Kannan huolta ja suren.
Se on menneen suruni
varjo
jossa väikkyvät nykyisyyden hahmot
naiset ja miehet,
yhdessä eläneet, sopivan ikäiset,
sellaiset, jotka sanovat "jos meillä olisi lapsia..."
tai "minulla kun ei ole lapsia..."
Minä katson heitä ja alan kantaa heitä,
alan odottaa heidän kanssaan - vaikka he eivät ehkä odota,
alan kantaa surua, jota he eivät ehkä tunne,
huolestun ja huokaan "eikö vieläkään, eikö jo nyt?"
ja odotan pyöristyvän vatsan tuomaa helpotusta ja toivoa.
Itken heidän puolestaan, vaikka en tiedä.
Niin lähellä ovat menneet pimeät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti