Kello löi jo viisi…

Loman ensimmäiset päivät ovat kulkeneet täyteläisinä.
Väsymykset, surut, onni, levollisuus ja tekeminen on ovat vuorotelleet lämpimänä sekamelskana näissä päivissä, jotka ovat odotusta ja täyttymystä samaan aikaan.

Lapset ovat tiivistyneet yhteen: peleihin, leikkeihin, suunnitelmiin, pieneen kinasteluun.
Carcassonnen kaupunkia on rakennettu hillittömän riemun ja täpärän häviön hetkellä vähän kyyneltenkin kanssa.
Loma aloitettiin elokuvahetkellä, jossa huone oli pimennettynä ja tarjolla cocista ja paukkumaissia. Niko lentäjän poika on meillä joulusuosikki.

Eilen lapset lyöttäytyivät samaan huoneeseen ja menivät nukkumaan kahdeksalta. Hämmästyksekseni he myös nukahtivat. (Meillä kukaan ei ole tavanomaisesti mennyt näin aikaisin nukkumaan edes pikkulapsena.) Tavoitteena oli herätä tänään tosi aikaisin!

Klo 4.40. joukko aloittikin hissuttelun yläkerrassa. Pussit rapisivat ja pillejä kaivettiin kaapeista. Päivän teemana on karkkilakon päättyminen. Sitä varten joukot varustautuivat eilen isoilla karkkipusseilla, sipseillä ja limpparilla. 13 viikkoa omaehtoista karkkipaastoa takanaan he nautiskelevat nyt yhteisen ponnistuksen onnistumisen kunniaksi.

Minä katson omia kirjapinojani ja vaateröykkiötä tuolilla.
Tänään teen juhlan eteen sen, minkä kohtuudella jaksan. Loppu jää silleen,
vaikka vähän hävettäisikin. Ruokia teen ihan mielelläni, mutta siivoamisen iloista en useinkaan saa otetta. Meillä voi olla, ettei joulunakaan ole paikat ihan järjestyksessä.
Yritetään kuitenkin. (Enkä puhu nyt kaapinperukoista, vaan ihan tästä työpöydästä vaikka…)

Olemme tänä jouluna perheen kesken kotona.
Se tuo valmisteluun - ja kaikkeen tiettyä rentoutta.
Vietän yksinkertaista joulua näiden aivan kaikkein läheisimpieni kanssa.
Olen onnellinen heistä. Elämä on hyvää.

Huomenna (intentio)

Huomenna herään kuudelta.
Huomenna luen, mitä on luettavana.
Huomenna asetun kohtaamiseen, vielä kerran (vaikka en jaksaisi, jaksan silti).
Huomenna hoidan tilanteet, löydän vielä yhden kerran itsestäni rohkeaa ja leikkisää.
Asetan sen järjestykseen, minkä pystyn.
Lähden ja jätän taakseni.

Sitten aloitan loman.
Käyn kaupassa. Hyllyjen lomassa jo hellitän ja päästän irti.
En kävele niinkuin koulun käytävällä, vaan ujommin ja vapaammin.
Olen ajatuksissani, niiden sisällä, olen yksityisesti ja tiivimmin.

Iltapäivän ihmeellisessä valossa ajan kotiin,
otan askeleita, siirrän tavaroita, teen listan, annan välipalaa
ja alan pienesti, askel kerrallan, rakentaa meille joulua,
joka kyllä tulee minusta riippumattakin
ja saa tulla epätäydellisenä, jos on tullakseen.
Lapset katsovat lempielokuvaa. Minulla saattaa olla lomamieli tai saattaa hermostuttaa vähän tai mitä vain, mutta en välitä siitä, olen missä tunteessa satun olemaan, eikä minun muuta tällä kertaa tarvitsekaan.

Huomenna illalla olen kotona, olen rakkaimpiani varten ja itseäni varten.
Jätän kopertuneen ja hapertuneen kuoren,
tulen pehmeämmin olevaksi ja kuuntelen itseäni tarkemmin.
Kerään voimia. Katson lapsiani silmiin.
En suuntaa, en tähtää pidemmälle.
En yritä pidätellä valuvaa hiekkaa käsissäni.
Rakennan vihdoin sen kartan, josta puhuttiin.

Huomenna yön saapuessa en ajattele, että aamulla on herättävä varhain.
Ajattelen teekupillista ja pitkäksi venyvää aamupalaa, sinistä hetkeä sen kuluessa.
Olen lomalla.


***


Ihanaa lomaa teille kaikille, joilla sellainen on alkamassa!
Ja levollista, täyteläistä joulunaikaa aivan jokaiselle!

Joululohtua, sitäkin on.

Tänään muistelin tätä laulua, jossa on muutama minulle tärkeä rivi. 

Haluaisin jakaa sen Talvipuutarhassa- levyltä, mutta You Tube tarjoaa vain alla olevan version. 

"Katso Jumalan maailmaa,

katso kauneutta. 

Täällä jaksat sä vaeltaa, 

täällä on rakkautta." 

Joulusuru ja toivelista

Joulusuru

Haluaisin vielä saada äidiltäni joululahjan.

Haluaisin, että hän ajattelisi minua

ja tietäisi jotakin, mikä saattaisi ilahduttaa minua. 

Mutta minä en saa enää koskaan äitini valitsemaan joululahjaa. 

Isäni lähettää minulle rahaa niin, että voin ostaa perhelle lahjat. Ostan jotakin itselleni ja itken, kun paketoin sitä. 

On niin hirveä ikävä äitiä

ja tunnen itseni aivan väsyttävän itseriittoiseksi

- tai pikemminkin itseriittämättömäksi. 

Monena aiempana jouluna olen saanut yhden oikean lahjan. 

Oikeana jouluna lasten jouluilo riittää minulle kyllä ihan hyvin, 

mutta juuri nyt sisäinen lapseni parkuu 

ja haluaisi jonkun muistavan sitä edes hitusen enemmän. 

Haluaisin tähtisädetikkuja, lämpimät sukat, uuden yöpuvun, ihanan kirjan, hyvän pelin, suklaata ja lisäksi myös Wiener Nougaata. Haluaisin yllätyspaketin, jossa olisi itse väsätty runo. Haluaisin ihanaa musiikkia ja vielä lipun konserttiin. Ja joulukukan. 

Enkä halua järjestää niitä itselleni itse. 

En haluaisi aikuisenakaan riittää kaikkeen.

Loman odotusta ja Pajun uusi taito

Jokainen päivä tuo joulua ja lomaa lähemmäksi. 

Aamulla ajattelen: duracel-pupu-päivä.

Kesken päivän kevennän vähän ja jätän yhden tekemättä.

Muuten puputan menemään. 

Töistä tullessa olen iloisempi, kuin sinne mennessä.

Illalla käyn kirjastossa.

Pojat lukevat salaperäsiä tarinoita. 

Timotei on nyt innostunut kirjoista.

Paju sitten luki juuri ensimmäisen kirjansa!

Paju oppii asioita omapäisesti ja harppauksittain.

Syksyllä huomasin äkkiä, että hän osaa laskea. Osaa kymmenylitykset ja laskee tarvittaessa vaikka tuhansilla. Helpot jakolaskut sujuu ja kertolaskua päättelee. Timotein, tokaluokkalaisen, matikan tehtävät sujuvat Pajultakin usein ihan hyvin, vaikka toki vähän hitaammin. 

Nyt sitten oppi lukemaan ihan omia aikojaan äänteitä miettimällä. Nopeammin ja nuorempana kuin muut tässä perheessä. 

Äänteitä kuitenkin vielä puuttuu. Kunpa ärrätäry löytyisi pian! 

Yritän valaa itseeni voimaa kynttilöillä ja joulumusiikilla. 

Vielä muutama pitkä päivä - ei aivan duracel-tasoa kuitenkaan... 

Joulupukki uskoo minuun

Maailma on valahtanut mustaksi.

Päivät kuluvat jähmeästi yksi kerrallaan.

Tuleeko se, mitä odotan? 

Kiipiikö joulu sivuitse ohi?

Minä en enää usko joulupukkiin. 

Joulupukki kyllä tuntuu uskovan paljossa äiteihin.

Päätökset ja valinnat jäävät äitien harteille. 

Tontun taskut täyttyvät äitien salaisista varastoista. 

Kynttilät puskevat sitkeästi pimeyttä kauemmaksi.

Yöllä kaikki valot sammuvat ja

puut taipuvat harmaata taivasta vasten. 

Kohdistan katseen jouluvalopitseihin. 

Minä en usko enää joulupukkiin, 

mutta hyvään minä uskon, 

lepoon ja yhdessä oloon.

Katsoin Lucia kulkuetta ja aloin ikävöidä 

nuoruusaikojen kirkkoa. 

Tuuli valelee taloa villeillä ilmapatsaillaan. 

Pimeyden ja valon, lämmön ja kylmyyden 

risteyksessä odotan kuitenkin vielä, 

Uskon minäkin äiteihin ja äitien ihmeisiin. 

Iltalaulu (arkinen, jääsiipinen)

I
Pojat olivat tänään pitkään ulkona.
Pihaan on rakennettu lumivalleja ja suunniteltu hienoja taisteluita olemattomia vihollisia vastaan.

Iltapalan jälkeen Paju kiipesi syliin ja sanoi:
Nyt tulen lataukseen. En saa muuten iltatoimia käyntiin.

Eskarissa oli mukana Pikkumetsän esiaapinen.
Luin kaikki sanat, poika ilmoitti.
Paju osaa laskea ihmeitä ja nyt näköjään oppii lukemaankin.
Ässä ja ärrä odottavat vielä jonkun nurkan takana.

Tytär oli iltapäivän yksin,
kun minulla on pitkiä työpäiviä.
Huomaa minut, hän sanoo kesken iltapalan valmistelujen.

Ei minulla ole mitään tärkeämpää kuin nämä lapset.

II
Kahdeksan päivää töitä ennen joululomaa.
Odotan pakoa omaan elämääni
kuin salaiseen puutarhaan.
Olen paikoin kopertunut, paikoin kulunut paperinohueksi.

Lomalla asetun paikalleni ja toivon,
että rakennan itselleni kotelon
ja kasvatan siipiä,
kevättalven ylikantavia jääsiipiä
- niitä minä tarvitsen!

Niillä nousen yhtä ylemmäksi.
Näen viisaammin ja hyvin.
Niillä kevennän askelet kynnysten yli.
Pelkään vähemmän, jaksan enemmän
tai ainakin tarvittavan.


