Väsy

Olen väsynyt, melkein uupunut.
Tauti ei osaa merkittävästi hellittää.
Yön lähestyessä tajuan, ettei huominen rankka päivä ole välttämättömyys,
ettei se ole edes velvollisuus,
että on muitakin velvollisuuksia - vaikkapa se, että pidän itsestäni huolta pitkän tähtäimenkin tarpeiksi.
Soitan esinaiselle, ilmoitan kolmannen sairauspäivän,
en vain ole vielä kunnossa.
Päätös tuo väsymyksen pintaan kyyneliksi asti.
En ole päässyt vielä lepäämään tämän taudin kanssa,
ei se hellitä, jos se ei saa tilaa, jossa tehdä tehtäväänsä,
hiljentää ja pysäyttää minua,
näyttää jotakin.
Tänään aikataulu oli päällä vuorenkaltaisena, vähän uhkaavana. Minkäpä minä sille, sairas tai ei, ajattelin, ja tein suunnitelmat, tiedostot, kansiot ja monistepohjat valmiiksi. Käännähdin lepäämässä välillä. Mieli levoton.
Huomenna en pidä niitä tunteja.
Ne siirtyvät.
Huomenna on ohjelmassa sitä, mitä olisi pitänyt alunperin.
Marjoja ja hedelmiä, salaattia, mustaviinimarjamehua, lämpimiä vaatteita, joku elokuva, päiväunia, rauhallista lukemista sohvassa maaten, välillä pientä hiljaista liikettä, venyttelyä, kynttilöitä, höyryhengitystä, lepoa, lepoa, lepoa - irrottautunutta lepoa. Rästiin jäänyt pitäisi kerta kaikkiaan nyt unohtaa ja luottaa tulevien päivien kannettavaksi. Suunnitelmat olisi kerta kaikkiaan uskottava riittävän kantaviksi. Niiden varassa mennään. Kansioita ei enää avata.
Ja tulevat päivät - ne pitävät huolen itsestään.

Onnistuuko lepopäivä?
En tiedä.
Aika kummallista, että se vaatii näin kovat palopuheet,
eikö sen pitäisi olla itsestään selvää -
kuin kissa tuvan pankolla?

Yksin kotona

Perhe väistyi sateeseen.
Minä olen yksin kotona.
Pöydällä on sairaslomalappu eiliselle ja tälle päivälle.
Eipä tänään mitään koululla tapahtuvaa olisikaan työtehtävissä.
Sitä mitä on, on vaikea jättää väliin, koska kurssit kuitenkin alkavat huomenna.
Iso osa eilisestä sairaslomasta meni lääkärikeskusreissuun kolmen lapsen kanssa.
Sieltä tultuani olin aivan ryytynyt, miehen kanssa meni ristiin, kun hän häipyikin tekemään yleishyödyllistä projektia - jossa tietysti vielä kesti hieman aiottua pidempään (eikö aina?). Pihisin kotona kiukusta ja väsymyksestä. Tein tarvittavia siirtoja ipanoiden eteen. Selvisin ilman McQueenia kahdeksaan saakka.
Lopulta pääsin vähän lepäämäänkin.
Päiväunia ei kuitenkaan välttämättä kannata nukkua enää seitsemän jälkeen.
Ilta meni uudessa obsessiossani (mistähän se pieni on sen piirteensä poiminut...?). Flickr´n Creative Commons on koukuttanut minut vallan. (Ihan niinkuin niihin power pointteihin ei saisi muutenkin menemään valtavasti aikaa.) Se osuu ikivanhan kollaasi / kuvaharrastuksen hyvin tallatuille poluille... Obsession raja ylittynee siinä, että eilen etsiskelin esityksiini sopivia kuvia vielä väsymysrajan jälkeen ja vaikka tajusin, että kuvat joita etsin ovat todennäköisesti enemmän oppijan huomiota hajottavia, kuin oppimista tukevia. Et silleen.
Tänään kurinpalautus.
Papereita kuntoon ja sitä rataa.
Asiaa.
Ei kuvia.
Lepoa jossain kohtaa.

Oh´MA!

