Alkuperää kunnioittaen

Nyt minusta tuntuu, että isä pitää enemmän etäisyyttä.
Äiti on nyt kotona. Voisi olla enemmän kerrottavaa, mutta ehkä on vähemmän syytä kertoa sitä.
Ehkä isä haluaa säästää minua omilta kuormiltaan; ehkä hän ei jaksa puhua äidistä, kun on koko ajan hänen kanssaan; ehkä hän joutuisi puhumaan äidin kuulleen; ehkä kaikkien virheiden, kipujen ja hankaluuksien kertaaminen tuntuu masentavalta.

Kuulen siis isästä kerran tai pari viikossa. Kuulen äidistä kerran, pari viikossa.

Kesän vaikenemisen jälkeen en ole uskaltanut yrittää puhelimessa juttelemista, kun se oli jo tätä ennenkin vaikeaa ja jotenkin tyhjää. (Äiti ei ole kai koskaan millään tapaa ilmaissut, että haluaisi jutella kanssani puhelimessa tai kaipaisi minun soittojani.)

Tänään menin töiden jälkeen kaupoille ja päädyin Iittalan myymälään.
Ostin Teema -lautasia, kun leipälautaset tuntuvat aina olevan lopussa.
Vieressä oli muumimuki, kakkoslaatua. Sen nimi oli Alkuperää kunnioittaen.
Jostain syystä pidin mukista. Minulla on ennestään kaksi muumimukia, jotka olen saanut jonkilaisena bonuksena jokun kaupparyhmän ostoksista vuosi pari sitten. En siis ole keräilijä. En tosiaankaan ostele muumimukeja.

Ostin sen mukin. Ajattelin, että saan tästä iloa syksyllä ja että se sopii minulla jo oleviin mukeihin. Alkuperän kunnioittaminen kuulosti mystiseltä ja selittämättömältä. Mietin muumien esi-isiä tai jotakin muuta epämääräistä.

Kotona yritin muistella mukin nimeä, mutta olin sen jo unohtanut.
Kun selvitin sitä törmäsin tekstiin, jossa kerrottiin, että teema liittyikin Tove Janssonin suruun hänen äitinsä kuoltua. Olinko ostanut tietämättäni surumukin, kuoleman mukin? Oliko mukilla jokin merkitys? Tarkoittiko se jotakin? Miten äiti voi? Onhan äidillä kaikki hyvin tai ainakin ennallaan? Tuleeko tänään puhelu, se lopullinen puhelu?
Vähän aikaa mukin ostaminen tuntui kohtalonomaiselta, pahalta enteeltä, surukauden avaamiselta hieman etuajassa. Tuli tarve soittaa kotiin ja kysyä, että kaikki on kunnossa. En kuitenkaan tehnyt sitä, koska tiesin isän ohjelman tälle illalle ja senkin, että olisin varmasti ensimmäinen ihminen, jolle isäni tiedottaisi mistään käänteestä huonompaan.

Ilta meni kuitenkin äitiä surren; äidin sairautta, kuolemisen epämääräisyyttä ja kuoleman toivotonta väistämättömyttä surren.

Emme saa siistiä, selkeää tarinaa. Mukit eivät ole enteitä. Lääkärien sanat eivät ole enteitä. Laskukierteet voivat pysähtyä ennen maahan iskeytymistä ja hyvä niin.
Odotan, kannan äitiä mielessäni, suren ja yritän elää niin hyvin kuin osaan (se ei ole paljon),
alkuperää kunnioittaen.

25.7. yöllä

Mentyämme nukkumaan alakertaan äiti tulee pienen ajan päästä
portaita alakertaan ja hakee jotakin pakastimesta.
Muistan, etten ole laittanut hellaa lapsilukolle.
Kohta kuuluukin veden kiehumista.

Menen katsomaan, mitä äiti tekee.
Päivän väsymys on muuttunut puuhailuksi.
Hellalla on vettä ja siinä väskynöitä.
Väskynöitä on liian vähän, vettä liikaa.