III
Joulun lämpö tulee meille joulusta itsestään.
En laita melkein mitään.
Olen ajatellut, että tämä joulu saa olla yksinkertainen.

Ravistan selästäni kaikkipuuhastelevan kontrolloijan taakkaa

Minun osani on nähdä.

En ole hallitsija, en luoja -
havainnoija vain.
En voi määrätä, mitkä muodot ilmestyvät,
enkä muuttaa niitä toisiksi.

Mitä näen, sen kerron.

Melkein niin
yksinkertaista
se on.

Tietoisuus

Minä tiedän, minkälaista on olla kuollut, 

Paju sanoo. 

Silloin, kun nukkuu, eikä näe unta, 

on kuin ei olisi olemassakaan

ja kun herää,

tulee taas olevaksi. 

Paju on tässä asiassa Sokrateen linjoilla.

Onneksi hänen ei tarvitse valita, 

joisiko myrkkymaljan vai ei. 

Minulla on tämä paikka katsoa, 

miten lapsi ehkä ensimmäisiä kertoja 

sanoittaa tietoisuutensa siitä, että hänellä on tietoisuus. 

Olisinpa tarkempi.

Kirjoittaisinpa enemmän ylös. 

Etsitään

1. 

Etsitään ihmisrakasta mummoa, jolla on hyvät leivinuuniominaisuudet: lämpöä, kärsivällisyyttä, läsnäoloa. 

Tehtävä edellyttää psykologista silmää, huumoria ja suhteellisuudentajua.

Keittotaito on eduksi, 

                        myös eritysruokavaliot. 

2. 

Etsitään pientä tyttöä, joka teki vääriä johtopäätöksiä. Halutaan selittää ja korjata asia, antaa uusi mahdollisuus, muutamia valkosivuisia vihkoja ja paljon aikaa. 

3. 

Etsitään maailmanparantajia ja muita mietteliäitä istumaan kiireettöminä teepannun ja kynttilän ympärille. 

4. 

Etsitään erästä, jonka sijainti tiedetään, mutta joka ei kuitenkaan ole siellä. 

Pyydetään häntä palaamaan takaisin, täyttämään aukot, seisomaan omalla paikallaa ketjussa, 

sillä näin tämä ei kertakaikkiaan toimi; 

helminauhaan ei voi tehdä aukkoa ilman, että jotkin helmet valuvat erilleen ja päätyvät lattian lautojen väliin. 

Kaikkia asiasta tietäviä pyydetään puuttumaan tapahtumien kulkuun. Asiassa vastuullisia vaaditaan ilmoittautumaan ja kääntämään ajan pyörää. 

5. 

Etsitään henkilöä, jolla on hyvä suuntavaisto ja selkeät arvot; sellaista, joka suhtautuu asioihin rauhallisesti ja nöyrästi.

21.10.2013

"riittää, että aika kulkee ja me olemme
katsomme viivaa, jonka se piirtää
katsomme mahdollisuuksia, vältämme mahdottomuuksia

tänäkin iltana rosoinen ja epävireinen riittää, epätasainen ympyrä harmaalla paperilla, pieni arkinen kosketus" 

Tänäänkin näin. 
Itselleni muistutukseksi. 

Pieni elonmerkki

Jonkilainen taitos on kohdalla töissä.

Huokaisu
ja taakse jättäminen.

Vähän hämmentynyt odotus
ennen kuin uusi tempaa mukaansa.

Ensi viikolla on tavallista enemmän hiljaisuutta
ja jopa etätyöpäiviä.

Lapset ovat iloni nyt.

Tänään lakaisin jo melkein maatuvia lehtiä
ja korjasin vielä versonutta lehtipersiljaa,
kävelin vähän raskaasti, kevennyin tuulesta silti.

Sisäisen lapsen lisäksi minussa taitaa
olla jo sisäinen mummokin.

Olen ollut liian kapeasti pitkään.
Tahtoisin lähteä liehumaan,
mutta hiljaa,
en itsestäni meteliä pitäen.

Taitan kirjan kiinni,
taitan yönseudun viikon rajaksi.
(Tässä kohden tarvitsisin koiran tuhinaa ja turkin lämpöä.)

Ravistan itseni.
Tassutan yläkertaan.

Lauantaityöpäivä ennen kiireistä viikkoa

Lauantaityöpäivä.
Viime viikolla kaksi sairaslomapäivää.
Väsymys. Äänen oikkuilut.

Illan päättyessä kehoni painuu raskaana tuoliin,
selkäranka kannattelee minua.
Ajattelen, että valitsen tarkemmin, mihin tartun.
Yksinkertaista ja olennaista,
lähellä olevaa ja konkreettista,
merkityksellistä, omakohtaista.
Marraskuussa lähennyn "luostarielämää",
en hajota itseäni niin kovin.
Pelkistyn.

En ole rauhassa,
mutta aion katsoa niin lähelle ja niin harvoihin kohteisiin,
että voin olla rauhallinen.

Kirjoitan, ennemmin kuin selaan. 
Luen ennemmin kuin katson. 
Pysähdyn olennaisten edessä. 
Teen työtä, ojentaudun,
tunnen maan kannattelevan minua.
Se, mikä ei ole tarpeen, kimpoaa pois 
tästä tilasta, jonka olen itselleni varjellut. 
Tähän tilaan asetun olemaan
ja siihen tuon itseni ja voimani. 

Lauantaityöpäivän iltana
olen väsynyt ja vielä vähän kipeä
ja saan lohtua näistä ajatuksista, joiden on
määrä kantaa minua kiireen ja hälyn läpi.
Melkein haluan luovuttaa,
mutta jos katson tarpeeksi lähelle,
näen tarpeeksi vähän. Voin aloittaa siitä.

Näemme kaiken jonkin ajatuksen läpi

Olen vihainen.

Haluaisin sanoa:

"Heitetään pois väsyttävät ihanteet. 
Otetaan paljas totuus silmien eteen."

Mutta näemme kaiken jonkin ajatuksen läpi.

Jokin ajatus on aina valittava tai jokin sana,
joka rajaa yhden sisään, toisen ulos,
joka piirtää viivan,
vaatettaa paljauden.

Valitulla sanalla on omat seurauksensa.

Vaikenemisella on omat seurauksensa.

Hengitystä voi pidättää
vain lyhyen aikaa.

Olen vihainen

ja niinkuin sanat, jotka olemme tähän asti valinneet, sen meille näyttävät,
minä vastustan hyvää.
Joka sanoo jotakin hyväksi sanottua vastaan,
rajautuu helposti hyvänä pidetyn ulkopuolelle.
Ei moni halua olla paha.

Mutta vaikenemisella on omat seurauksensa.

Minussa vain on liikaa vaativuutta
ja ihanteellisuutta.
En ole oikea apu tähän tilanteeseen. 

Voisinpa kutsua maailmankaikkeudesta
toiset voimat avukseni.
Kutsuisin velhon, jolla olisi valta käyttää uusia sanoja,
paljastaa kätkettyä ja siirtää rajoja.

Taakkojen siirtämiseen
tarvittaisiin taikavoimaa.

Peittelen itseni nukkumaan

uu-uu
nuuh-nuuh
krööh-krööh

tälläkin viikolla päivien kaikki tunnit kuluvat tasaisesti ja varmasti aina samaan tahtiin ja minusta riippumatta

uu-uu-ui

minä kiepun tuntien mukana, pidän tangosta kiinni ja riekun, repsotan vähän, pelkään turhia tai en mitään

uu-uuh

yritän pysyä liikkeessä, huolestun ja hallinnoin, mutta jos en onnistu, jos minä pysähdyn, niin aika jatkaa

nuuhii-aah

en voi hallita aikaa, en tapahtumista, en itseänikään, jos pysähdyn, jos ääni loppuu, jos jää hiljaisuus, niin suostun

tapahtuu, mitä tapahtuu
en ole kaikesta vastuussa (avaa puristuneet nyrkit)
tämän ei tarvitse onnistua
riittää, että aika kulkee ja me olemme
katsomme viivaa, jonka se piirtää
katsomme mahdollisuuksia, vältämme mahdottomuuksia

tänäkin iltana rosoinen ja epävireinen riittää, epätasainen ympyrä harmaalla paperilla, pieni arkinen kosketus

peittelen itseni nukkumaan, laulan säröisen iltalaulun

uu-uu
nuuh-nuuh
krööh-krööh

Lomalla kiukkua ja kiitollisuutta

Olen lomalla. 

Kuopukseni hengittää vieressäni suloista untaan. Paju on ollut nyt keskipisteessä, leikkinyt piilosta, pelannut jalkapalloa ukin kanssa (tilanne 60-13), laskenut päässä 5372 miinus 2374 (hän on vielä viisivuotias ja eskarissa opetetaan kuinka numero 2 kirjoitetaan) ja selittänyt meille, miten ajattelee laskiessaan.

Olen lomalla kurkkukipuinen ja päänsärkyinen. 

Eilisyönä ajatukset kieppuivat tornadona päässäni, yritin paeta pyörteen keskelle, pakenin, nukuin pitkään, nukuin päiväunetkin, paraninko - en tiedä. 

Olen lomalla päänsärkyinen ja vähän vaikea.

Kuljen täällä hyvässä ja surussa, kuljen vähän erillisenä, kuuntelen ja kuulen, on yhteyttä ja ymmärrystä, mutta myös kuiluja ja etäisyyttä. Olen epämääräisen vaativa, kuin velkoisin maailmalta jotakin. Kuuntelen itseäni ja harmistun. Haluan ravistaa pääkivun ja stressin ja tulla taas ymmärtäväksi ja kiitolliseksi. 

Olen lomalla kiukkukolotuksesta huolimatta.

Aamut ovat hitaita, minulla on aikaa katsoa ympärilleni. Kuopukseni hymyilee valloittavasti ja painautuu välillä syliin. Yön lähestyessä lamppu heijastaa huoneeseen valopisteiden ympyrän. Kaikelle, mikä on totta, on siinä tilaa. 

PS. 

Pajulle ei saa sanoa: olet äidin kultamussukka. 

Illalla sanon: minä pidän sinusta. 

Hänelle se sopii, kunhan en vaan mitään kultamurusia tai muita lisää siihen. 

