Tänään ymmärsin kieltäytyä,
mutta en osannut tehdä sitä tyylikkäästi.
Jäin vähän harmittava olo,
ehkä siksi, että mahdollisuus ei ollut sitä, mitä toivoin sen olevan, ja siksi kieltäydyin;
ehkä siksi, että en osannut pitää ajatuksiani itselläni. Ei olisi tarvinnut sanoa ääneen, mikä siinä oli vikana. Ei olisi riittänyt. 

Haaveita

Tyttäreni haaveilee tulevansa isona opettajaksi. Hän haluaa opettaa äidinkieltä ja kirjoittaa lisäksi kirjoja lapsille. Hän on aikonut opettajaksi niin kauan kuin muistan. Kirjoittaminen on uutta. Luimme tänään hänen kouluaineensa pikkuveljille iltasaduksi.

Merkitsen kalenteriini asioita, joita en tee.
Teen muita.

Tee tuntuu lämpimältä ja hyvältä.
Haen toisen kupillisen.

Olen väsynyt. Ihmettelen, miten jaksan aina vaan
opettaa. Asiat vyöryvät,
vyörytän niitä,
väsyneenä on kiire, eikä muista olla levossa.

Joka paikka tuntuu olevan täynnä papereita
ja kirjoja.
Kirjoissa on ihania sanoja.
Olisin järkyttävän yksinäinen ilman kirjoja.
Haluan, että joku puhuu minulle.

Joka paikka tuntuu olevan täynnä papereita,
ne eivät järjesty kiltisti muistitikuille,
vaan katovat,
nousevat taas esille kuin laineet.
Selaan papereitani, kadotan jotakin, löydän toista.

Merkitsen kalenteriini asioita, joita ehkä teen.
Puristan kädet lämpimän mukin ympärille,
ja ajattelen hetken sanoja, jotka luin tänään.

Toipilaana taas

Minttu ja Timotei ovat olleet vatsataudissa.

Valvoin heidän kanssaan yhden yön 

ja menin sitten töihin. Piti päästä uutta aloittamaan,

ja mies pystyi jäämään kotiin. 

Tänään olisin jatkanut, 

niin mieluusti olisin jatkanut, 

mutta heräsin aamulla kykenemättä syömään,

liikkeellä oleminen pahensi oloa

ja jouduin luopumaan jatkamisesta,

vaikka juuri tällä kertaa mies olisi voinut olla iloisesti toipuvien lasten kanssa kotona.

Poissaoloja tulee... 

Tätä ennen olin kaksi viikkoa angiinassa (mutta osan siitä töissä tai etätöissä).

Alan olla kyllästynyt väsymiseen.

Ei huvita koepinot. 

Silti elämä tuntuu rakkaalta,

vähän niinkuin silloin, kun valvoin pienen vauvan herättelemänä ja olin aivan väsynyt ja kuitenkin samoissa hetkissä kiitollinen ja onnellinen. Jollain tasolla tajuan, että elämään vaan nyt kuuluu kolmen viikon tautiputkia ja muuta sellaista. Ei siihen mikään kaadu. Silti olen koko ajan myös ihan kärsimätön ja kärttyinen moisesta. Suunnitelmat sekaantuvat ja haluaisin olla innostunut ja tehokas. Tekemisieni sijaan olen katsonut epäterveellisen määrän murhamysteerejä. 

Tykkään havainnoida mieltä. 

Tällaista sekavaa se sitten nyt on. 

 

Edeltä ajateltuja

Huomenna herään kuudelta.
Vien tiedot kesästä päiväkotiin,
päättymisistä, alkamisista...

Elän itsekin jo vähän kesässä.
Ajattelen aamupäiväteetä auringossa,
ajattelen jätskihetkiä lasten kanssa
ja aamuja, jolloin kukaan ei mene mihinkään.
Loman viikkoihin on suunniteltu lähtemisiä -
mietin ovatko säät sillä aikaa kasveille suosiolliset.

Järjestelen asioita kalenterissa tietokoneen ruudulla.
Alan epäillä, että päivät häviävät:
kuinka pitkä aika tahansa näyttää täydeltä ja lyhyeltä...

Ajattelen loman yli:
tuossa aloitan, tuossa jatkan,
tuossa vien pienimmän hoitoon
ja tuossa, tuossa alkaa keskimmäisen koulutie.
Tänään häneltä lähti ensimmäinen hammas.

Puhun töissä tulevasta ja asiat järjestyvät:
olen ensi vuonna kevennetyllä työajalla pienen koululaisen vuoksi.
Sitä en vielä tiedä, miltä tämä lukujärjestyksessä tulee näyttämään,
mutta toivon parasta. 

Huomenna herään kuudelta
ja yritän elää sitä päivää, enkä edeltä näitä kaikkia muita.