Äiti on hakemassa mehua tai sosetta maustamaan keitosta.
Hän on kuitenkin tuonut yhden rasian, jossa on lihapala ja
todennut sen itsekin vääräksi. Toinen (jossa lukee kannessa sosetta)
hänelle kelpaisi, vaikka sisältö onkin jotakin ruokaa.

Totean, ettei sitä kannata laittaa sekaan.
Etsin mehua, lurautan sitä joukkoon ja teen kiisselin loppuun.

Olo on hämmentynyt. Miksi äiti yöllä keittelee ja kokkaa?
Hän on tehnyt niin monena yönä täällä ollessaan.
Yritän sanoa, että kokkaisi päivällä, kun on muita auttamassa.
Hän ei kuulemma niin tee.
Puhelee isän ruuista, että ovat ihan hyviä, mutta eivät vastaa hänen omiaan.

Juttu lähtee keittokirjoihin ja siihen, että isäni (ja siskoni) tarvitsevat tarkkoja ohjeita, mutta hän ei.

Äiti puhuu ihan kuin tekisi jatkuvasti itsekin ruokaa edelleen.
Puhutaan elämäntäkoulusta ja sitä kautta sisaruksista
ja sitä kautta äidin suvusta, eri serkuista ja tädeistä ja monista kohtaloista,  
perintöjen epätasaisesta jakamisesta.
Puhelemme, tai äiti puhelee näitä tarinoita pimeässä olohuoneessa
varmaan tunnin ajan, keskellä yötä, omituisen keittöepisodin jälkeen.

Puhumattoman päivän jälkeen tämä hetki tuntuu surrealistiselta,
äiti tuntuu melkein eri ihmiseltä kuin päivällä, kuuntelen mielelläni,
vaikka en pysy kärryillä kaikissa tädeissä ja tapahtumista, l
uulen, että äiti valitsee väärän nimen tai sanan.

Joko ennen tai jälkeen tämän, äiti yritää pistää levyä uudelleen päälle.
Olen laittanut sen lapsilukkoon, joten se vaan piippaa.
Menen ylös katsomaan. Äiti aikoo keittää riisipuuroa (veteen),
jotta se on aamulla valmiina. Torppaan idean, äiti menee takaisin sängylleen.

Aamuyöstä äiti tulee uudelleen alakertaan, käy vessassa.
Kysyn, miksi tulee alas, eikä keskikerrokseen.
Saa enemmän portaita, äiti sanoo ja valittaa vatsaa,
joka on todella, todella kipeä.
Autan äidin portaita ylös.
Tällä kertaa nouseminen tuntuu raskaalta, vaikka aiemmin yöllä se kai sitten sujui paremmin.
Vatsa on pyöreä pallo, melkein kuin loppuraskauden vauvamaha.
Kipu on voimakasta, mutta onneksi tämä yö on tässä suhteessa poikkeuksellinen.

Aamulla kipu on helpottanut ja olo muutenkin parempi.

Minun ainoa elämäni

Illalla äiti alkaa jutella tutusti:
Se edellinen laitos, jossa olin, oli sellanen, että en nähnyt lääkäriä kuin korkeintaan kerran viikossa….
Äidin kokemus on, että hänelle ei puhuttu,
että hänelle ei selitetty asioita,
että ei ollut ketään omahoitajaa,
oli vaan kaaosta…

Kuuntelen ja puhumme asiasta, kysyn jotain.
Ehdotan varovasti, että osa kaaoksesta voi olla sitäkin, että kun ei muista…
ja sanon, että kun olin ollut siellä, siskoni oli lähtenyt alle puoli tuntia sitä ennen
ja että hän ei muistanut siskon käyneen…

Äiti tuntuu hyväksyvän, että unohtamista on voinut tapahtua.
Sanoo: ehkä ne sitten ajattelivat, että ei tuolle kannata kertoa.
Tätä minäkin epäilen: on oletettu muistisairaaksi,
jolle ei kannata selittää asioita
ja selitetty lähinnä puolisolle lääkityksen muutokset ja muut.

