Yksi maanantai monista

Äiti on ollut sairaalassa hiihtolomasta alkaen.
Juuri nyt en kuule hänestä mitään uutta.
Äiti on väsynyt, isä sanoo. Äidin jalat ovat kipeät. Äiti hengästyy helposti. Äiti oli tänään vähän pirteämpi. Välillä: "Terveisiä äidiltä, vaikka eihän se äiti lähetä terveisiä."
Äiti ottaa vastaan minun kuulumiseni ja terveiseni,
mutta hän ei millään pienelläkään tavalla kurota minua kohti; sitä en tiedä kurottaako mielessään, ajatteleeko, kaipaako, odottaako.

Tämä on nyt tätä.
Mikään ei tunnu muuttuvan, enkä erityisesti odota muutosta.
Ajattelen vanhenemista ja sitä, miten haluan elää ennen kuin itse vanhenen.

Kesän somefeedit ovat täynnä matkoja ja elämyksiä, urheilusuorituksia, ravintolaillallisia, projekteja, lomaa tai loman odotusta.
On paljon sellaista, mitä minä en tee.
On paljon sitä, mitä oma elämäni ei ole.
Onko niin monien mahdollisuuksien ja valintojen maailmassa jopa vähän vaikea juurtua omaksi itsekseen?

Toisen vanhenevan ihmisen tarinan kuuleminen sai ajattelemaan, miten vahvasti kuitenkin me jokainen olemme juuri oman itsemme kaltaisia, persoonallisia, erikoisiakin ja miten vahvoina jotkin piirteet virtaavat läpi elämän aikuisuudesta vanhuuteen. Huomaan itsessänikin sen, että vaikka kohteet vaihtelevat, jokin mentaliteetti säilyy samana.

"The more something changes, the more it stays the same." 

Luin blogia vähän taakse päin.

En ole kirjoittanut kovin paljon, joten pääsin nopeasti kolmen vuoden taakse, jolloin aloimme etsiä uutta kotia, ja kolmen ja puolen vuoden taakse, jolloin olin ollut muutaman viikon sairaslomalla migreenikierteen yhteydessä tilanteessa, jota lääkäri piti kai uupumisena.

Olen tehnyt senkin jälkeen paljon töitä.
Esikoiseni on käynyt yläkoulun ja mennyt lukioon.
Keskimmäinen pääsi juuri ala-asteelta, nuorin neljänneltä luokalta.
Tämä on kolmas kesä tässä kodissa. Pihalla on yhtä sun toista meneillään.

Tänään tuntui ihanalta, kun ulkona tuuli. On ollut liian kuivaa. Vain pari ohutta, lähes huomaamatonta sadetta sitten toukokuun alun. Odotan, että huomenna sataa.
Se tuntuisi oikealta, kaikki korret odottavat sitä, puut, juuret.

Kesäkuu

Kirjoitin edellisessä tekstissä, että äiti elää nyt sairaalassa.
Niin on edelleen.
Kevättalven draaman sijaan on tullut rauhallisempi vaihe, jossa mikään ei tunnu liikkuvan mihinkään suuntaan.
Äidin olo ei ole kovin hyvä, mutta ei aivan kamalakaan.
Tauti ei etene, mutta ei paranekaan.
Pientä vaihtelua voinnissa tietysti on, mutta ei mitään selkeää; ei mitään, mistä huolestuisi, tai mitään, mikä antaisi uutta tietoa tilanteesta.

Äiti oli päivän kotona äitienpäivää edeltävänä lauantaina
ja me juhlimme silloin.
Se oli hyvä, kaunis kevätpäivä
ja äiti oli varmaan iloinen ja tyytyväinen siitä, vaikka hänhän ei juuri hehkuta mitään, tai kiitä järjestämisestä tai muuta sellaista.
Äiti puhui sairaalajaksossa siitä, mikä hänestä on huonosti järjestetty (ei mitään virikkeitä, ei ohjelmaa, hänen asioista ei puhuta hänelle). Niin juuri se on ja se on todella surullista, vaikka kun äiti on niin väsynyt, kuin on, ja kun hänen kanssaan on niin vaikea ylläpitää keskustelua kuin on, ymmärrän, että hän jää sairaalassa sivuun. Jos ei itse aktivoi itseään tai etsi aktiviteettia, kukaan ei tule tökkimään ja tarjoamaan seuraa tai muuta.

Olen ollut surullinen.
Olen myös vähän sulkenut itseäni tältä kaikelta, kun on koko muu elämä kaikkine ulottuvuuksineen myös kohdattavana.

En uskonut, että äiti eläisi näin pitkään.
Juuri nyt tuntuu, että tämä vaihe voi kestää kuinka pitkään tahansa.
Äiti on voimaton, hengästyy kaikesta, jalkoja särkee, välillä kertyy nestettä elimistöön. Joskus, hetkittäin uniajatukset ja todellisuus menevät vähän sekaisin. Eilen äiti oli vaihtanut omat vaatteet ja oli ollut lähdössä kotiin, kun isäni meni häntä katsomaan.
Usein isä kertoo, ettei äiti ole juuri jaksanut jutella.

Minulla on ikävä äitiä, mutta en voi ajatella sitä koko ajan.