --> kukaan ei tiedä --> en minä heitä halua käydä opettamaan
- tämä on yksityisasia
- se on epäkäytännöllistä
- se on hankalaa ja vaatii vaivannäköä
- lapset eivät innostu
- mies ei innostu
- vaatii opettelua ja kokeilua; osa kokeiluista epäonnistuu
- iskee epäilys: entä jos pinnistelen turhaan
- pinnistelystä huolimatta, en onnistu --> tekee mieli luovuttaa kokonaan
- "tilanne on päällä" päivittäin monta kertaa: miten jaksan aina miettiä sitä?

Kolme hyvää

1. Lämpö. Käperryn sänkyyn, jossa mieheni on juuri ollut. Hänen lämpönsä on sängyssä. Miten hyvä onkaan lämpö. Muista, miten flunssaisina ja viluisina pidimme pipoa päässä sisällä ja miten hassulta se tuntui ja miten hyvää se teki.

2. Kosketus. Vähän ennen nukahtamista lapsi etsii käteni käteensä. Kun hän yöllä herää, hän tulee viereeni ja käpertyy kainalooni. Herään aivan kevyesti, vain sen verran, että ehdin ajatella, kuinka hyvältä hän siinä tuntuu. Unen keskellä olen hänestä onnellinen ja yö jatkuu meidän ympärillämme, me jatkumme toisissamme. On hyvä niin.

3. Valo. Lumiset puut antavat ensin vain vihjeen auringon noususta. Sitten valo värjää kuusten latvat. Kaikki on kirkasta ja hyvää. Niin kaunista, että jo katsoessani alan ikävöidä takaisin.

Itsensä puolella

Olisi oltava itsensä puolella.
Elämän kunnioittamista voi harjoitella myös omalla kohdallaan.
Elämä minussa. Elämä ulkopuolellani.
Ei ole olennaista eroa.

Olisi oltava itsensä puolella,
jopa kehoraasunsa puolella,
joka vajaana ja vaurioituneena,
epäonnisia geenejään kantavana,
laiminlyötynäkin
on palvellut minua näin hyvin,
antanut kullekin päivälle sen tunnut,
astunut askelet,
antanut unen ja ajatukset,
kaiken -
kaikkein tärkeimmätkin:
kolme ihmeellistä uutta elämää.

Olisiko tärkeämpää harjoitusta,
kuin olla elämän puolella itsessään?
Varjella ja vaalia,
hoitaa hyvin,
ottaa huomioon,
kuunnella, kohdella viisaudella
ja taidolla.

Nämä kysymykset eivät tarvitse vastausta. Se on ilmeinen.

Silti harjoitus on vaikea.
On nöyrryttävä elämän ja sen lakien edessä.
On noyrryttävä kumartamaan syvään
sille, joka kantaa minut,
on minä
ja jonka päivästä toiseen otan itsestäänselvyytenä
ja jonka toisaalta kuvittelen - minun tapauksessani - olevan ainakin pikkuisen kuolematon, siis edes jonkin verran paremmin suojassa, kestävämpi, pettämättömämpi ja pysyvämpi kuin mitä muiden kohdalla ymmärrän olevan laita.

Minä olen juuri näin hauras.
Minä - minäkään - en kestä huonoa kohtelua.
Tai pikemminkin: juuri minä en kestä edes tavanomaista kohtelua,
en tällä keholla, jonka sain,
näillä perintötekijöillä ja näistä lähtökohdista.

Tämä keho on rajoituksistaan huolimatta palvellut minua hyvin.
Se on kunnioitukseni arvoinen.
Sen edessä minun on nöyrryttävä
ja luovuttava vaatimuksistani.
On kysyttävä kuinka parhaiten olisi itsessäni olevan elämän puolella,
kuinka vaalisin sitä, kuinka suojaisin, kuinka varjelisin kukoistamisen mahdollisuutta?

En kysy ensimmäistä kertaa.
Minulla on harjoitukselleni suuntaviivat.
On vain kumarrettava syvään ja astuttava tielle.

Minusta tulee isona...

- lastentarhan opettaja tai luokanopettaja (esikoinen)
- lentokoneen kuski, koska lentokoneessa on enemmän nappuloita kuin bussissa (keskimmäinen)
- isoveli (kuopus)

Tulevat päivät silloin, kun itse hidastun

Joutuessani pysähtymään
huomaan kuinka asiat vyöryvät kohti, päälleni, ohitseni,
omalla vääjämättömällä voimallaan.
Siinä on lohdutusta: aika kulkee ratojaan,
jokainen hetki jää ennen pitkää taakse,
eikä maailma minun tuntojeni mukaan pysähtele tai kiepu.
Hetkellisen voimattomuuden vallassa
kohti pyörivä tuntuu myös murskaavalta,
liian nopealta,
liian ehdottomalta se, etten mitenkään voi hidastaa vieriviä kiviä,
en pyytää niitä odottamaan, että ehtisin mukaan ja olisin tehtävän tasalla,
ne vain rullaavat kohti,
ovat kohta ohitetut nekin.
Seison helma märkänä ajan virrassa.
Vähän paleltaa.

