Monessa asiassa se odottaminen on pahinta. Siihen helpottais, jos maailmaa vois kelata.

Timotein iltamietteitä.

Marraskuussa matalta

Marraskuussa sopiikin olla juuri tällaista: tausta harmaata, joukossa kimaltavia pisaroita, huurtuneita korsia tai muuta arkikaunista.

Tänään luulin unohtaneeni muistitikun kotiin.
Sitten tajusin, että olin unohtanut sen jo aiemmin työpaikalle.
Melkein kuin en olisi unohtanut sitä lainkaan.

Marraskuuhun kai kuuluu, että välillä on kylmä, edes tee ei lämmitä, on melkein kuin huuru sumentaisi vähän silmiä, niin että näen vain lähimmät. Pikkuiselleni on ollut hyvä päivä, keskimmäinen haluaa kertoa kaikkien pehmoeläintensä syntytarinan, esikoisen kanssa kuuntelemme puhelimen kappaleita sikin sokin ja yritämme arvata, kuka minkäkin laulun esittää. Onneksi lähellä on näin monta pakahduttavan rakasta lasta.

Tänään mietin pimeänsinisiä mietteitä ja olen vähän synkkä, piirun verran epätoivoinen tai ainakin epäuskoinen, taatusti ristiriitainen ja aina niin sama.
En irtoa itsestäni. Pysyn.
Ehkä jos olisin muuta, olisin toinen.

Puhallinsoitin on siitä viisas, että sitä soittaessa ei voi puhua.
Lupasin tyttärelle, että kokeilen pari säveltä.

Tapaelma, jossa se, mikä oli vieras, onkin tullut ystäväksi

Kuuntelen.
Jos sanat tulevat ja ovatkin tyhjät,
kuulen silti sen, mikä on niiden välissä.

Se, joka vaikenee sanoille varatussa tilassa,
tulee näkyväksi ja tutuksi.
Kuuntelemalla ja kirjoittamalla sanoja
olen lähestulkoon tehnyt hänestä näkyvän.
Hänellekö minä annoin nimen?
Hänenkö kanssaan olen elänyt nämä vuodet?
Olen tulkki, olen kääntäjä, puhun ohi, puhun kohdalle,
annan vuoron, en kävele lävitse.

Katson kauas. Katson minuuttien kulkua.
Kuulen omat kiireiset ajatukseni, kirjoitan levottomia sanoja,
mutta en eksy niistä, näen läpi,
sen, joka vaikeenee ja ei väisty,
sen, joka kulkee aina mukana,
sen, joka minä joskus olin (enkä ole muuttunut).

Saattelen itseäni uuteen viikkoon,
silitän sivusta ja sanon:
kuusi viikkoa jouluun. 

Katson kalenterin merkintöjä,
piirrän tyhjälle sivulle valkoisen neliön.
Yritän yhtä aikaa suostua ja sulkea pois.

Ensi sunnuntaina 
laitan jouluvalot parvekkeelle. 

Sadepisarahelmiä

Maisema on harmaa ja viluinen,
mutta vesipisarahelmet kimaltelevat koivun oksilla.

Ääni on vieläkin raskas,
mutta minä en enää kokonaan sitä.
Siirsin työn säästöliekille, jotta saisin tilaa parantua.
Nyt täytän mieltäni lukemalla hyvää kirjaa.
Katson vesipisarahelmiä.
Hoidan itseäni.
Käyn lääkärissä.

Lapsi painautuu aamulla syliini
ja ymmärrän, miten hyvää se on.
Viisi ihmeellistä lahjaksi saatua vuotta hänen kanssaan!
Paljon lapsia on paljon rakkautta -
mutta minulle kukaan ei kertonut sitä etukäteen.

Lapset haluavat lähteä ulos pimeään.
"Isi", he huutavat ja syöksyvät nukkuvan isänsä päälle.

Etsin villaa päälle
ja yritän pysyä lämpimänä.
Keitän teetä. Odotan, kiitän, toivon.

Maanantaina

Tänään sain työkaverilta tukea.
Annoin näkyä sen, miltä minusta tuntuu.

Opetin pari tuntia.
Jätin työt töihin ja tulin kotiin.

Eksyin, koska uskoin kännykän karttaa.
Pahoittelin. Myöhästyimme vähän.

Kuuntelin kaunista.
Ajattelin hyvää. Kiitin.

Katsoin viisasta lastani silmiin.
Yritin auttaa häntä olemaan itsensä puolella.

Vaihdoin taustakuvan tietokoneeseen.
Kirjotin siihen: Riittää.

Olen ylisitoutut raataja ja työtävieroksuva pinnari

Ääni ei ole vieläkään kunnossa.
Sitä tulee, mutta se ei kestä.

Lisäksi sain tietää, että pääsen työkykykeskusteluun esinaisen kanssa,
koska olen ollut 5 kertaa vuoden sisällä sairaslomalla (angiina, yksi migreeni, pari flunssaa ja nyt tänä syksynä jo toinen infektio päällä).
Joku jossain on keksinyt tällaisen "tukitoimen",
joka kyllä tuntuu enemmän nöyryytykseltä.
En ole ollut koskaa töistä poissa ilman hyväksyttävää syytä,
mutta nyt tunnen itseni huonoksi ihmiseksi
ja hävettää.

Samaan syssyyn sitten killittelen työkyvyn rajoilla tämä ääneni kanssa.
Aika haavoittuvaista, kun ääni on työväline.
En minä tahallani sairastu.
Enkä voi luvata siinä keskustelussa, että tästä eteenpäin en sitten saa infektioita.

Turhautuminen näistä kahdesta viikosta,
jonka opiskelijani jo ovat opiskeleet yksin, äänettömän opettajan tai muutamana tuntina kähisevän opettajan johdolla, menee jotenkin yli.

Samalla, kun menen selittelemään esinaiselle tuota poissolokertymää
joudun sopimaan, että voisin lyhennetyn työajan nimissä olla poissa toisestakin kokouksesta,
kun se on nyt viime hetkellä siirretty lapsen puheterapia-ajan päälle
ja ne puheterapia-ajat ovat aivan kiven alla.
Nämä ajat on varattu elokuussa.

En tosiaankaan tunne olevani "hyvä työntekijä".
Jos olisin joku toinen, ymmärtäisin itseäni paremmin.

Samalla koen myös ylisitoutuvani työhön.
Nyt olen huono ja mustalla listalla,
muuten tuntuu välillä, että olen jotenkin liikaakin tässä.
Että panostan jopa liikaa, että työ valtaa mielestä niin suuren osan,
että teen enemmän kuin, mikä nyt olisi välttämätöntä
(mutta työyhteisö myös odottaa sitä).
Jos työ olisi koskeutusnäytöllä,
haluaisin ottaa sen sormienväliin ja puristaa pienemmäksi.
Katkeruuden määrää ei vähennä se, että olen jo lyhennetyllä työajalla.