Pieni on hyvää vauhtia löytämässä omaa tahtoaan.
Nyt hän on päässyt television katsomisen makuun.
Ehdoton lempiohjelma on Disneyn Autot-elokuva.
Sitä hän haluaisi katsoa lähes aina,
milloin vain muistaa ohjelman olemassaolon.
Jos joku mainitsee avainsanan (esim. auto),
pieni ottaa hyvän katsekotaktin ja sanoo
erittäin merkitsevästi: "Auto, auto oh´MA! (=ohjelma)"
Haluttuun päämäärään pyritään tarvittaessa toistolla,
ja on aiheesta heitetty parit itkuraivaritkin.

Pyrimme ns. "kohtuuteen": siis auto-ohjelmaa esim. vain kerran päivässä viikonloppuisin... tai edes joku arki-ilta ilman... Osaan useita kohtauksia jo ulkoa.

Keskimmäinen oli oppinut ko. ohjelmasta ilmaisun "Mikä hiton...". Se esiintyy aivan lopputeksteissä.

Kun esikoinen oli pienen ikäinen, hän katsoi lähinnä Maisaa ja sitäkin vain pieniä pätkiä kerrallaan.
Näin rappeutuu siis kasvatuskulttuuri.

Ja kaikella on hintansa.
Eilinen suggestio kouluasioiden unohtamisesta yönseuduksi onnistui hyvin.
Kipeytyneet poskiontelot kuitenkin pitivät unen keveänä. Alkuyön mielessä pyöri sitkeästi laulu: "Urpo on karhu, Turpo on karhu. Tää on tavallista karhun elämää."
Ja kun sain sen heitettyä sängyn laidalta, aloin nähdä Salama McQueen aiheisia unia. Ehdin nauttia universiona jopa varsin pitkiä pätkiä elokuvasta.

Ps. Kerroin aamulla unesta ruokapöydässä. Heti kun olin sanonut Salama McQueen, tajusin mokanneeni. Sylistä kuului vaativa ääni: "Auto oh´MA!"

Viikonloppuyö ja kyllin hyvä opettaja

Flunssaisen viikonlopun ilta.
Mukissa on mustaviinimarjamehua - ei oikeaa, äidin tekemää, vaan kaupan.
Huomenna, pitkästä aikaa, voin herätä pienellä viiveellä, olla kotona tyttären lähtiessä kouluun. Hän on odottanut sitä. Yksin lähtiessä olonsa lienee kuitenkin vähän epävarma, vaikka osaakin ja pärjää. Yksin lähtemisiä on ollut tähän asti monta kertaa viikossa, nyt vain yksi.

Edellisenä yönä "suunnittelin" puoliunessa opetusjuttua, en tietenkään mitään hyödyllistä, vaan pyörittelin epäolennaista, jo lähes valmiiksi ajateltua.
Pieni kieppui vieressä.
Aamulla heräsin niskat jumissa.

Ehdin siinä miettiä muutakin,
esimerkiksi sitä, että olisi aika kirjoittaa huoneentauluksi "kyllin hyvän opettajan" julistus, rauhoittamaan monia vaatimuksia ja tietoisuutta siitä, mitä kaikkea vielä hyvää ja kaunista saattaisin ottaa yritettäväkseni tehdä.
Yön pimeydessä ajattelin ensimmäiseksi kohdaksi:

"Kyllin hyvä opettaja...
... nukkuu yönsä. Opetuksen laatua ei yön tunteina paranneta."

En ole vielä keksinyt muita kohtia.
Niin ristiriitaista kaikki on.
Alkavassa jaksossa kursseillani on 120-140 opiskelijaa, riippuen kuinka monella on kaksi aineeni kurssia samassa jaksossa.
120 nimeä siis - nooria ja alekseja, lindoja ja lauroja, antteja ja teemuja... Onneksi kaikki nimet eivät ole uusia, kuten keväällä. Harkitsen, voisinko kirjoittaa nimien opettelun pois odotusteni listalta, enkä kuitenkaan oikein voi. Opiskelijan nimi on kuitenkin opettajan työkalu, yhteyden väline.
Ei sillä, että yleensä osaisinkaan noita nimiä. Lunttaan listasta. Harvoin edes yritän ilman. Mutta helpompi olisi, jos osaisin.
Miten tämän sitten laittaisin:

"Kyllin hyvä opettaja...
... ymmärtää, että nimellä on merkitystä, vaikka ei kaikkia aina muistaisikaan...?"