Suon kutsuma

Olin kylmällä suolla. Vihmoi. Kiedoin kaulaliinaa, yritin ottaa vakaita askeleita.
Vaan putosin tummaan pelonsilmään, samaan, jota olen kiertänyt, nämä viikot, kuukaudet, ehkä jo vuodetkin. Astunut varovasti, ollut hiljaa.

Mutta nyt huusin
syvältä, olemasta lakkaamisen kauhusta, päättymisen kauhusta, kesken jäämisen surusta, ilman loppumisesta, tilan loppumisesta, liikkeen pysähtymisestä,
omaa kamalaa muut karkoittavaa huutoani
joka samalla oli minulle vieras ja järkyttävä
kuin olisin lainannut sen jostakin,
kuin eläisin kuitenkin jonkun toisen elämää
ja sanoittaisin jonkun toisen roolia.
Oliko se äitini ääni,
joka kaikui minussa näiden vuosien läpi,
vaikka sitä ei koskaan päästetty ilmoille
sen aallot olivat kerääntyneet minuun,
koska vaikka en nähnyt ja ymmärtänyt,
minä tiesin kuitenkin,
vaikka sanat jäivät
aivan kokonaan sanomatta?

Kaikki tapahtui väärään aikaan ja väärällä tavalla.
Ei pitänyt olla silmäkettä,
märkää sammalta vain,
ei pitänyt olla suo,
piti olla jokin muu, ihan muu, ihan toinen polku, suoraan pitkospuilla katettu, pientä tihkua siinä kävellessä: pyyhitään se pois, ollaan hetki vähän lähempänä, jatketaan matkaa, kiipeän kivelle, katselen maisemia, hyppään alas, en tiedä, mitä hän katsoo, en kysy, kävellään vaan, on tätä matkaa tässä kuitenkin paljolti edessä.

Anna anteeksi, tämä meni pilalle.
Miedän piti kiertää suot ja olla siinä sivussa ihan ihmisiksi.

Paluutunnelmia

Matka oli hyvä.

Emme ole ennen olleet ulkomailla koko perheen kanssa,
ja taisin jännittää etukäteen kaikenlaista mahdollista matkalla tapahtuvaa.
Menomatkalla kaikki vaiheet tuntuivatkin venyvän: jonotimme erittäin hitaasti etenevässä chek-in jonossa niin pitkään, että suunnittelemamme lounashetki vaihtui eväsleipiin. Päiväunivalmis pikkuinen känisi väsyneenä koko jonotusajan. Lento viivästyi vähän ja määränpäässä jouduimme odottamaan lentokenttäbussia meluisassa ja rumassa betonikäytävässä yli tunnin ajan (vaikka bussin pitäisi kulkea puolen tunnin välein). Sitä ennen odottelimme matkalaukkuja ainakin 50 minuuttia. Kun bussi vihdoin tuli, se eteni ajoittain hitaammin kuin lentokentän liukuhihnat :-). Taas ostimme kiireesti evästä ja vaihdoimme seuraavaan kulkuvälineeseen. Kun pääsimme määränpäähän kotoa lähdöstä oli kulunut monta tuntia enemmän, kuin mitä alun perin arvelimme.

Seuraavat päivät olivat kaiken vaivan arvoisia. Kävelimme, katselimme, söimme hyvin ja tapasimme ystäviä. Palasin matkalta ihanasti arjesta irrottautuneena sekä ylpeänä lapsistani ja siitä, kuinka mukavaa heidän kanssaan oli matkustaa (vaikka tiettyä tasapainottelua tietysti olikin koko ajan tehtävä). Kroppa tuntuisi kiittävän pitkistä kävelypäivistä ja ulkoilmasta sekä omaksumastamme ruokarytmistä. Emme tietenkään nähneet paljoakaan siitä kaikesta, mitkä aikuisen mieltä voisi Pariisin kokoisessa kaupungissa kiehtoa - tärkeintä oli kuitenkin olla yhdessä uusissa ympyröissä ja uusissa kokemuksissa.

Paluumatkalla se, mikä meni pieleen tullessa, tuntui korjaantuvan: siirryimme junasta suoraan meitä odottavaan bussiin, chek-iniin ei ollut jonoa lainkaan ja meidät otettiin kieppuilevan bebén vuoksi turvatarkastusjonon ohi. Lennolla näkymät olivat hienot sekä lähtiessä, että palatessa. Pääkaupunkiseudun valojakin ihastelimme lennon ikkunasta, vaikka laskeuduttuamme ja päästyämme autolle edessämme oli hurjin lumipyry aikoihin!
Kotiseudut ovat nytkin idyllisen valkoiset. Talven kauneus ympäröi meitä ja pari päivää lomaakin on vielä jäljellä. On tyytyväinen mieli.