Äiti sanoo, että yhtäkkiä hoitajat ja lääkärit alkoivat suhtautua häneen niin,
että sairaus on tosi vakava ja parantumaton.

”Minut on jätetty ulkopuolelle”, äiti sanoo.

Kysyn, mitä hän olisi halunnut tietää.
Äiti sanoo, että haluaisi tietää, mikä sairaus on ja mitä tapahtuu.
Se on oikeastaan ihan peruskysymys;
mistä minun kohdallani on kysymys.

Selitän äidille sen, mitä sydämenvajaatoiminnasta ymmärrän.
Kerron, että tehtiin hoidonrajaamispäätös, kun näytti, että
sairaus on mennyt sellaiseen vaiheeseen,
jossa elinaikaa ei ole odotettavissa kovin paljon.
Kerron sairaanhoitajan kommentin siitä, että jotkut elävät
(palliatiivisen hoidon päätöksen jälkeen) vielä vuosia,
mutta että jotkut vähemmän.

Äiti kuuntelee, katsoo pois päin, en ihan saa selvää
onko hän vähän liikuttunut tai suruissaan.

Sanon, ettei hänen pitäisi olla ulkopuolinen, se on hänen elämänsä.

”Minun ainoa elämäni” äiti sanoo.


Sitten tilanne on ohi. Äiti näyttää vaan väsyneeltä.
En tiedä, jäikö hän miettimään tätä aihetta; mietin sitäkin,
mitä äiti tästä mahtaa kuitenkaan ymmärtää tai muistaa myöhemmin.
Olen mielestäni aiemminkin selittänyt juuri sen, mitä nytkin selitin.
Siitä huolimatta voi käydä niin, ettei äiti hahmota ja tiedä,
mitä hänelle on tapahtumassa ja miksi.
Ehkä sekin kertoo jotakin, että selittäessäni tilannetta,
äiti ei katso minuun, eikä kysy yhtään kysymystä.

Se, että minä puhun tilanteesta ja ihan hetken ajan tunnistamme yhdessä
kuoleman teeman, ei tosiaankaan tarkoita sitä, että tietäisin,
mitä äiti ajattelee ja miten hän mieltää tilanteen.

Tai, että äiti todella hahmottaisi olevansa kuolemassa,
saati mitä se merkitsee hänelle ja meille kaikille.

Kysyn hetken päästä, mitä äiti ajattelee.
Hän katsoo ulos ja sanoo, että hänen kukkapenkkinsä ovat jääneet hoitamatta.

Olisin hirveästi halunnut jatkaa, kohdata tilannetta,
Pelkää että äidillä on edelleenkin ulkopuolelle jätetty olo,

kuulla äidin ajatuksia,
itkeä,
jakaa sairauden surua ja lopullisuutta
ja pois menon merkitystä äidin kanssa.
Mutta hetki sulkeutui nopeasti, emme oikeastaan juurikaan kohdanneet.
koska hänen aivonsa tavallaan heittävät hänet hänen oman elämänsä merkitysten ulkopuolelle. 

Sängyn laidalla (24.7.)

Päivemmällä äiti oli herännyt nukkumasta, kun tulin alakerrasta ylös.

”Miten minä nyt näin nukuin.”

Yritän kysyä jotakin, että mikä siinä hämmästyttää.

”Enhän minä nyt yleensä tälleen. Tähän aikaan. Puolen yön jälkeen.”

Oletan, että hän tarkoittaa puolen päivän.
Sanon jotain tyhmää, että joutaahan sitä nyt nukkumaan.

”Tähän on menny nyt tämä vapaapäivä” äiti sanoo.

En tiedä, kuinka paljon äiti on eksyksissä, kuinka paljon
tässä päivässä ja hetkessä.
Pajusta hän sentään sanoo spontaanisti minulle:
”Ei ole teidän nuorinkaan enää pieni. Ovat isoja sinun lapset.”
Jatkan siitä jotakin, Pajusta, Pajun huumorintajusta ja liikkuvaisuudesta.

Paju heitteli frisbeekiekkoja pihalla, kun puhuimme tästä.

