Mies on matkalla.
On vähän kylmä.

Päivällä katsoin keittiön roskista ja ihmettelin, ettei se vieläkään ollut tyhjentynyt, vaikka pursusi jo eilen. Sitten tajusin, että minun täytyisi varmaan itse viedä se.

Lapset sanelevat tekstiviesteihin sisältöä:
"Oli huono päivä. Kerron sit kun tuut. On ikävä. Olet rakas."

"Oli hyvä päivä. Ootko huomannu, että lastenhuoneen katosta roikkuu perhonen?"

"Rakennetaan ukoille talo ja liukumäki. Ja rakennetaan sitten autokin vielä."

Illalla, kun lapset ovat nukahtaneet, syntyy tyhjä tila. Ei ole ketään kelle puhelisin ajatuksiani ja päivän tuntuja. Väsymys on lähellä. Menen nukkumaan. Herään yöllä turhaan.

Uudet vaatteet ovat tulleet tarpeeseen,
on ollut hyvä kääriytyä niihin.

Illalla olen läpinäkyvä ja väsynyt,
toistan sanoja ja kysyn itseäni,
olen silti levollinen.

Jotain on päättymässä ja
jotain alkamassa, niinkuin aina,
ja se on hyvä, on opeteltava
luopumista ja avautumista,
kaikki päättyy
joskus kaikki päättyy -
ei tämä ole sen kummempaa.

Hellitän nyrkin, 
kädestä tulee kuppi.
Se on taivasta kohti avoin,
se valuu yli.
Astun huoneeseen ja
ajattelen: olen täällä syystä.
Se tapahtuu. Ei tarvitse tietää,
ei edes tehdä. Vain olla astia,
joka valuu yli.

Minä tarvisen paksut viittani.
En haihdu, hengitän.
Olen kaikessa, niinkuin unessa
kysymättä, pinnistelemättä olemassa. 

Lista

Teen listan kaikesta

aika kaikella, kaikki ajallaan

nämä minä teen

ja vielä tuonkin teen,

mutta en sitä

jonka merkitsin listaan

eilen

tämän tekstin kohdalle,

jota haluan kirjoittaa

ja kapinoida kalenterin

valtaa vastaan.

Pyyntö

Tarvitsen vihreän viitan
lehvistönvärisen suojan,
jonka läpi ei pysty näkemään
ja jonka alla olen rauhassa
kuin metsänhaltija sammalten
kätköissä.

Tarvitsen taivaanvärisen viitan
aavistuksen tähtipölyä,
sinisen, joka tummuu ja valenee,
lukee ajat ja ajatukset,
hiljentää ja nostaa ylös,
puhuu viisautta, ottaa tyynesti
tilansa.

Suhteesta vedenkeittimeen (ja vähän imuriinkin)

Olen ostanut kaksi vedenkeintintä sen jälkeen, kun muutimme tähän asuntoon.
Muutosta on 2,5 vuotta.
Ensimmäisen ostin tuskaantuneena edellisen lyhyeksi jääneeseen käyttöikään.
Ostin kalliimman mallin, jossa oli käteviä erikoisominaisuuksia. Keittimellä pystyi esimerkiksi lämmittämään (aiemmin keitetyn) veden 40 asteiseksi, mikä oli vauvan erikoismaidon kanssa tarpeellista.
Jossain vaiheessa mekanismi kuitenkin petti.
Elin vähän aikaa ilman keitintä, kunnes ostin tavallisemman, mutta kauniin, pikkukeittimen.
Se meni rikki muutama päivä sitten. 
Olen omistanut edellisen 13 vuoden aikana vähintään viisi vedenkeitintä.
Teen tästä johtopäätöksen, ettei näitä laitteita ole valmistettu kestämään paria vuotta pidempää (ja vähempikin riittää).

Nyt rikkoutunut laite saattaisi mennä vielä takuusen.
On tosin aika todennäköistä, että kuittia ei löydy.

Koska juon paljon teetä, käytän vedenkeitintä jatkuvasti.
On varmaan energiatehokkaampaa keittää vettä vedenkeittimellä kuin levyllä.
Mutta onko mitään järkeä ostaa vähän väliä uusia elektroniikkalaitteita, joiden tietää hajoavan parin vuoden sisällä?