Arkea opena

Uskomaton työpäivä!
Avasin neljä uutta kurssia. Puhuin älyttömän paljon.
Otin vastaan, havainnoin ja sopeuduin neljään uuteen ryhmään.
Tapasin noin kuusikymmentä uutta opiskelijaa ja melkein saman verran vanhoja.
Nyt on ilta ja olen väsynyt ja samalla vähän ylikierroksilla.
Ideat ryntäilevät ympärillä, eikä niitä ole vangittu paperille.
Huomenna on uskomatonta kyllä sama määrä opetusta, 8-16, yksi hyppytunti,
ja älyttömästi valmisteltavaa / mietittävää... Ja yksi uusi kurssi vielä aloitettavana heti aamusta.
Onneksi aina ei ole tällaista
ja onneksi tämänkin keskellä, joku osa minua ajattelee, että saan opettaa, että onneksi saan opettaa... 

mitä ajattelin eilen

1

olen pieni musta mytty

minä olen antanut itsestäni paljon 

minun on hyvä mytistyä sohvan nurkkaan

mielellään takan ääreen jos sellainen minulla olisi 

lämmönlähteen juurelle olemaan pimeässä

olemaan kukkasipuli, supistumaan ja nöyrtymään 

löytämään mittasuhteita, harsimaan reunaviivoja

2

virkamies

joskus ne asiat, joita tarvitaan virheiden välttämiseen

eivät ole samoja asioita, 

joita tarvitaan mahdollisimman suuren hyvän saavuttamiseen

3

paikallista 

ei ideaalista

todellista

ei ideaalista

rajallista ja rosoista

vähän sinne päin, parhaimmillaankin vähän

minä teen työtä kädet mullassa 

ihmettelevät sitä, kun kynsien aluset ovat likaiset 

mutta turha on kaivaa ilmaa, teoriassa

ei ole oiken muuta

oikukas maa, musta multa

4

ajattelin, että riitän,

mutta en uskonut 

ihan

5

mitä ajattelin eilen

saattaa unohtua tänään

unohdan ja opin 

unohdan, opin uudelleen

opin sipulinkuorenohuina kerroksina

rapisen ja olen hauras

palaan aina

etsin ydintä

kietoudun ympärille 

6

aamu on jo matkalla

käperryn yön syliin 

Kuin pistäisi rahaa pankkiin...

Puhumme lasten kanssa rahasta. 

Pajulla on idea suurten saatavien suhteen. 

Niitä ei pitäisi tunkea sinne pankkiin kaikkia yhdellä kertaa,

vaan mieluummin vähän kerrallaan. Ei tule niin ahdasta 

ja on siitä muutakin etua. 

Ruokavaliomiettietä jälleen kerran

Välillä iskee ruokavalioblues. 

Tai ehkä se on vaan elämänblues, joka tässä tilanteessa kanavoituu ruokaan.

Nyt se lähti siitä, että teki mieli leipää. 

En syö oikein mitään leipää,

mitä nyt joskus gluteenitonta näkkäriä. 

Keksin sitten tehdä perunarieskoja riisijauhoon ja kinoajauhoon. 

Söin ja nautin 

...ja tulin kipeäksi. 

Luopumista siis edelleen. Ei kinoaa. Ei tattaria. 

Yritän olla jatkuvasti valittamatta kotona,

mutta olen välillä väsynyt ja kyllästynyt...

Olen kyllästynyt niihin ruokiin, joita syön tai ainakin siihen, että kaikki ruoka pitää tehdä itse.

Kävin ennen mielelläni välillä syömässä ulkona jotain pientä.

Ravintolasta löytyy ehkä sopiva vaihtoehto, mutta valinnanvapautta on niin vähän, ettei annos välttämättä muuten vastaa mielitekoihin.

Muissa yhteisissä tilanteissa en yleensä voi osallistua syömiseen, enkä edes kylään mennessä voi olettaa, että emäntä alkaisi huomioida näin monimutkaisia välttämislistoja. (Minulla on kyllä yksi ystävä, joka selviäisi siitäkin.) 

Sekin masentaa, että vaikka refluksioireet ovat helpottaneet paljon, oireet ovat edelleen niin pienen askeleen päässä, että on sellainen olo, että saan olla koko ajan vähän varovainen ja tarkkaileva. En ole aivan täydellisesti välttänyt esim. maitoa, ja se tuo oloon epävakautta. Lähinnä olen syönyt joskus suklaata, jossa on alla 0,4% maitoa. Senkin huomaan olossani pari seuraavaa päivää, joten sitäkään ei siis pitäisi tehdä. Tällainen tarkkuus ei tule minulta yhtään luonnostaan, olen suurpiirteistä tyyppiä. Tarkka välttäminen tuntuu luonteenvastaiselta ja etenkään sosiaalisissa tilanteissa en osaa yhtään luontevasti olla tarkka ja tiukka. (Tein sitä kyllä silloin kun imetin allergikkojani, mutta lapsen vuoksi se tuntui jotenkin oikeutetummalta.) 

Onneksi on netti ja joitain kohtalotovereita. Esim. tällaisen blogin löysin: 

http://viljavapaa.blogspot.fi/2013/02/miksi-viljaton.html

Sellainenkin kävi mielessä, että ehkä nuo oireet ovat siksi niin pinnassa, että ruokavalion pitäisi olla oikeasti kokonaan viljaton. Tuon kirjoittaja kertoo saavansa oireita riisijauhosta, muttei keitetystä riisistä. Minulla on ollut vähän samantapainen epäilys (lue kokemus), jota en ole kuitenkaan ottanut todesta. 

Ehkä jaksaisin vielä kokeilla, mitä tapahtuisi kokonaan viljattomalla ja maidottomalla ruokavaliolla. 

Tai ainakin jauhottomalla... Jos se vaikka tekisi jonkilaista puskuria - nyt olen oireeton tai lähes oireeton, mutta en silleen turvallisesti hyvinvoiva. Tähän asti olen selittänyt sen toisin, mutta nyt tulin ajatelleeksi tätä mahdollisuutta, että yksinkertaisesti reagoin kaikkeen viljaan kielteisesti. Uudet rajaukset eivät houkuta, mutta eivät ne välttämättä oleellisesti vaikeutakaan tilannetta, kun teen joka tapauksessa kaiken ruuan itse, en osta melkein mitään valmista jne. 

No, nyt olen purkanut vähän tuntoja tästä. 

Kiitos, kun kuuntelit. 

Olen laskeutunut töihin kevyemmin, kuin mitä osasin odottaa. 

Välillä olen ollut muuten raskas,

välillä olen hengittänyt auringossa, luullut kesäksi,

lukenut puutarhan kukat, odottanut jotakin. 

Katson vihreää seinää,

haaveilen tulen tuoksusta, mutta en taida enää päästä mökille.

Tutkijat hukuttavat rottia ja etsivät kuoleman jälkeistä mieltä.

Uskon uskomatta, kävelen aurinkoisella kadulla ja

näen miten kaikki jäsentyy ajatuksen varassa,

luovuttamattomasti.

Paju on ollut kaksi päivää esikoulussa. 

Uusi paikka, uudet hoitajat ja osaksi tutut lapset.

- Kivempaa kuin päiväkodissa, hän toteaa molempina päivinä.

Toivon, että tämä on hyvän alku. 

Loman loppumisen mietteitä

Nyt on koulun alkua edeltävä viikonloppu.

Aloitan työt oikeasti maanantaina ja virallisesti keskiviikkona.

Ylihuomenna vien nuorimmaiseni esikouluun (!). 

Koululaiseni aloittavat koulutyönsä minua viikon myöhemmin. He ovat ensi viikolla päivät harrastusleirillä. 

Otan arjen vastaan oikeastaan jo ihan mielelläni.

Sikäli kun tiedän, meille on tulossa ihan tavallinen syksy ja se on mukavaa.

Eilen ostin uuden työlaukun. 

Aion kantaa paljon entistä vähemmän papereita kotiin, joten vanha laukku, jollaista olen käyttänyt koko urani ajan, saa nyt jäädä. 

Ostin myös yksinkertaisen mustan perusvillatakin. Se tuntui kaupassa ihanan turvalliselta ja lämpimältä kesän väriloiston jälkeen. 

Olen aloittamassa lukuvuoden ehkä vähän vähemmän hämmentyneenä kuin yleensä. 

Ehkä luotan ihan pikkuisen enemmän nyt siihen, mitä olen tekemässä. Tai siis olin tekemässä jotain tiettyä ja nyt jatkan siitä. Ei perusteellista uudelleenarvioitia tällä kertaa. 

Luokan eteen astuminen houkuttelee ja kauhistuttaa (edelleen).

Kaikki tapahtuu sillä pinnalla. 

Tapailen rentoutta, mutta en tiedä haluanko tinkiä intensiteetistä...

Mietin jännittämistä, itseluottamusta, perimmäistä varautuneisuutani...

Ehkä kauhistuneisuus vain kertoo, että tehtävä on edelleen haaste, eikä itsestään selvää rutiinia?

Tai sitten kauhistuneisuus on jonkilainen opittu jäänne; 

jossain mielessä jo tiedän, etten pelkää ihmisiä, eikä minun tarvitse pelätä sitä tilannetta luokan edessä. Että tänä syksynä menen, avaan uuden laukkuni ja aloitan - ja aavistan, mitä tulee tapahtumaan, mikä vaikutukseni on ja mikä parhaimmillaan on mahdollista. Ja senkin, ettei minun tarvitse pystyä ihmeisiin pystyäkseni siihen, että osa siitä tapahtuu itsestään, suunnittelematta, kaiken muun ohessa, että sille on vain annettava tilaa ja ripaus luottamusta. 

Suunnittelen laukkuni pakkaamista. 

Kohta astun toisella jalalla jo syksyyn, vaikka parvekkeella on vielä kesä ja edessä elokuiset illat. 

Rakkauden ympäröimänä

 Sain tänään viisivuotiaaltani tälläisen kuvan. Minut on kuvattu tuossa keskellä. Olen siinä selvästi rakkauden ympäröimänä ja nautin olostani. Niin yritän tehdä täällä muutenkin... 

Parvekkeella puolestaan istun kukkien ympäröimänä. Pyysin ja sain mieheltä parvekkeen täyteen kukkia syntymäpäivän kunniaksi. Ihanaa, että vielä on lämpimiä ilmoja ja voin istua teekupin kanssa ulkona. 

Säilöttyjä sitruunoita

Loman viimeisen viikon alkaessa nämä marokkolaistyylisesti suolaamalla ja hapattamalla säilötyt sitruunat siirtyvät jääkaappiin muhimaan. Kuukauden päästä tiedän, tuliko hyvää. 