On ehkä hitusen helpompaa olla tässä, kun isä ei ole paikalla.
Nähdä äiti vain omien silmieni läpi.

On kurjaa olla niin kaukana, että kaikki mitä tavallisesti näen,
on isän tulkintoja tilanteista ja äidin kunnosta.
Hän raportoi kyllä hyvin ja yrittää olla objektiivinen.
Objektiivisuus ei kuitenkaan korvaa niitä tulkintoja,
joita itse tekisin, kokemusta ja tuntua äidin sairaudesta.

Ehkä isä ajattelee, ehkä minä ajattelen, että äiti on nyt
hetken kotona ennen uutta sairaalajaksoa.
Huomaan toivovani, ettei äidin tarvitsisi enää mennä sairaalaan,
jossa hän ei selvästikään viihtynyt.
Toivon, että äiti saisi olla kotona pitkään ja sitten,
kun on aika lähteä, hän saisi mennä suoraan taivaan kotiin,
tai minne täältä nyt sitten lähdemmekään.

Äidillä ei ole enää hyvä olla. (Onko se siis jokin hyvän elämän kriteeri,
että on hyvä olla?
Ehkä aikuisen elämän vastaukset eivät vaan enää päde vanhuudessa…)
Elämään kuuluu kärsimystä, ei kai se elämän arvoa vähennä.
Mutta jotenkin se, ettei äiti enää tavoittele mitään, tuntuu vaikealta käsittää.
On ikäänkuin äidillä ei olisi enää tavoiteltavia arvoja.
Äsh, ehkä on tyhmää ja väärin yrittää ymmärtää vanhuutta
aivosairaan ihmisen psyykkisen maailman kautta.
Äiti EI VAAN ENÄÄ OLE KOKONAINEN. Ei ole ollut pitkään aikaan.
Ja nyt hän on vielä enemmän poissa, eksynyt, piirteiltään terävä,
mutta jotenkin ohut.

Ei hauras kuin lasi; ei ole sellainen olo, että mikä vaan murskaa hänet hetkessä.
Hän on enemmän kuin muovipussi, joka kelluu vedessä;
ei häviä, ei haurastu, mutta ei oikein löydä muotoa, eikä ole oikealla paikallaan.

Äidille on kannettu olohuoneeseen sänky, jossa hän nukkuu.
Usein hän istuu sängyn laidalla.
Silmät ovat usein kiinni ja hän vapisee tai huojuu ihan pikkuisen.
Kaulalla näen sykkeen, joka on aika tiheä.
Se näkyy kahdessa ”jänteessä” korvan alapuolella.
Hän hengittää, mutta hengitys ei tunnu kiireiseltä, eikä kovin raskaaltakaan. J
oskus nukkuessaan äiti sanoo jotakin, ikään kuin voivotteleen ”oi joi” tai jotain sellaista
(miten helposti muistikuvat ovat näin epätarkkoja!).
Silmät ovat väsyneet, eivät epätoivoiset, mutta eksyneet ne ovat.

Hän istuu siinä, enkä tiedä, mitä hän ajattelee.

Joskus kysyn, hän vastaa jotakin.

Joskus en kysy.

Hän istuu siinä hiljaa, nostaa toisen jalan ehkä sängylle
tai käy jossain vaiheessa hetkeksi pitkälleen.

Jos hän ei nuku, hän nousee hetken päästä uudelleen.
Ilmeisesti pystyssä on vähän mukavampi olla.
Välillä äiti yskii hetken, mutta onneksi harvakseen.
Jalat ovat kipeät ja turpeat, mutta nestettä niissä ei ole nyt niin paljon kuin joskus aiemmin.
Vatsa on outo pyöreähkö säkki, muuten laihtuneessa kehossa.
Nestettä on kertynyt nyt juuri sinne. Sille ei voi mitään, mutta ei se mukavalta tunnu.

Sanaton (24.7.)

Päivä jatkuu Pajun kanssa uimassa, kaupassa, sisällä.

Äidin kanssa pari ruokatilannetta. Pari katsetta.