Minulla on hyvä termoskannu. Se pitää veden todella kuumana useita tunteja.
Minulla on myös vanhempieni oletettavasti 70-luvulla ostama teräksinen Hackmanin vesipannu.
Sen ainoa puute on, ettei se vihellä, kun vesi on valmista. Enkä minä pidä ajatuksesta, että unohtaisin veden kiehumaan levylle kovin pitkäksi ajaksi. (Muistaakseni jokin tämänsuuntainen tapahtuma johti nyt rikki menneen laitteen ostamiseen. Olen liiaksi tottunut siihen, että veden voi laittaa kiehumaan ja sitten unohtaa...) 

Koska myös imuri on rikki (sekä yksi kännykkä, joka tosin on jo "vanha", noin 5 v) olin laitemyymälässä.
Katsoin myös vedenkeittimiä, mutta en halua niistä yhtäkään. Luottamus on mennyt. Mikään ei takaa, etteikö uudestakin tarvarasta tule hetkessä ongelmallinen romu, jolle ei ole enää mitään käyttöä.

Vanhemmillani oli koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan, yli 25 vuotta, sama, hyvin toimiva imuri.
Meille nyt ostamani on kolmas tässä perheessä. Se tuntuu ihan normaalilta, aina välillä pitää ostaa imuri.
Imurin ostaminen oli kummallista. Halvin olisi maksanut 69 euroa, kalleimmat yli 400 euroa. Mallien ominaisuuksien vertailu olisi vaatinut omaa taustatutkimustaan. Kaupassa sellaista oli erittäin vaikea enää tehdä. Toki myyjä esitteli malleja. Ostin laitteen, jonka valmistajalla on pitkäikäisen maine ja josta tuttavilla oli hyviä kokemuksia. Mene ja tiedä. Imuri on vielä paketissa.

Päätän taas testata elämää ilman vedenkeitintä. (Paluu alkeelliselle 80-luvulle siis.)
Toivottavasti opin vahtimaan kiehuvaa pannua ennen kuin pannu/ liesi / koti on karrella..

PS. Tuo viittaus 80-lukuun tulee siitä, kun luin jostain lehtijutusta, että suojellaksemme ympäristöä pitäisi tinkiä jopa elintasosta... "Se tarkoittaisi palaamista 80-luvun elintasoon ja luonnollisesti sitähän kukaan ei halua." Olen elänyt 80-luvulla. Oliko se niin kamalaa?   

Iltatunnelmia

Pienin on kauhean soma.
Hän nukuttaa isoa pehmokoiraa ja pienen pientä muovista koiraa jakkaroiden päälle.
Hän antaa koirille oman ja veljensä nimen ja sanoo: minä olen äiti.
Sitten hän laulaa koirille lapsille keksimäni oman unilaulun
ja puhuu laulun jälkeen kuiskaten.
Koirien ollessa hereillä hän sanoo: eipäs nyt riidellä, varmaan juuri samalla äänellä, jolla sanon sen hänelle ja veljelle. Hänellä on koko ajan jotakin meneillään. Aina välillä hän nousee tuolille ja hyppää.
Jos häntä joutuu kieltämään jostakin, hän saattaa romahtaa parkumaan ja huutaa: Ei saa sanoo mulle!
Hetken päästä hän on taas iloinen ja avulias, hakee tavaroita, joita tarvitsen. Hän laulaa: mini mini maa...
Kun on iltatoiminen aika, hän sanoo: Ei vielä oo ilta! Ei oo pimee, ei oo kukat menny nukkumaan. 

Aamulla kokeita korjatessa

Olen lukenut puolesta puolet,
enkä viitsisi enempää.
Saanko vähän laiskotella,
vaikka opetan muille,
että on aivan turhaa
siirtää työtä edellään?


Istuisin vain hetken
tässä hiljaisuudessa
ennen luokkaan pelmahtavia nuoria,
ennen kauppakeskuksen vilinää,
ennen lasten ääniä: äiti, kato kun mä hyppään!

Kysyisin itseltäni jotain,
en vastaisi, ajatukset olisivat
jo harhautuneet keittiön pöydälle unohtuneisiin astioihin
tai siihen, miten iltapäivän aikataulu järjestyy.
Huomaisin vatsassa pienen jännityksen
ja rauhoittelisin itseäni, sanoisin: kyllä tästäkin päivästä selvitään.