Ilman maitoa ja leipää

Kesä on ollut erilaisen syömisen aikaa.
Kävin ravitsemusneuvojalla ja aloitin mahdollisten yliherkkyyksien selvittämisen hänen ohjeillaan.
Aiemmissa mietteissä olin päässyt oikeille jäljille. Nyt kaikki vain tehtiin selkeämminen ja johdonmukaisemmin.

Niinpä kesä on kulunut ilman maitoa ja leipää. 
Kesä on myös kulunut suurelta osin ilman refluksia! Aiemmin juhlin jo yhtä refluksitonta päivää - nyt olen saanut viikkoja.
Ja jokainen oirepäivä on antanut lisää tietoa.

Aluksi siis oli suunnitelma, että vältän maidon ja gluteenipitoiset viljat, soijan ja palkokasvit sekä liudan muita pikkuärsyttäjiä. Heti alkuun lisäsin vältettävien listalle myös aitokauran, koska sain siitä tehdystä puurosta oireita. Lisävahvistuksen tähän toi tuskainen yö, jonka vietin syötyäni mökkireissulla Vuohelan herkkupuodin hyviä aitokaurasämpylöitä.

Menetettyjen viljojen korvaaminen gluteenittomilla tuotteilla tai omilla leipomuksilla ei ole näyttänyt lupaavalta. Pari marjapiirakkaa olen tehnyt ja saanut niistä lieviä oireita. Toissapäiväiset tattariperunarieskat olivat nekin liikaa. Tattari siis myös pois listalta.
Tällä hetkellä en tiedä muita oireettomana pitäviä viljoja kuin riisi ja maissi. Ne jäljellä olevat pitää varmaan kokeilla kukin erikseen. Elän siis aikalailla leivätöntä elämää.
Pienen epäilyksen listalla on lisäksi vielä valitettavan monia ruoka-aineita. Niiden rooli selvinnee pikkuhiljaa, kun oireettomia aikoja tulee enemmän ja pääsen niitä erikseen kokeilemaan.

Sekä maidon että viljojen välttäminen tekee ruokavaliosta aika erilaisen
ja vaatii omatoimisuutta.  

Viljayliherkkyys on amerikkalaisessa ruokakeskustelussa todellinen muotitauti.
Siksi minua nolottaa ja hämmentää huomata, että en tosiaan voi syödä viljaa kärsimättä epämukavasta olosta. Huomaan, että vähän jännitän sosiaalisia tilanteita, joissa syödään.
Leipä on niin perusruokaa ja vähän kaikessa on maitoa...

Lisäksi tämä on (ainakin näin alkuun) vähän työlästä.
Kaikki ruoka pitää tehdä itse, mikä ei ole pelkästään huono asia. Alkukesän kaavaan aloin jo vähän kyllästyä, joten nyt yritän miettiä tarpeeksi variaatiota tähän. Asiaa eivät helpota lasten henkistä laatua olevat ruokarajoitukset, joiden kanssa painiskellaan harva se päivä.
Vähän mietityttää, miten tästä selvitään loman jälkeen, kun on paljon muutakin mietittävää.

Mutta oireettomuus kyllä nostaa motivaatiota! Ihan aukottoman selkeä tilanne ei vielä ole, mutta huomattavan hyvä kuitenkin. Ja paljon parempi kuin keväällä ja talvella...
On hyvä olla, kun on hyvä olla. 

Pilvet kasautuvat öisin.
Välillä tuulee ja näen valon,
unohdan, että kesä ei jatku.
Odotan kukkia ja satoa
ja huolettomia päiviä,
vaikka tiedän, ettei
murheetonta elämää tule.

Paluu

Olen tullut matkalta kotiin.
Palaan keittiöön.
En ole viikkoon valmistanut ruokaa.

Keittiö tuntuu sekavalta ja epätäydelliseltä.
Haluaisin rakastaa sitä ja viihtyä,
mutta en ihan osaa.

Teen uusia perunoita ja silliä,
oman maan salaattia,
puolukkakiisseliä.

Haluaisin paeta ja asettua
eikä oikein vielä ole kummankaan vuoro.

Kotona tee on hyvää.
Ulkona on vehreää ja sataa.

Facebookpostaus

Haluaisin laittaa facebookiin viestin,
mutta en osaa.
Yksittäinen lause tuntuu mahdottomalta.
Pelkkä tilan vähyys tyhjentää mielen kertaheitolla.

En tiedä mitä minusta laittaisin näkyville
lauseessa tai kahdessa.

Pidän ystävistä, jotka jakavat elämästään raidan sieltä ja toisen täältä. 

Minulla vain
on onnettoman vähän
mitään sanottavaa.

Blogissa teksti voi jatkua niin pitkään, kuin se jatkuu.
On vähemmän valittavaa,
voi vähän tapailla.
Yleensä en tiedä, mistä aion kirjoittaa. Facebookissa se pitäisi tietää heti.

Mistä vain voi kirjoittaa.
Lapsista.
Kahviloista.
Kiireestä.
Lomasta.
Siivoamisesta.
Harrastuksista.
Harmituksesta.
Hyvistä hetkistä.

Laitanko facebookin, että pesin tänään ikkunoita?
"Ikkunakahvaa ei löytynyt, joten sisäpinnat jäivät vielä.
Älkää tulko meille kahville ilta-auringon aikaan."

Ei kukaan tule meille kahville ilta-auringon aikaan.
Tai ehkä joku voisi tulla, kun oikein kielletään.

Haluaisin laittaa facebookin viestin.
On estoja.

Eilen sain melkein kuin pienen lottovoiton ja olin onnellinen. 

Tänään koin eräänalaisen takaiskun ja olin alakuloinen -

ikäänkuin eilinen onnellisuus ei tänään koskettaisi minua millään lailla, ei olisi mitenkään erityisen todellinen. 

Vain tämä hetki on todellinen:

nykyhetken tunnediktatuuri.

Tulkintoja

Noin viisivuotiaiden poikien porukka kieppui kiipeilytelineessä päiväkodin pihalla. Minä ja Paju kävelimme heidän ohitseen ja otin Pajua kädestä. 

Pojat havainnoivat. 
En kuullut koko keskustelua, vain tämän: 
- Sen äiti rakastaa sitä. 

Huomenna on vuoden rankin työpäivä.
Esiintymistä,
ja sitä luopumista,
ja juhlapönötystä myös.

Lisäksi on melkein helle,
juhlavaatteet
ja auto hajalla.
Mutta sitten alkaa loma.
Sunnuntaina ei tarvitse selvitä mistään
ja pidemmälle en ajattele.

Jos annan jäätelöä, itketään siitä, että ei ole strösseleitä

Onko mahdollista opettaa lapsille kiitollisuutta?

Syyllistämällä ei. Mutta edes jotenkin?

Jos yksi kokee jotain mukavaa, toinen itkee sitä, ettei saanut samaa ja yhtä paljon. 
Yhden päivä menee melkein pilalle siitä, ettei saa kirjautua nettipalveluun, josta näkisi enemmän elokuvia, vaikka digiboxiltakaan hän ei ehdi katsoa sinne tallennettuja ohjelmia. 
Hänen kännykkäänsä mahtuu liian vähän pelejä. 
Jos keskustelen yhden kanssa kunnolla, toinen tai kolmas murjottaa siitä, ettei saa huomiota. 
Kaksi aamua ilman kurkkua ja kinkkua leivän päällä tarkoittaa kahta itkukohtausta asiasta. 
Naapurissa syödään grilliruokaa, miksei meillä? 

Tiedättekö, tuntuu aika epäreilulta.
En mitenkään kestäisi sitä, että yritän hyvää ja seurauksena on itkua ja valitusta. Ostin kesän ensimmäiset mansikat ja niistä saatiin irti kahdet mehevät itkut.

Lapset ovat tietenkin vielä lapsia
ja kesken,
näkevät vielä yksiulotteisesti, reagoivat päällimmäisenä olevaan...
Minun tehtäväni olisi ohjata näitä keskenolijoita.

Ehkä vaadin mahdottomia, kun haluaisin, että he osaisivat jotenkin olla kiitollisia siitä, mikä on,
vaikka se, mikä on, ei selviäisi vertailukilpailukarsinnoissa naapuria vastaa, kaveria vastaan, markkinoijan luomia mielikuvia vastaan...
En tarkoita, että minua kohtaan pitäisi olla erityisesti kiitollinen - vaan jotenkin laajemmin arvostaa tätä elämää ja sen hyviä lahjoja.

Mutta eihän sellaista voi vaatia,
enkä oikein osaa sellaista opettaa.
Mutta olisi suuri lahja nähdä elämässä todellista hyvää, sen sijaan, että katse kohdistuu joskus aika kuviteltuihinkin puutteisiin.

Joskus tuntuu, että tällaisen yltäkylläisyyden aikana on erityisen vaikea oppia arvostamaan saamaansa hyvää. Aina jossain olisi tarjolla enemmän, parempaa tai ainakin toisenlaista.

Voiko arvostamista opetella?
Opettaminen ainakin tuntuu vaikealta ja lähes mahdottomalta.

Toisaalta arvostamisen harjoittaminen tuntuu olevan olennainen osa ihmiskunnan uskonnollista ja eettistä perintöä. Itsen ymmärtäminen osaksi suurta kokonaisuutta, elämän kunnioittaminen, käskyt olla kadehtimatta ja kunnioittaa vanhempia, läsnäolon harjoittaminen, elämän lyhyyden ja ainutkertaisuuden mietiskely... Kai ne ovat harjoituksia arvostamisessa ja kiitollisuudessakin.
Onko "Jumalan tunteminen" ehkä hyvyyden näkemistä?

Totean siis, että ainakin minulla on vahva aatteelinen pohja sille, että arvostan arvostamista.
Silti, en tiedä, mitä sanoisin lapselle, joka ei kestä sitä, että hän saa liian vähän herkkuja tai jää paitsi jostain sosiaalisen median pintailmiöstä.
Niitä perinteisiä Afrikan nälkäiset lapset... ja isoisän aikaan syötiin pelkkää pettuleipää...  tarinoita olen tietysti jo kokeillut.
Ideoita?

10 päivää

yhdet häät
kaksi muuta juhlapäivää
kolme vatsatautia
kaksi flunssaa
yksi lomapäivä
kaksi työpäivää
paljon sairastupapäiviä
11 tasoa bloons td viitosta
migreeni ja niskajumitus
yhdet lastenkutsut
kaksi vesipyssyä
mustarastas

Tänään kotona

Tiistain reseptikin oli hyödyllinen, vaikka en sitä aivan täysin noudattanutkaan. Päivä oli vielä himpun sekavampi kuin, mitä olin ennakoinut, mutta koska olin ennakoinut, otin käänteet aika tyynesti.