Hirveästi sanattomuutta.

Istun äitiä vastapäätä, kun äiti syö. Äiti on hiljaa.

Sanoi aiemmin: ”Mitähän minä söisin.”

Sanoin, että teen kohta salaattia ja karjalanpiirakoita.

Tein salaattia ja karjalanpiirakoita.

Kutsuin äidin syömään.

Syödessä äiti ei sano mitään. Minä istun siinä vastapäätä
ja ajattelen, että voinhan minäkin puhua.
En keksi mitään puhuttavaa.
Sanon: kahden viikon päästä alkaa koulu. Äiti sanoo: Vai niin (tai jotain vastaavaa). Keskustelu ei jatku mihinkään.
En tiedä, mitä kertoisin äidille, joka ei reagoi mihinkään,
ei tee yhtään vastakysymystä, ei kiinnostu mistään,
ei ylipäätään tunnu välittävän kenenkään asioista, tunteista tai ajatuksista.

Mitä sanoisin äidille, joka vain istuu siinä kasvot laihtuneina,
silmät väsyneinä ja vain hetkittäin elävinä?

Kun ajattelen sitä, kyyneleet melkein tulevat silmiin.
Käännyn pois ja kannan teekuppini toiseen kohtaan,
etten alkaisi äidin nähden itkeä.

Kun Paju tulee pyytämään uintivalvojaksi, lähden mielelläni.

24.7.

Helleaalto jatkuu. Äitiä paleltaa silti.

Paju on uimassa ja minä istun tässä rannassa kirjoittamassa
tätä ja ajattelemassa omiani.

Äiti on ollut terveyskeskuksessa helmikuun lopusta heinäkuun puoleenväliin.  
Se tarkoittaa melkein viittä kuukautta.

Nyt äiti on kotona. Monessa mielessä hän tuntuu samalta kuin aiemminkin.
Nukkuu ja nuokkuu, lepäilee, käy syömässä. Mutta nyt äiti ei juurikaan juttele.

Olen aika varma, ettei hän ole sanonut minulle spontaanisti mitään.
Kysyttäessä sanoo jotain, mutta usein vain lyhyesti.
Ainoa pidempi keskustelu on kuvattu edellä, terveyskeskuksessa saatuun hoitoon liittyvää.

Välillä äiti katsoo minua, joskus ehkä lähinnä ohitseni.
Ehkä ihan muutamassa katseessa on joku yhteyden etsimisen sävy.

Kertooko puhumattomuus huonosta voinnista ja huononevasta kunnosta?
Tuleeko yhä vähemmän mieleen kysyä mitään?
Vai onko äiti ajatuksissaan koko ajan vähän sekaisin siitä,
mitä on tapahtumassa, kuka tulossa tai menossa.

Lounaalla tällaista:

Minä: Tänään voidaan kyllä syödä mun juhlapäivän kunniaksi
jäätelöt tähän perään.

Paju: Paljon onnea vaan!

Minä: Kiitos, kiitos!

Mummi: Onnea, onnea!

Minä: Kiitos, kiitos!

Mummi: Kenenkäs juhla tänään on?

Keskustelu vahvistaa ajatustani siitä, että äiti on (jo aiemminkin)
ollut aika sujuva sellaisessa pienessä small talk jutustelussa,
jossa on ikään kuin näitä valmiita fraaseja sanottavana.
Kun siihen yhdistää sen, että hän vieraiden tullessa tsemppaa,
vaikutelma on välillä ollut yllättävän normaali ja sujuva; melkein
kuin ei olisikaan rajoitetta tai ongelmaa siinä vuorovaikutuksessa.
Mutta siihenhän se on sitten jäänyt. Se sellainen yhtään syvempi
kiinnostuminen toisen kuulumisista tai kokemuksista on vaan hävinnyt
jonnekin tai vähintään jäänyt ilmaisemattomaksi.

