Olen viime päivinä taas surrut äitiä, vaikka äiti on vielä elossa.
Äiti on elossa, mutta kärsii.
Jaksaa tuskin mitään,
mutta kuten tähänkin asti, kaipaa tuskin mitään.
Isä on jotenkin selvinnyt hänen kanssaan kotona.
Välillä on ylös nouseminen on vaikeaa, mutta ilmeisesti äiti vielä pääsee alakertaan pesulle.
Ajoittain äiti on intervallihoidossa ja isä vapaalla.
Suren sitä "oikeaa" äitiä, joka minulla oli ja jonka menetin kauan sitten.
Tähän äitiin, joka on nyt, on vaikea olla yhteydessä.
Sanat jäävät aivan pintaan, ei tule yhtään kysymystä, vain muutaman puheenvuoron small talk, joka sitten pysähtyy ja jää ilmaan.
Pitäisi mennä paikalle, että näkisi, miten äitin on.
Nyt on ollut pidempi tauko ja tietysti minulla on siitä jotenkin myös huono omatunto, vaikka toisaalta se on ihan ymmärrettävää kaiken huomioiden.
Äiti on edelleen palliatiivisessa hoidossa, eikä tule paranemaan.
Ilmeisesti mitään ratkaisevaa muutosta voinnissa ei kuitenkaan ole viime kesästä tapahtunut.
Olen alkanut olettaa, että äiti voi elää näin pitkäänkin. En elä jatkuvassa hälytystilassa. En odota peläten puheluita, niin kuin tein silloin aiemmin. Olen tottunut tähän. Siksi en ole mennyt sen tiheämmin, kuin mikä on luontevaa ja onnistuu kohtuudella.
Suren sitäkin, että isä joutuu niin koville.
Yhdestoista vuosi omaishoitajana ihmiselle, jolle tällaiset roolit ovat aiemmassa elämässä olleet ihan vieraita. Isä selviää, mutta pakkohan sen on olla kovaa.