Illalla hulluttelu jäi pienen inttämiskilpailun varaan, koska olin tosi väsynyt.

Vappu sujui omalla painollaan
ja tänään olemme keskittyneet selviämiseen lukuvuoden ensimmäisen vatsataudin kanssa. Itse olen onneksi ollut vain flunssainen ja potilaslin yön jälkeen rauhallinen ja väsynyt.

Kiitollisuuden aihe tämä oikeastaan on: olin nyt ensimmäisen kerran poissa töistä lapsen sairauden vuoksi koko lukuvuonna. Muutamana aiempana vuonna tahti oli enemmän sellaista päivä pari kuukaudessa. Ja joskus se tuntui aika mahdottomalta (ja loputtomalta).
En jaksa yhtään potea opetuksen häiriintymistä, kun tämä on nyt niin harvalukuista.

Tänään emme ole tehneet mitään hyödyllistä välttämättömän lisäksi.
Huomenna voisin ihan hyvän mielen vuoksi toimittaa muutamia tarpeellisia pikkuasioita, mutta olkoon se tälläkertaa vain vakaa aikomus, oikeaa reseptiä en määrää, koska mistä sen tässä tietää, mitä yö ja päivä tuovat tullessaan :).

Resepti tiistaille

Huomiseen päivään mahtuu toisaalta hälinäisiä siirtymisiä ja toisaalta odottelua. Niinpä määrään itselleni

5. Viisi tietoista hengenvetoa sillon tällöin, siirtyessä ja asettuessa, odottaessa ja toisaalta kiireen uhatessa.

6. Työpäivän jälkeen määrään hupsuttelua lasten kanssa.

Maanantain onnellisuusresepti

Tänään taidan tarvita pientä kurinalaisuutta. Onnistuisin nimittäin parhaiten pilaamaan päiväni vetkuttamalla edessäni muutamaa vähemmän mieluisaa velvollisuutta. Niinpä määrään itselleni seuraavaa:

3. Tee ikävät työt alta pois heti aamusta.
4. Aseta näille töille aikaraja, niin että aikaa jää varmasti myös mukavammille asioille.


*** En nyt suorastaan syöksynyt tehtävän kimppuun. Noin puoli tuntia meni lapsen kouluun lähettämisen ja työhön tarttumisen välissä. Join teetä ja lämmittelin vähän sormia näppäimistöllä. Mutta sen jälkeen ensimmäinen aikomani työ sujui noin viidessätoista minuutissa. Olin varannut 30 minuuttia. 

Toiseen työhön kävin heti ensimmäisen jälkeen. Laitoin ajastimen 30 minuuttiin sillä ajatuksella, että pitäisin silloin tauon, jos työ on vielä kesken. Kuvittelin tähän kuluvan ainakin tunnin. Tein työn keskittyneesti ja täydeksi yllätyksekseni aikaa kului vain 19 minuuttia!!! 

Niinpä klo 9.45 kaikki päivän ns. ikävät työt ovat tehdyt. Resepti toimi tälläkin kertaa: pääsin liikkeelle ja tulin hyvälle mielelle. 

Onnellisuusreseptejä uuteen viikkoon

Olen huomannut itsessäni jähmeyttä,
tiedän sille synkemmän nimen,
mutta en kutsu peremmälle.

Jähmeys on sellaista viitsimättömyyttä,
ettei viitsi ottaa sitä pientä askelta, joka saattaisi virkistymiseen,
yhteyteen ja hyvään oloon - mutta joka ei ole aivan varmaa, sisältää riskin,
vaatii ihan pikkuisen jotakin, pientä liikkeelle lähtöä, pientä välittämistä.
Sillekin on aikansa, mutta vakiasukkaaksi en mielellään ottaisi.

Niinpä päätin määrätä itselleni onnellisuusreseptejä.

Sunnuntai:
1. Käy kävelyllä.
2. Soita ystävälle.

Toimi. 
Tulin kotiin hyvällä mielellä ja yksi mukava merkintä enemmän kalenterissa.
Sain jakaa iloa ja unelmia, kuulla uuden elämän kohinaa. 

Minkähän reseptin keksisin huomiselle...?
Haluatko ehdottaa jotain?

Resepti ystävälle: Marinoidut kasvikset

Seuraava resepti lähtee lämmöllä Ninalle! Aion itse seuraavaksi kokeilla Ninan blogista marinoituja punasipuleita.

Olen soveltanut marinoitujen kasvisten reseptin kirjasta The Passionate Vegetarian, jonka sivuilta olen löytänyt muutaman muunkin vakkarinumeroksi muodostuneen reseptin. (Ja mikäs on löytäessä sillä tässä keittokirjassa on yli tuhat sivua :-). Jos minulla ikinään on käsissäni jokin outo kasvis, voin luottaa siihen, että Crescent on kyllä siihenkin keksinyt muutaman hyvän käyttötarkoituksen.)

Tästä marinadista riittää ehkä noin kahdelle litralle pilkottuja kasviksia, voi olla että enemmällekin.

Marinoidut kasvikset 

Vihannekset, osa 1 -  maun ja saatavuuden mukaan soveltaen joitakin näistä
- porkkanoita
- selleriä
- sieniä
- sipulia
- kesäkurpitsaa
- purjoa
- retiisiä
- fenkolia

Vihannekset pilkotaan sopiviksi, ohuehkoiksi siivuiksi tai paloiksi ja ryhmitellään erikseen saataville esim. pieniin kulhoihin.

Marinadi 
5 dl liha- tai kasvislientä
noin 0,5 dl viinietikkaa
3 rkl oliiviöljyä
2 rkl balsamiviinietikkaa
1 rkl tomaattipyrettä
1 rkl hunajaa
basilikaa
1 rkl kokonaisia korianterin siemeniä (toimii kyllä ilmankin)
1 tl oreganoa
1 tl suolaa
pippuria
3 valkosipulin kynttä
3 laakerinlehteä
1 chili (tai jauhetta maun mukaan)
1 sitruunan mehu

Marinadin ainekset sekoitetaan kattilassa ja pannaan hellalle kiehumaan.
Vihannekset lasketaan kylpemään marinadissa yksi laji kerrallaan seuraavasti:
- porkkanat 4 min
- selleri 1,5 min
- sienet 1 min
- sipuli 1,5 min
- kesäkurpitsa 2 min

Tässä olevat ajat ovat em. kirjasta. Muille kasviksille aikaa täytyy vaan soveltaa ja arvioida itse :-). Vihannekset saavat jäädä rapsakoiksi.

Nämä ajat ovat ohjeellisia. Minun vihannekseni ovat usein ottaneet hieman pidempiä kylpyjä. Kukin lajike nostetaan oman aikansa päättyessä esim. reikäkauhalla astiaan odottamaan muita kylpijöitä. Lopuksi vihannekset sekoitetaan ja kaadetaan loppu marinadista päälle.

Vihannekset - osa 2  
Tässä vaiheessa joukkoon voi lisätä vielä esim.
- suikaloitua paprikaa
- kikherneitä
- oliiveja

Mikään tässä ohjeessa ei ole erityisen tarkkaa. Sitä voi muunnella monella tavalla ja aina tulee hyvää. Marinadia voi maistaa ja säätää tulisuutta ym.
Vihannekset voivat vaihtua. Ehkä ihan kaikkia eri lajeja ei kannatta panna samaan purkkiin. Nuo tuossa luetellut ovat niitä, joita olen itse kokeillut.  Nämä säilyvät jääkaapissa ainakin sen 10 päivää.
Vihanneksia voi syödä ruuan kanssa, salaatin lisänä, leivän päällä - missä vain. Ne tuovat ihanasti särmää ja makua monenlaiseen ruokaan. Olen syönyt niitä melkein pelkiltäänkin, vaikka pieni pehmennys jostakin neutraalista ruoka-aineesta parantaa makuelämystä.

Vihdoin hyvä päivä!

Tänään olen voinut hyvin. En tiedä tarkkaan miksi, mutta jokainen päivä antaa lisää tietoa. Olen nyt ottanut itseni vakavasti ja kuuntelen kehoani uudella tavalla. On melkein jo luottavainen olo. Ja tänään sain palkinnoksi ensimmäisen kokonaan refluksioireettoman päivän! Kun vielä vaakakin näytti lähes sen tavoittelemani 3 kiloa vähemmän, olen ollut oikein tyytyväinen.

Alkamista ja jatkamista ruokavaliorintamalla

Taas on uusien alkujen päivä.

Selkeytyskuurini on osittain toiminut ja osittain prakannut.
Soimaan itseäni epäjohdonmukaisuudesta. 
Pystyn toteuttamaan aikomuksiani noin sen kolme päivää, jonka ne ovat aktiivisina mielessäni ja sitten tulee jokin tilanne, jossa en enää tarpeeksi vahvasti muista alkuperäistä motivaatiotani ja ajattelen itseni liukumaan hieman pois aikomastani selkeydestä.

Tässä tilanteessa seurauksena on sitten se, että selkeyttä ei tule. 
Ehkä sentään joitakin kokemuksen ja tiedon murusia tälläkin tavalla kertyy,
mutta eteneminen on hidasta ja johtopäätökset epäselviä.

Eilen löysin iPadiin sopivan ruokavalio- ja oirepäiväkirjan, jota käyttämällä aion nyt taas uudelle pongulla saada tätä ruokavaliota selvitettyä.
Olen joskun selvitellyt pahempiakin yliherkkyyksiä (Timotein ollessa pieni), joten tiedän, että teoriassa osaan ja pystyn tähän. Vauvan hyvin voinnin ollessa kyseessä pysyin dieetissä aivan poikkeuksetta.

Nyt sama näyttää olevan kovin kovin hankalaa, kun se pitäisi tehdä oman hyvinvointinsa eteen.

Yhtenä siirtona
päätin pyytää apua ja varata ajan ammattilaiselta.
Lisäksi soitin ruokayliherkkyyksistä kärsineelle ystävälle.

Tänä keväänä olen kärsinyt epämääräisistä oireista niin paljon,
että melkein masennun ja lannistun tähän. Ja vaikka tiedän, että masentumisen ja lannistumisen sijasta pitäisi pikemminkin voimaantua ja ottaa oma hyvinvointinsa ihan oikeasti vakavasti (On lupa! Saa ottaa!) - en näytä oikein pystyvän siihen... ainakaan sitä kolmea päivää pidempää.