Nyt on aika rankan tuntuista, kun äiti ei puhele mitään ja kaiken
kaikkiaan on sellainen tunne, että se on aivan sama olenko täällä vai en.
Pitäisi ehkä päästä sen yli ja ajatella vain äitiä, eikä ollenkaan itseään.
Mutta on se kuitenkin minun ainoa äitini, ja se, että hän on noin kokonaan poissa, eikä ilmaise minun suuntaani
mitään on aika hirveää.

Sekin on hirveää, että me kaikki tiedämme hänen olevan kuolemansairas
ja palliatiivisessa hoidossa, mutta sitä(kään) teemaa emme voi mitenkään
kohdata tässä yhdessä. Tai ainakin tuntuu, ettei siitä voi mitenkään puhua,
eikä äiti mitenkään ilmaise tietoisuuttaan siitä, vaikka kaipa hän tietää tilanteen jotenkin.

Haluaisin tietää, miltä tuntuu tietää sairauden johtavan kuolemaan.
Haluaisin tietää, miten hän näkee elämänsä ja sen mikä elämässä on tärkeää.
Mitä neuvoja hän antaisi minulle? Mitä minun pitäisi omaan elämääni poimia
tästä tilanteesta, äidin kohtalosta? (Muuta kuin pelko vanhenemista ja sairauksia kohtaan.)

23.7.

Kävimme Pajun kanssa yöuinnilla viiden aikaan yöllä.

On sellainen olo, että olen viettänyt päivää lähinnä Pajun kanssa.

Äiti ei juuri juttele. Kai se on sitä, että olo on aiempaa heikompi.

Tarinan "edellisen hoitolaitoksen" hoitajista, jotka vain komentavat
hänet huoneeseen, äiti kertoi tänäänkin. Tarina on samanlainen
kuin aiemmin puhelimessa. Äiti kokee, että hänelle ei selitetty
eristämisen syytä. Kerroin vähän mistä oli kyse. Olen aika varma,
että nämä asiat on kerrottu äidille, mutta että ne eivät vaan ole
jäsentyneet ja jääneet mieleen.

Näyttää sitä, että äidille tulee makuulla jotenkin huono olo ja hän
nousee sitten pystyyn. Istuu sängyn reunalla mitään tekemättä ja
sitten taas yrittää käydä makuulle, mutta olo ei ole kovin hyvä.

Välillä äiti hakee jotakin ruokaa tai käy wc:ssä.
Nämä asiat kuitenkin näyttävät sujuvan.

22.7.

Äiti istuu olohuoneessa sängyllä, kun tulemme sisään.
Hänen kasvonsa ja kaulansa näyttävät aiempaa laihemmilta.
Tulee pieni ja vähän hauras, mutta toiseaalta teräväpiirteinen,
jopa ryhdikäs vaikutelma. Vatsaan on kertynyt nestettä ja siksi
se on kuin pyöreä pallo muuten vähän riutuneen näköisessä kehossa.
Kysytään miten päivä on mennyt ja äiti vastaa, että siskoni on ollut töissä
ja sitten myös, että isäni ja minäkin.

Ajatusten sekavuus tuntuu vähän vaikealta.

Äidillä on välillä selvästi epämukava olo. Käyn halaamassa,
mutta en tänä ensimmäisenä iltana saa äitiin sen kummempaa yhteyttä.

Ajattelen sitä, kuoleeko hän ja milloin hän kuolee ja toivonko hänen k
uolevan, saako niin toivoa tai ajatella ja mitä nyt ylipäätään pitäisi ajatella
kuolemaan tuomitusta, joka kuitenkin on edelleen elossa
(ja eikö tämä päde meihin kaikkiin?).

Isä kertoo äidin yhtenä yönä laittaneen uuniin perunoita ja porkkanoita
metallikipossa. Aamulla äiti oli selittänyt, että hänellä on puuro uunissa.
Isä sanoi, että oli ollut jotekin vaikeaa saada äiti ymmärtämään, ettei siellä ole puuroa.

Isä kertoo äidin vahingosta ja sotkusta wc:ssä.

Isä kertoo, että äiti on nyt itsepäisempi. Menee saunaan, vaikka sauna ei ole vielä lämmin.