Ip

Tulen koulusta. Vaihdan paidan mukavampaan. Keitän teetä. Ikävöin lapsia, haluaisin heidät, lämpimät, syliini. He syövät päiväkodissa välipalaa. Ehkä hekin ikävöivät minua. Mietin päivän tunteja, kuinka - nopea, yksinäinen päätös - pyysin opiskelijaa poistumaan luokasta kännykän näpertämisen vuoksi. (Olisinko voinut jaksaa häneltä ehkä vielä vähän enemmän, enkö kuitenkaan, en joka tunti, jatkuvasti hänen vahtimiseensa...) Mietin tulossa olevaa aineryhmätyöskentelyä, jolle on varattu kalenteriin aika. Aineryhmäni on aina kovin yksimielinen. Olen sen ainoa jäsen. Illasta matkaan kokoukseen, joka on minulle lajiaan viimeinen. Tuntuu hyvältä siirtyä pois ja jättää jollekin uudelle tilaa. Avaan kalenterin: seuraavia asioita, seuraavia asioita. Siirryn pois tästä. Hoidan edes pari.

En ehdi enää kuunnella

En ehdi enää kuunnella itseäni.

Opettaminen on hämmentävää - tavattoman hämmentävää. Olen koko ajan vähän stressaantunut. Paperit valuvat pöydän reunojen yli. En tiedä vastauksia, juutun: käyttäisinkö nyt mappia vai kulmalukkokansioita? Kukaan ei päätä puolestani, minä päätän kaikesta, ratkaisen viimekädessä kaiken itse, enkä tiedä tuntien jälkeen menivätkö ne hyvin vai vallan huonosti. Kriteerit puuttuvat ja ovat yhteismitattomia. On niin paljon kaikkea.

Ryhmä joka ennen hälisi oli nyt hiljaa, mutta onko se hyvä, en tiedä, koska minä varmaan kysyin heiltä nyt vähemmän, puhuin itse, mikä ei ole opetustrendikästä ja saattaa olla heille pahasta.

Olen kotona hyppytynnilla, jota en käytä tehokkaasti. Lataus katosi, kun unohdin muistitikun luokan koneelle, ajoin jo kotiinpäin, jouduin kääntymään takaisin. Kävelin koulun pitkät käytävät ja ajoin viimein tikku taskussa kotiin.

Nuorena en olisi ikinä uskonut, miten paljaaksi ja kalutuksi tunnen itseni aikuisena, kuinka olen puhuva tikku-ukko, toimitan asioita, tyhjyys sisässä ja ympärillä. Luulin kukkivani, olevani monta väriä, syvyyttä ja lämpöä, rehevyyttä.

Mistä kaikessa on kysymys

Lapset pohtivat juuri saatuja herkkuja, kuka saa mitäkin enemmän ja sitä rataa. Allergioiden vuoksi kaikkea ei voi antaa samalla mitalla, vaan joudutaan suorittamaan vertailua ja arviointia.

Yritän kasvattaa: Ei tarvitse kilpailla, ei se ole olennaisinta onko toinen saanut enemmän vai vähemmän.
Neljävuotias siihen: On tää kilpailua. Koko elämä on kilpailua ja se joka on elämän lopussa saanut enemmiten herkkuja, voittaa!

Kai neljävuotiailla on jo ironian tajua?

Se vasta oli reissu!

Olimme mökillä (enkä totisesti ole vielä saanut tarpeeksi siitä ihmeestä, että elämässäni on nyt mökki).

Elämässäni on myös neljävuotias. Hänestä on iloa.
Mökillä hän oli pudonnut sängystä.
Sängyn viereen oli tapahtumaa ennakoiden asetettu patja,
niinpä poika ei herännyt pudotessaan vaan kieri alkovin sängyn alle.
Siellä hän sitten heräsi pilkkopimeässä eikä päässyt sängyn leveän alalaudan alta unenpöpperöisenä pois. Onneksi sisko löysi hänet ja äiti auttoi turvallisesti takaisin sänkyyn.
Herättyä tapahtumaa muisteltiin ja kerrottiin seikkailusta muillekin. Sisko selitti pääkohdat ja veli tulkitsi tunteet. "Se vasta oli reissu!" sanoi hän. (Ja minä kun pelkäsin, että pienelle jää pelkoja juuttumisesta ahtaaseen pimeään paikkaan...)

Muutakin hauskaa ja omaperäistä hän sanoi. Kuvittelin muistavani kaiken ikuisesti.

Huomenna en mene töihin,
neljävuotiaalla oli tänään kuumetta.
Yritän illan päätteeksi keksiä opiskelijoilleni jotain järkevää tekemistä.