Ehkä ruokapäiväkirja auttaa.
Ja uusi päätös.
Ja todellinen turhautuminen.
Ja ulkopuolinen tuki, jota toivottavasti saisin kohtuullisen pian.

Vehnää olen välttänyt.
Ja todennut, että saan rukiista oireita.
Ja totean nyt, että saan (ainakin tavallisesta) kaurasta oireita. (Testiaamu takana ja olo on ikävä.)
Jätän kauran nyt pois ja kokeilen joskus sitten palautusvaiheessa aitokauraa.

Nyt olen oireiden kanssa pohjilla, koska olin viikonlopun muualla. Tein ensinnäkin pieniä myönnytyksiä (söin juustoa ja suklaata ja fruktoosisia mehuja, keliakialeipää... ehkä jotain muutakin vielä - ainain todennäköisesti erilaisia rasvoja kuin kotona...) ja aloin voida huonosti.
Teen kotona jotakin oikein, koska toisten laittama ruoka vaikutti näin.
En vaan ihan tiedä, mikä se oikein on.

Ja koko ajan takaraivossa kalvaa se lääkärikunnasta välittynyt asenne, että epämääräisistä oireista ei vaan pidä välittää, eikä varsinkaan pidä ruveta ruokavaliota turhaan rajoittamaan...
(Sisäistin tätä epäluuloa itseeni silloin, kun taistelin poikien poikkeuksellisen laajojen allergioiden kanssa. Eipä siitä asenteesta silloinkaan ollut mitään apua.)

Toisaalta sitten kuulen muuta:

"If pressed to share just one thing that all of us can do to stay as healthy as possible, it would be this:
Don't ignore discomfort; whenever you don't feel well, strive to identify and address the root cause(s) of your symptoms."      Dr Ben Kim  

Yritän nyt edetä enemmin tätä reittiä.

"So to reiterate the central point: the best way to get and stay healthy is to be alert to what your body is telling you on a moment to moment basis. No physician in this world is more capable of recovering and maintaining your health than you. You have to figure out how to eat and live in a way that allows you to be emotionally balanced, mentally alert, physically fit, and physically comfortable. You have to decide that it's not normal to live with chronic aches and pains, and that each "niggle" is your body letting you know that something within your life has activated an inflammatory response." Dr. Ben Kim 

Possun jäljellä olevat päivät eli mietteitä lihan syömisestä

Possulla on vielä viikko elinaikaa. Pakastin on melkein tyhjä. Se odottaa possua. Minäkin odotan.

Tämä possu on kasvatettu syötäväksi. Niinkuin kaikki ne eläimet, joita olen viimevuosina syönyt. Yleensä olen ostanut jo kuolleen eläimen lihaa. Minun ostamiseni tai ostamattomuuteni ei ole merkinnyt mitään juuri sen eläimen elämän päättymisen näkökulmasta. Voin tietysti nytkin ajatella, että joku toinen olisi kuitenkin ostanut sen porsaan lihan. Ei possulla missään tapauksessa olisi ollut edessä leppoisia eläkepäiviä. Korkeintaan kai voin toivoa, että sillä olisi ollut kohtuullisen hyvät elinpäivät kyseisellä tilalla.

Suunnitelen, että ehdin sulattaa pakastimen ennen possun hakemista.

Jostain syystä ajattelen, että näin sen pitäisi mennä. En vedä liipasimesta, mutta olen sentään jossakin suhteessa siihen tekoon, jota lihan syöminen edellyttää. Jos aion syödä lihaa, minun pitäisi olla valmis olemaan jossakin tekemisissä sen ajatuksen kanssa, että samalla edellytän joltakin toiselta olennolta kuolemaa.

Olin joskus kasvissyöjä.
Kun imetin hyperallergista Timoteitä olin vaihtoehdotta lihansyöjä (vältin kaikkia kasvissyöjän tärkeimpiä proteiinin lähteitä). Se oli aika kamalaa aluksi.
Sen jälkeen olen ollut välillä enemmän yhtä, välillä enemmän toista.
Olen hyväksynyt sen, että lapseni ovat tarvinneet eläinravintoa selvitäkseen. He eivät olisi voineet kasvaa terveinä kasvisravinnolla, koska allergiat rajoittivat ruokavaliota niin paljon.
Olen hyväksynyt sen heille ja samalla itselleni, koska en ole jaksanut enkä halunnut tehdä kenellekään erikseen ruokaa enää sen jälkeen, kun ei ole ollut pakko. Tein välillä kolmeakin eri ruokaa yhdelle aterialle, kun lapset olivat allergisia eri asioille ja valikoima oli tosi suppea.
Minulla on aika iso kynnys alkaa itse enää erityisruokavaliolle, etenkään omasta valinnasta johtuen. (Siihen kohtaan tämä nykyinen terveyskriisi ja vehnä ym. hommeli iskee tosi pahasti.)

On vähän epäilevä mieli. Pitääkö sitä ihan mennä possu tappamaan, että saisi syödäkseen? Eikö selviäisi jotenkin vähemmällä?
Toisaalta lihansyönti on helppoa ja tavallista. Lihapullia ja perunamuussia.
Tykkään tavallisesta, sellaisesta, josta ei ole kenellekään vaivaa ja jossa ei ole mitään erityistä ideologiaa. Osallisuutta vaan tässä, tavallisessa arjessa.

Olen jotenkin kummasti iloinenkin siitä possusta.
Ehkä siitä on jotenkin parempi omatunto kuin tehotuotantolihan ostamisesta. Että teen nyt kerrankin jonkin valinnan, jota arvostan, enkä vaan kauhistele vierestä ja lapa toisella kädellä jauhelihapakettia marketin kassalle.

En ole oikein koskaan päättänyt, että nyt en enää ole kasvissyöjä.
Olen ajautunut elämään näin. Ehkä se on ollut vähän epämääräistä. Ehkä tämä possu tässä jotenkin sinetöi sen, että jos olen valmis tähän, niin tosiaan, en ole enää kasvissyöjä.
En olen mitenkään erityisen varma siitä(kään) päätöksestä.
Onko se perusteltua? En tiedä.
On kai se myös jostain ihanteesta luopumista.

Se on helpompaa.
Se on tavallisempaa.
Se on mieheni ja lasteni ruokavalio.
Se tuntuu olevan jotenkin hyväksi ja hyvää.
En osaa tehdä ihan niin helposti korvaavaa, yhtä hyvää kasvisruokaa.

Toisaalta tuntuu jotenkin juurruuttavalta tämä possun tappaminen.
Tätä täällä on syöty vuosisadat,
ainakin silloin, kun on ollut varaa.
Kasvatettu ja teurastettu porsas.
Laitettu ruuaksi kokonaan.

Mitä ajattelin ennenkuin aloin kirjoittaa (5)

Päätin, etten laita musiikkia, enkä vieraile facebookissa,
mutta että kirjoitan kymmenensanaisen lauseen (12).
Tämä ei ole se (4).

Minun päätökseni eivät aina pidä (5).

En voi päättää, että hiljaisuus laskeutuu (6). En voi päättää, että kuulen (5).
Ehkä tuijottaessani tietokoneen taustakuvan kautta kaukaisuuteen
ja kuulostellessani ajatuksiani päättelen nopeasti kuuluvani tänään vain tositeeveen hälyyn ja irrallisiin merkintöihin sosiaalisessa mediassa (21).

On mahdotonta sanoa mitään juuri kymmenellä sanalla (8).
Yksikään ajatukseni ei ole kymmenen sanan mittainen
ja mitä sitä ajatuksiaan turhin sanoin koristelemaan (14).

Huomenna

Kalenterissa on pitkä valkoinen sarake,
johon ei ole pakko kirjoittaa mitään.

Viime viikolla kirjoitin siihen violetilla sen,
mitä aioin tehdä.
Nyt katson merkintää ja se höpisee minussa levottomasti.
Minulla on tyhjä ja tarttumaton olo,
sellainen, joka tuhlaa aikaa ja syö suklaata.
Merkitsenkö kalenteriin: tuhlaa aikaa
ja syö suklaata? 

Pyyhin kaiken pois.

Yhdellä sormella tartun, toisella päästän irti,
kahdeksalla naputtelen pöydän reunaa.

Hiljaisuutta ja sanattomuutta,
siivouksen jäljiltä sukkia pussissa,
lunta oksilla,
lehdessä kesän uudet jäätelömaut.

Voihan vehnä!

Tänään lipesin taas selkeytysruokavaliosta. En ole mitenkään hyvä ehdottomuudessa, enkä ein sanomisessa mitä tulee jonkun toisen valmistamiin herkkuihin. Niinpä päädyin muuten rauhaisan päivän jälkeen syömään rakkaan tekemää vehnäpohjaista piirakkaa. Kasasin lautaselle kasviksia ja palan piirakkaa. Nyt olo on aivan yhtä surkea, kuin edellisellä kerrallakin. Aamupäivällä tästä ei ollut tietoakaan. Näyttää aika selvältä, että (ainakin) vehnä on minulta syksyllä löydetyn kurkkurefluksin kannalta surkean epäsopiva ruoka-aine.

Hyvät uutiset: Näyttää siltä, että vehnää välttämällä on mahdollista saada refluksioireita aisoihin.

Huonot uutiset: Pitäisi pystyä välttämään vehnää :(

Olen hämmästynyt näistä oireista, joista juuri nyt kärsin - pienen piirakkapalan vuoksi. Kontrasti selkeytyspäiviin on niin ilmeinen.
Aiemmin olen syönyt vehnää enemmän tai vähemmän joka päivä ja olo on kyllä ollut sen mukainen. Niiden enemmän päivien perusteella aloin jossain vaiheessa epäillä vehnää, vaikka se ei taida olla tyypillisellä refluksiruokavaliolistalla.

Mutta olenko sittenkään yhtään valmistautunut siihen, että minun pitäisi OIKEASTI alkaa välttää vehnää ja mahdollisesti pysyvästi? En tosiaan. Totuttautumista tämä vaatii. Ja vähän suremista ja luopumista. (Ja tietysti jatkoselvittelyä ja varmistamista).

Näillä näppäimillä selkeytysruokavalio siis jatkuu ja nyt yritän saada nämä tunnetut pahakseni kokonaan vältetyksi niin, että saan myös kokea, miltä tuntuu elää ilman niiden aiheuttamia oireita.