Muistaisin, että pieni tulee koulusta kotiin ennen minua,
kirjoittaisin lapun, jossa kertoisin, että jääkaapissa on
jogurttia ja marjapiirakat hänelle ja ystävälleen.
Mietisin rakkaiden silmiä ja istuisin vaan.
Kun olisi aika lähteä, muistaisin ottaa oikeat paperit mukaan.

Syksyn selviytymissuunnitelma

Syksy ravistaa oksilta kylmiä sadepisaroita.
Katson kalenteria liian pitkään.
Katson väärällä silmällä. Olennaista ei ole kirjoitettu lehdille.
Lasken viikkoja. En osaa oikein odottaa mitään.
Joudun kummalle, synkälle miellelle,
en näe kalenterissa arjen kauniita hetkiä ja mahdollisuuksia,
pelkät velvollisuudet vain.
En ole kovin innostunut tästä syksystä.
On tulossa kummaa, erilaista, vähän pelottavaaksin.
Tai ehkä se on vain tämä hetki, joka värittää tulevan.
Olen väsynyt. Kurkku on kipeytynyt aamusta alkaen
ja uusi työviikko on edessä.
Huomenna on yksi niistä päivistä, jolloin emme oikein selviä,
on liian monta asiaa päällekäin.  
Oli syy mikä tahansa, tänään tajusin, että syksystä en selviä, ilman selviytymissuunnitelmaa.

Tässä siis sellainen:
1) Ostan mahdollisimman nopeasti kaappiin syksynmittaisen varaston kauniita ja houkuttelevia kynttilöitä syksyn aamuja ja iltoja valaisemaan.
2) Alan käyttää syystakkia, joka on paljon mukavampi, kuin kesätakkini. Jos se on liian kuuma käytän villatakkia.
3) Käyn kirjastossa ja varmistan, että syksyn synkän lukupäivilleni on saatavilla sitä luettavaa, jota kaipaan.
4) Alan haaveilla lomapäivistä, levollisista päivistä. Mietin valmiiksi, mitä mukavaa haluan niihin sisällyttää.
5) Muistan syksyn kuulaat päivät. Kävelen ulkona aina, kun se on mahdollista.
6) Yritän huomata hyvän.
7) Muistan, että voin olla levossa, missä olenkin. En kapinoi liikaa. Suostun siihen, mikä on kohdalla.
8) Katson kalenteria vähemmän ja lapsia enemmän.
9) Kuuntelen hämmennystä ja etsin oman tien.

Testaan uutta

Ostin oman minikannettavan.
Se on vähän isompi kuin tyttären Nintendo.
Tarvitsen silloin tällöin mukaan otettavaa kirjoituskonetta.
Yleensä kirjoitan omalla vanhalla ja hyvällä koneellani.
Tähän asti olen selvinnyt kodin ulkopuolella miehen kannettavan varassa,
mutta sekin alkaa olla jo vanha. Ja painava. Ja kuumeneva. Ja vähän epäluotettava muutekin.

Ostin miniläppärin.
En osta siihen ohjelmia, vaan käytän avoimia. Niitä käytetään meillä töissäkin.
(Mikrosoftin tuotteiden 30 pv:n tutustumispaketin koodi ei muuten toimi.)

Nyt sitten mietin, että oliko hyvä ratkaisu.
Kokonaista kannettavaa en olisi viitsinyt nyt ostaa, kun pöytäkoneeni on kunnossa, enkä halua sitä syrjäyttää ennen kuin se on oikeasti jotekin huono.
Ihan oikealta tietokoneelta tämä notebookikin tuntuu ja kirjoittaminen käy näppärästi. Tuntikausia tässä asennossa ei varmaan kannata kirjoittaa, mutta näin saan tarvittaessa tekemiset alakerrasta sinne, missä lapsetkin ovat. (Pojat ovat siinä vaiheessa, että leikkivät iloisesti, jos olen samassa huoneessa, eivätkä näytä vähääkään tarvitsevan minua tai edes välittävän minusta. Mutta kun menen alakertaan tekemään jotain, viimeistään viiden minuutin kuluttua tulee lähetystö ihmettelemään, missä äiti on.) 