Syyskausi on alkanut sillä tavalla kokonaisvaltaisena, etten ole osannut ottaa hetkiä itsen kuulosteluun ja sanantynkien tapailuun. Siitä hiljaisuus.

Nyt perheessä on tokaluokkalainen ja kahdeksanvuotias. Kutsuilla oli yksitoista tyttöä. (Lahjoista syntyi kaksi muovikassillista roskaa.)
Pojilla on päiväkodissa riittävän hyvä olla. "Nytkö tämä meidän aurinkomme lähtee?" kysyi hoitaja, kun hain pienintä. Hän oli ollut tänään hyvällä tuulella. Keskimmäinen kertoo, mitä he olivat uuden kaverin kanssa suunnitelleet. Hän ei muistanut vielä kaverin nimeä, mutta leikkeihin he olivat jo tiensä löytäneet. Toivottavasti kaveruus lähtee kantamaan. Tähän asti hän on leikkinyt päiväkodissa aika paljon yksin.

On hämmentävää olla töissä. Työ on niin hajanaista. En ole osannut rauhoittua siihen, en hahmota sen ääriviivoja. Huomenna on paloharjoitus. Annan ohjausryhmälle ohjeita. Opetan kaksi kokonaisuutta. Viime yönä näin unta, että minun piti mennä pitämään esitelmää valtioneuvoston kansliaan. En ollut valmistellut sitä vielä ollenkaan ja yksi ilta oli enää aikaa. Mietin esitysgrafiikasta lukemiani ohjeita siitä miten dialle asetellaan tyylikkäästi vain aivan olennaisin.
Aamulla olin helpottunut, kun tajusin, että edessä on vain pari vähän kevyemmällä kädellä suunniteltua oppituntia...

Huomenna töiden jälkeen lähdemme mökille.
Se tuntuu taivaalliselta.
Aion istua siellä ja imeä itseeni tuulta, vettä ja avaraa maisemaa.

Maailmankuva

Neljävuotiaan kysymyksiä viime päiviltä.

I
Miksi maa näyttää niin tasaselta, vaikka se on pallo?


II
Miten maat pysyy paikallaan?
Miten ne ei täytä niitten alla olevia maita?


III
Miten maa tehtiin?

Päiväkoti II

Pieneni osaa sanoa päiväkodissa,
kun hänellä on ikävä.
"Äiti!" hän sanoo.
Sitten hän hymyilee leveästi, kun
hoitaja kertoo äidin tulevan
iltapäivällä hakemaan.
Onneksi hänen päivärepussaan
on jo tämä sanojen voima.

Hänellä on joitakin sanayhdistelmiä:
En nää, hän sanoo, kun jotakin puheena olevaa ei ole näköpiirissä.
Muuten hän saa yksittäisillä sanoillaan jaettua kanssamme olennaisimman.

Päiväkoti

Haen pienintä päiväkodista.
Astun huoneeseen.
Kaikkialla on aivan hiljaista.
Pari askelta lisää.
Hän istuu pöydän ääressä
lautasella leipää ja kurkkupaloja.
Kaksi muuta lasta ja hoitaja ovat
siinä ympärillä.
Pieni on vähän hämmästyneen ja
vakavan näköinen.
Hänen hiuksensa korostuvat
vastavaloon.
On melkein kuin hän ei ihan
muistaisi mitä tarkoittaa, kun
äiti ilmestyy päiväkotiin.
On loman jälkeen ensimmäinen päivä.

Toisena päivänä on jo tutunpaa,
enemmän leikkiä ja sanoja.
Hän näkee minut kaukaa
ja sähköistyy.
Hän juoksee minua vastaan,
tempaan hänet syliin,
Mennään, mennään, hän sanoo.

Elokuu täällä

Minulla on kukkia jokaisella pöydällä.
On vielä melkein siistiä.
Jääkaappi on täynnä syötävää.
Juhlista on lämmin mieli.
Talo oli täynnä ystäviä.
Siinä samassa oli loman päätös, ja
tämä päivä on syyskauden alku keskellä kesää.
Koulut alkavat tänä vuonna minulla aikaisin, tyttärellä myöhään.
Jätin pojat päiväkotiin haikein mielin.
Aloitin suunnittelutyöt.
Tytär on naapurissa kylässä.
Työpöytä, jota en saanut kesän aikana loppuun asti siivottua,
pursuaa taas kirjoja, papereita ja mappeja.
On paljon opeteltavaa työssä ja työotteessa,
rajaamisessa.
Ovat saaneet päiväkodissa välipalan syötyä.
Minä suljen työt kansiinsa.
Haen ilot ilokseni.