Vähän rankalta tuntuu. Ehkä hitunen suklaata kannattaa pitää ohjelmassa :).

Kohti viikon loppua

Arkiviikko loppui koulutuspäivään.
Jotenkin mielsin sen poikkeustilanteeksi ulkonasyömisineen ja matkoineen.
Ravintolassa söin runsaan aterian, jossa oli vehnää ja maitotuotteita.
Suklaa kuului myös päivän ohjelmaan.

Jos edellisessä postauksessa epäilin kärsiväni valjusti ja epämääräisesti,
ei kärsimys tässä tapauksessa - viiden päivän selkeytyskuurin jälkeen - tuntunut pelkästään valjulta ja epämääräiseltä, vaan aivan selkeältä. Ja niin tutulta. Tältä minusta on tuntunut monta, monta kertaa. Mutta ei kertaakaan aiemmin selkeytysviikon aikana.

Ok. Poikkeuspäivän jälkeen elämä jatkuu ns. selkeytysruokavaliolla.
Toivottavasti seuraavaan viikkoon kuuluisi vähemmän "pieniä poikkeuksia", niin että tosiaan pääsisin siihen selkeyteen vielä. Ajatushan olisi rakentaa selkeä välttämisjakso ja sitten palauttaa rauhassa, yksi kerrallaan vältettyjä ruoka-aineita ja seurata, mistä mitäkin seuraa.

Tänään on tarkoitus selkeyttää vaatekaappia.
Minulla on jotenkin epäkäytännöllinen tila vaatteiden säilytykseen.
Tai jostain syystä vaan en saa sitä toimimaan.
Yksi syy on se, että vuodenaikoja vaan on liikaa! Tai vaatteita on liikaa. Eri elämänvaiheita ja kokoja on liikaa. Enkä ole osannut luopua.

Minulla on odottamassa vaatteita, joita en tällä hetkellä käytä.
En ole osannut päättää, olisiko vastuullisempaa odottaa ja mahdollisesti käyttää niitä vielä joskus sen sijaan, että ostaisin sitten myöhemmin uusia vai kierrättää kaikki nyt pois mahdollisesti muiden hyödyksi, mutta myös varsin mahdollisesti siirtää ongelmaa eteenpäin.
Pitäisi ilmeisesti olla tiedossa sellainen kierrätyskohde, jossa vaatteita oikeasti tarvitaan.
Ja malttia siinä, etten osta uutta. Sitä malttia jonkin verran onkin.

Nyt joka tapauksessa hilppasen vaatehuoneeseen ja teen kevätkatsauksen.
Ja jatkan selkeytystä - myös siinä toivossa, etten tarvitse ostaa uutta mekkoa niihin sukulaisen keväthäihin.

Viisi viikkoa oikeaa ruokaa

Viiden viikon päästä olen menossa häihin.
Pitäisi mahtua mekkoon.

On kaunis mekko,
mutta kummasti kireä.

Ei taida olla parempaa aikaa sanoa hyvästit turhalle makealle 
ja muulle terveyttä rapauttavalle. 

Olen tässä jo jonkin aikaa vähän haudutellut, että vaihdan vihreälle ja vireälle,
ja vaihtanutkin vähän ja saanut vähän ratkottua pulmia,
voinut pikkuisen paremmin,
ihan selkeästi.

Minulla on aivan selkeästi niin, että tietyt ruoka-aineet eivät oikein sovi.
(Minähän se olen noille entisille mega-allergikkoilleni geenit välittänyt.)
Mutta, kun se ei ole IHAN selvää ja eikä ole tarkkaa diagnoosia paperilla,
eikä aivan välitöntä, eikä aivan säännönmukaista uhkaa,
niin en meinaa millään saada pidettyä itseäni ruodussa.
Kärsin sitten valjusti ja epämääräisesti ja saamatta ihan tarkkaan selvää, mikä aiheuttaa mitäkin.
En saa toteutettua itselleni sellaista selkeää välttämis-altistusvaiheita sisältävää tutkimusta,
jollaisen tekisin epäilemättä ja välittömästi omalle lapselleni, jos hällä olisi osakin näistä oireista.

Itsensä kohdalla vaan voi olla välittämättä
ja kärsiä valjusti ja epämääräisesti.
Ei halua olla vaivaksi, eikä toisaalta kieltäytyä mistään.

Selkeytyskuuri ruuansulatukselle 
ja muutama kilo alas. 
Se olisi nyt tarpeen.

Selkeytyskuurin kiellettyjen listasta uhkaa tulla pitkä.
Osa on refluksi-oireiden vuoksi, osa allergiaa muistuttavien oireiden,
osa ihan yleiskehollisesti vaan huono.

VÄLTETTÄVIEN LISTA

• Ei sokeria (siis liikaa, ihan vähän jossain sitäkin tarvitaan).
• Ei vehnää (tällä saan oletettavasti refluksioireita hallintaan).
• Ei hiilihappojuomia (em. syyt).
• Ei maitoa tai maitotuotteita (koska ne nyt vaan ei toimi; tästä on hieman koholla allergiatestin tulokset, joita lääkäri ei pitänyt minään, en sitten niin minäkään, mutta jotain epäsopivuutta näihin liittyy...)
• Kunnolla hapatettua juustoa siedän vai toivonko vain? Tästä en ole varma. Ensin juustokin siis pois ja sitten parin viikon päästä altistan ja katson. 
• Ei tiettyjä öljyjä (terveyden ja refluksioireiden vuoksi). 

SUOSITTAVIEN LISTA

• Paljon vihanneksia, monenlaisia, tuoreita, kypsennettyjä, kaikkia värejä.
• Paljon vihreää.
• Hapatettuja juttuja. Cortidoa ja muutakin, ruuansulatukselle tueksi. 
• Hedelmiä, pähkinöitä, kanamunaa kalaa ja lihaa kohtuudella ja tarpeeksi.
• Voita ja oliiviöljyä siellä täällä.

Itse oikeista raaka-aineista tehtyä niin paljolti, kuin suinkin on mahdollista.
Eikä olis pakko napostella.

***
Ajattelin vähän seurailla blogissa, kuinka tässä käy ja miten edistyn.
Pääosin maidottomalla (jos juustoa ja voita ei lasketa) olen tässä ollutkin ja
hyvältä tuntuu.
Muutenkin em. trendejä olen suosinut,
nyt yritän vaan vähän suoraviivaistaa,
niin että saisin tuon välttämisaltistustyyppisen selkeyden mukaan.
Sokerin välttäminen tuo eniten toivoa sen mekon suhteen...

Luvassa on ruokasuunnitelmia ja muita havaintoja.

Toisena pääsiäispäivänä tarjolla on salaattia ja lihoja muulle perheelle pitataskuissa tarjottuna.
Illan vieraille on tarjolla kalkkunaliemeen tehtyä porkkanakookossosekeittoa, ruisleipää ja salaattia.

Kevät ei jää

Toissapäivänä auto jäätyi melkein kiinni lätäkköön. 

Kaivoimme, lapioimme jäätä, kuulimme solinaa lumikinosten lomasta. 

Tänään mies teki puron. 

Lätäkkö on jo melkein tyhjä. 

Jää, jota voi murtaa, kuuluu kevääseen. 

Se on kylmää, mutta se haurastuu ja antaa periksi. 

Minulla on kimppu kauniita tulpaaneja. 

Parsat maistuivat hyviltä. 

Söin muutakin vihreää. 

Puhuin miehen kanssa koko päivän, 

punnittiin aikoja ja aikomuksia,

aikojen vaihtumisia.

Elämä ei ole koskaan samaa, yhden vaiheen jälkeen tulee toinen

ja jotenkin kuitenkin yllätyn siitä, luulen kaiken pysyvän samana, 

luulen itseni pysyvän samana, 

olen sopeutunut olevaan, mutta se onkin jo melkein ohi.

Teimme ajatuspolkuja sen varalle, mitä luulemme tulevaksi,

niissä vuodet kuulostavat loikilta ja ymmärrän, ettei ole tätä ikuisesti,

ei mitään ikuisesti,

vaan kaikki muuttuu. 

Kevät ei jää, 

en ollut ikuisesti opiskelija, 

loppujen lopuksi en ollut pitkään lapseton nuori ammattilainen (vaikka pitkältä se tuntui), 

en olekaan ikuisesti pienten lasten äiti (vaikka ehdin jo melkein kymmeneksi vuodeksi asettua), 

joskus tämäkin vaihe on takana ja näyttää jälkikäteen lyhyeltä ja ehkä jäsentymättömältä,

arjelta ja seikkailulta samassa paketissa.

Pelkosieluisena olen

huono haaveilemaan tulevasta ja hyvä tyytymään olevaan. 

Mutta lähitulevaisuutta yritän kyllä komentaa: kevään on tultava

ja kävelykengät saatava kopsumaan. 

Suunnitelen surmaa pääsiäisen jälkeen

Ostin palan lammasta. Käärin sen marinadiin ja toivon parasta.
Ensimmäinen kerta.

Tilasin maatilalta puolikkaan luomupossun.
Ajattelen, kuinka se nyt vielä tepastelee karsinassaan.
Yhtenä päivänä se lahdataan minun pyynnöstäni.
Melkein kuin painaisi itse liipasinta.

Pääsiäiselle meillä ei ole perinteitä.
Tuntuu vähän tyhjältä.
Kukaan ei syö mämmiä, rahkaherkkuja en uskalla itselle tarjota.
Ostin punajuuria ja suunnittelen värjääväni kanamunia niiden keitinliemessä.

Parsaakin ostin. Meksikolaista!
Täällä ei kasva pääsiäisenä se ensimmäinenkään vihannes.
Tai no, herneenversoja on jo syöty.

Luen kirjaa, jossa pohditaan lihan syöntiä (entisen) kasvissyöjän silmin.
Samaistuin kohtaan, jossa vegaaniaatteinen viljelijä päätyy ristiriitaisin mielin rusentamaan käsin toukkia puutarhastaan.
Minulla on kaunaa sekä etanoiden että rusakkojen suuntaan.

Ja nyt sitten olen tilannut possun tapettavaksi.
Moninaisten elämänkäänteiden vuoksi olen jo aika pitkään ollut entinen kasvissyöjä.
Tässä vaiheessa alkaa tuntua vastuullisemmalta kohdata tosiasiat.

Possu elää tänään. Possu kuolee lähiviikkoina. Possu ravitsee meitä.

Yritän käyttää siitä kaiken, mitä suinkin osaan.
Surffailuhistoriastani löytyy tällä hetkellä aika outoja ruokalajeja.

Meksikolaista parsaa en osaa selittää. Matkalla kauppaan ajattelin, että ei kyllä parsa kuulu tähän säähän  eikä tähän aikaan. 
Sitten yksi kimppu ei ollutkaan niin nyhveröinen kuin ne muut.
Eskapismia lumikinosten keskellä?
Toisaalta kaalilla ja porkkanoillakin on rajansa.

Lammasta ja parsaa.
Vähän passioita taustalle.

Ehkä siitä tulee pääsiäinen.

Pilvipalvelu

Vilkutan kaverille tiedostossa.
Hän vilkuttaa vastaan.

Tänään

Tänään oli mukavan lyhyt työpäivä.
Tänään ajattelin ääneen.
Tänään koin epävarmuutta.
Tänään koin lämpöä.
Ja epäonnistumista
ja lannistumista,
puhdittumista ja lannistumisen pelkoa.
Astuin ylös portaita epävarmana ja levottomana
ja toisaalta vakaana ja rauhallisena samaan aikaan.
Näin itseni sivusilmältä peilistä,
pidin yhdestä, säikähdin toista,
ihmettelin istumisiani
ihmettelin tekemättömyyksiäni
ja tekemisiäni vähän myös.
Tänään oli ihan tavallinen päivä.
Asetuin tähän ja kuuntelin nämä ajatukset.

Vastaa, kun kysytään ja vaikka ei kysytäkään

Sain Linnealta nämä kysymykset: 

1. Minkä vaatteen hankit viimeksi?

Pitää ihan muistella... Taisin ostaa heräteostoksena trikoomekon, jossa oli murettua sinistä ja ruskeaa. En ole pitänyt sitä vielä. 

2. Kuka oli lapsuutesi sankari?

Ei tule mieleen - olinko jotenkin kyyninen lapsena?

Ihailin kyllä opettajaa, joka oli rauhallinen, kaunis ja ystävällinen. 

3. Oletko joutunut kohtaamaan pahimman pelkosi?

En. Osaan pelätä paljon, mutta yleensä vääriä asioita. Pelko ei auta, eikä valmista mihinkään. 

4. Missä olet syönyt ikimuistoisimman ateriasi?

Yhden ikimuistoisimmista söin yksin kesällä mökkirannassa toisen suurella joukolla Istanbulilaisessa kalaravintolassa. Ravintola oli vaikuttava molella tavalla. Erityisen ihmeellinen oli vihreä salaatti, jollaista en ole koskaan saanut missään. 

5. Jos olisit kirja, mikä kirja olisit?

Varmaan joku lasten tai nuortenkirja. "Marikki etsii itseään..."?  :-) En mitään äärimmäisen vakavaa. Joku sellainen ymmärrystä etsivä sävy siinä kuitenkin pitäisi olla. 

6. Kuka tuntee sinut parhaiten?

Puolisoni tuntee elämäntarinani lähimmin. 

Joskus tuntuu, että tyttäreni tuntee minut ikäänkuin sisältäpäin, koska meillä on niin samankaltainen temperamentti. Olen myös ajatellut, että jotkut blogini uskollisimmat lukijat saattavat jossain mielessä tuntea minua paremmin, kuin ne (perheen ulkopuoliset) ihmiset, joita tapaan arjessa. 

7. Oletko 'perinyt' vanhempiesi ammatin?

En. Olen pysynyt kokonaan muilla teillä kuin kumpikaan vanhemmistani. Tosin - jos olisin suuntautunut hieman toisin, tutkintoni periaatteessa mahdollistaisi sen, että olisin samassa työpaikassa äitini kanssa - mutta eri tehtävissä. Nyt en tee mitään sen suuntaista.   

8. Mikä on lempivuodenaikasi?

Kevät. Etenkin toukokuu. Mutta se on liian lyhyt. Tänä vuonna olen masentanut itseäni sillä tiedolla, että kevät kestää Suomessa usein vain kuusi viikkoa. Pidän myös syksystä. 

9. Hassuin asia, mitä osaat tehdä?

Välillä saan lapset nauramaan. Mutta en tiedä miksi. Niinpä pyysin tarkennusta nousevalta polvelta. Heidän kommenttinsa: "olet niin 'aikuisten oikeesti', ettei me osata sanoo..."  

10. Kirjoitatko mieluummin käsin vai koneella?

Aina koneella. Melkein naurettavuuteen saakka. Joskus unohdan, että käsinkin voi kirjoittaa. 

Opiskelijani eivät saa selvää käsialastani. Joskus tsemppaan siinä, niin menee paremmin. 

Paradoksaalisesti tekstauskäsialani on kaunis (korteissa tms.). 

11. Kuka ilahdutti sinua tänään?

Kollega ja esimies, lapset, puoliso, kukin omalla tavallaan. Niin ja pari opiskelijaa. Etenkin yksi, joka menee jo aivan omia teitään. 

Haasteeseen kuului myös kertoa 11 satunnaista asiaa itsestään. 

1. Olen nyt täysin kyllästynyt lumeen, enkä jaksa olla kiitollinen siitä, että on kaunista ja huikaisevaa, vaikka näenkin sen ympärilläni. 

2. En omista suksia. Olen kyllä harkinnut suksien hankkimista. 

3. Ostin tänään kaupasta ruisleivän ja ehtaa voita - en muuta. Oli aika perisuomalainen olo, kun astelin töihin leipä ja voi laukussani. 

4. Minulla on joko liikaa kirjoja tai liian vähän kirjahyllyjä. 

5. Kaikkeen, mitä olen tehnyt, olen suhtautunut epäilevästi. Juuri nyt olen myös erittäin epäileväinen sen suhteen, selviänkö tulevista tekemisistäni. 

6. Hymyilen paljon.

7. Pelkään paljon, mutta se ei yleensä näy. 

8. Olen varmaan jonkin sortin idealisti ja elän jatkuvassa ristiriidassa, koska en koskaan elä niinkuin uskon, ja tosi usein en edes tiedä, mitä perimmiltään uskon, koska mietin niin monia eri näkökulmia. Onpahan sitten elämä kiinnostavaa, enkä jämähdä paikalleni. 

9. Mummoni pysyi pitkälti omassa mökissään. Minussa on osa häntä. Ehkä jämähdän omalle paikalleni. 

10. Piirtelen kokouksissa. 

11. Olen vähän koukussa Master Chef ohjelmaan. Eka kerta. 

Pikkuveli

Paju ei pidä siitä, jos häntä ohjataan tai käsketään.
Paju ei pidä siitä, että asiat eivät mene hänen odottamallaan tavalla.
Paju ei pidä siitä, jos käy ilmi, että hän on nuorempi ja tietää vähemmän ja osaa vähemmän.
Pajulla on tarkka oikeudenmukaisuudentunto.

Paju on viisivuotias.
Aika tavallinen viisivuotias,
joka pahoittaa mielensä herkästi
ja näyttää sen selvästi.

Paju murjottaa, murisee tai parkuu.
Usein, se joka on suuttumuksen aiheuttanut, ei tiedä itse yhtään, mihin on syyllistynyt.
Paju ei kerro. Toisen pitäisi tajuta.

Onneksi me toiset myös vähän tajuamme,
muistelemme ja arvaamme
ja autamme Pajua löytämään sanoja.

Olen huomannut, että luokseni yhä useammin kävelee suuttunut Paju, jolla on jotakin kerrottavaa.

Sisarukset ovat myös oppineet ymmärtämään Pajua paremmin.

Eräänä päivänä kuuntelin sivusta, kun Timotei silitteli Pajua myötäkarvaan:
"Oikeasti sinä olet ihan yhtä hyvä lukemaan kuin minäkin. Minä en osannut viisivuotiaana lukea vielä mitään sanoja ja sinä osaat jo lukea tämä ja tämän... "

Ja toisen kerrana aivan samaan tapaan piirtämisestä: "Minä piirsin viisivuotiaana tällaista ja tällaista... Sinä osaat nyt jo näin ja näin..." 

Kohta käynnistän auton
ja ajan töihin
käännän päälle katseita kestävän turkin
puhun (vaikka olisin sisältä sanaton)
ja toisaalta täytyn
ja vuodan yli, olen hyödyksi, olen mitä tarvitaan
tulen kotiin
käperryn takaisin itseeni
tai leimuan vielä.

Hajanaisia huokaisuja lauantai-iltana

Loma loppuu kohta. Ero rakkaasta loppui tänään.

Turhat murheet valuvat pois, uudet tulevat tilalle.
Ravistan turkkia.
Etsiydyn lämpimään
(useammin kapeille kujille,
jolkotan yksin
tottumuksesta vai pakosta - en ihan tiedä).

Lomalla sain kuunnella leivinuunia.
Sen lämpö hiipi iltaisin olkapäille.

Oli hyvä lasten kanssa.
Jokainen tuli lähemmäs.
Liikuttiin. Oli valoa ja lunta.

Nyt koti tuntuu vielä vähän vieraalta,
on melkein kuin tottuminen kaikkeen,
on olo, että nyt, hetken, voisi tehdä jotakin toisin,
nyt, ennen kuin arjen vaate laskeutuu.

Varsinaiset talvikuukaudet päättyvät, mutta talvi jatkuu.
Pitkä talvi.
Ulisen kevättä. En muuta. Näillä lumilla keväättä viivytään pitkään.

Haluaisin innostua ja paeta vähän johonkin.
Teen hyvää ruokaa (edelleen). Edes sen verran saan hoivatuksi itseäni.

Joskus minusta tuntuu, että jokainen ympärilläni odottaa minulta pikkuisen enemmän kuin mitä pystyn antamaan. Yhtäkään en pysty suojelemaan kaikelta, en edes siltä, etteivät pettyisi minuun. Opetan lapsiani selviämään siitä, että olen monessa vähemmän kuin he odottavat, vähemmän kuin he tarvitsevat. Ei kukaan kertonut minulle, että äitiys olisi niin paljossa tätä. Eikä kuinka oikealta se tuntuu, kuinka he (tai minä) tarvitsevat juuri sitä: olla pettynyt ja rakastettu, tarvitseva ja tyhjä, mutta hoivattu ja nähty.

Rakastan lapsiani,
ihmeellisiä, luovia, innostuvia, keskittyviä, hassuja ja viisaita lapsiani :).

Nyt menen nukkumaan, unen syliin,
toivon.