Keittön pöydän ääressä läppäröinti on kyllä ihan kotoisan tutuista. Lapset pyörivät ympärillä. Astianpesukone surisee...   Ehkä tulen kirjoittaneeksi muistiin enemmän lasten puheita ja leikkejä. Sitä ainakin toivoisin tekeväni.  Ensimmäinen jälkeläispalaute on jo saatu junarataa rakentavalta keskimmäiseltä: "Nyt ku sä oot tossa keittiön pöydällä... sä voit sit aina joskus kattoa, että miten multa sujuu se." Niin voin. Ja hyvä niin.

Ihan pikkuisen on huono omatunto siitä, että perheessä on nyt kolme tietokonetta. Tämän elektroniikan määrää ei olisi ollut ihan pakko lisätä, ja nyt sen kuitenkin tein. Aika spontaanisti vielä. Kun oli välitön tarve ja vielä rahaa tilillä. Oi sentään. Vähän voin lohduttautua sillä, että on se iso läppäri miehenkin matkatöissä aika hankala. Lupaan lainata tätä kaunotarta hänenkin kainaloonsa.

Ajattelin virkata tai neuloa läppärille pussin paksuista valkoisista ja mustanharmaista villalangoista, joita minulla pitäisi olla jossain. Suora pussukka saattaisi jopa onnistua taitotasollani.  :-) Teen vielä yhden syöksyn sekatavaravarastona toimivaan poikien vaatehuoneeseen. // Löysin sieltä valkoisen kerän. Muutkin jäljitin. Ne olivat työpöydälle korokkeeksi kääntämässäni muovilaatikossa... Ei tullut ihan ensimmäisenä mieleen etsiä sieltä, paperipinojen keskeltä. Nyt sitten vaan silmukoita luomaan... (Wish me luck...)

 

väritysselitys

Ihan pakko pistää sinistä. Vuosien, vuosien tauon jälkeen sininen kolisee taas.

Minusta on tullut "tunneihminen"?

Kuulen itseni
kun puhun työtovereille,
että tänään on hyvä aamu,
kukaan ei herännyt yöllä, kaikki heräsivät ajoissa,
pojat ehtivät päiväkotiin, miten hienosti päivä alkoi...

Minun äänenikö se on?
Tunneääni? Tunnelmaääni?

Enkö minä olekaan se asiallinen,
joka ennemmin katsoo ja odottaa,
se, joka pitää tunteet itsellään
ja puhuu sitten, kun jo jotain sanottavaa. 

Miksi minä puhun näin paljon?
Olenko minä muuttunut vai enkö ennen ole nähnyt itseäni? 
Onko kaikessa pulputuksessa kuitenkin jotain minulle vierasta? 

Hiljainen tunneääneni
tuntee kirjaimet ja tekstin.
Se kuuluu vasta, kun on hiljaista.

Minä haluaisin paljon hiljaista
vähemmän hälyä,
paljon vähemmän hälyä.

Kuintenkin minussa on tämä räiskyvä
ja tilaaottava, dramatisoija, tarinankertoja,
tunneihminen - järkeillyn ja asiallisen
pehmentäjä ja inhimillistäjä.

Kenties se on jonkinlaista läpivalahdusta:
Lasten kanssa tunne on päällimmäisin,
ja subjektiivisin on se tärkein.
En osaa sulkea lukkuja, kun menen muualle.
Viihdyn niin hyvin siinä:
läheisessä, omassa ja henkilökohtaisessa.

Viihdyn kotona tai yksin.
Silloin sydän saa olla
ihon pinnassa.

Vihasuruviha

Joku on vihainen. Se mitä on, ei istu hänen suunnitelmiinsa.
Ajattelen: minä voin joustaa,
olen avuksi, saan itse pois alta.
Muutan suunnitelmat, ajattelen uusiksi.
Teen tarvittavan, tulen paikalle, olen siinä.
Tunnen itseni turhaksi,
sellaiseksi jota ei arvosteta,
joku matkii eleitäni,
jotkut ovat välinpitämättömiä.
Lopuksi olen itse vihainen,
ärsyyntynyt, loukattu ja vihainen.
Vastentahtoisesti alan maksaa muutettujen suunnitelmien hintaa.