Pidän kahta kurssia, joilla aion selvitä osin siten, että opiskelijat saavat esitellä töitään ja myös opettaa sisältöjä. Annan valmistelulle aikaa kurssilla. Ohjaan valmisteluprosessia. Olen saatavilla. Ja silti poden vähän huonoa omaa tuntoa siitä, että ratkaisun perusteena on selvästi myös oman valmistelutyön vähentäminen ja jaksamisen varjeleminen. Pitäisikö potea? Eivätkö tehtävät nyt kuitenkin ole aivan keskeisiin asioihin kohdentuvia? Eikö asian selvittäminen itselle ja opettaminen muille ole varsin mainio tapa myös oppia jotakin sisäistetysti? Miksi minun pitäisi aina valita se itselle työläin toimintatapa - kun valitsen sen kuitenkin usein ja monessa. Ja eikö tässä tapauksessa ole kohtuullista valita itselle keveämpi siltikin, vaikka se ei ehkä olisi kaikissa suhteissa se oppimista eniten edistävä tapa? (Ja mistä minä edes tiedän, mikä olisi. Tiedän vain, mitä opiskelijat ennakko-odottavat.)

"Kyllin hyvä opettaja...
... menee joskus sieltä, missä aita on matalin - etenkin jos ruoho on vihreää niilläkin main..."


Haluaisin nukkua ensi yön rauhassa. Laittaa koulun ovet, tietokoneet, kansiot ja työlaukut kiinni ja lähteä ihan jonnekin muualle, omaan elämään, lasten kanssa mökille tai lapsuuden maisemiin tai jonnekin, missä en ole ollut ja mitä en osaa kuvitella.
Hyvää yötä. Kauniita unia.

Flunssaa,
uusien kurssien valmistelua,
päättyneiden kurssien arviointia,
sen miettimistä, miten työ näyttäytyy niin vaativana,
onko se minussa vai työssä vai yhteiskunnassa
vai pelkästään tässä ylitäydessä elämänvaiheessa...

Loka-marraskuu on töissä ihan pahin vaihe.
Yritän tajuta, miten voin selvitä.
Yritän tajuta, mistä voin löysätä, mistä päästä helpommalla.
Helpolla pääsemisessä olen kyllä vähän niinkuin Niksi-Nella...
En oikein osaa tehdä yksinkertaisesti ja paljaasti.

Hahmottelen suuria linjoja.
Ehkä vielä pitäisi miettiä, otanko jossain turhaa taakkaa,
voisinko tehdä helpommin.
Mieli on vähän levoton,
nenä tukossa.

Huoneista ja unesta

Syyspäivät ovat olleet ihanan kesäisiä.
Söimme vielä metsästä mustikoita.

Meille on tullut tavaksi siivota sunnuntaina,
kun emme millään lauantaina jaksa (ja se on ainoa kokonainen lepopäiväni muutekin).
Tänään näimme oikein konkreettisesti miten paljon aikaa pelkästään tavaroiden raivaamiseen tämän viisihenkisen täystornaadon jäljiltä vaatii.
Kaikki ei vieläkään ole paikallaan. Ollenkaan kaikella ei ole mitään paikkaa. Siinä mielessä kodin laitto on vielä kesken.

Elämme toistaiseksi näin -vaihetta. Moneen asian ei viitsi tarttua, kun tietää, että kohta asiat kuitenkin on muutettava ja ajateltava uusiksi.
Jotta pääsisimme toiseen vaiheeseen pienen pitäisi muuttaa pois makuuhuoneesta, työhuoneen pitäisi muuttaa makuuhuoneeseen (jota ennen internet yhteys pitäisi saattaa makuuhuoneessa toimivaksi) ja molemmat pojat pitäisi majoittaa heille ajateltuun huoneeseen. Tytär jäisi sitten onnelliseksi oman huoneen valtaiattareksi.

Ketjun ensimmäistä siirtoa hidastaa pienen yöelämän nykytila. Maitopullopalvelu pelaa ja äidin kyljessä on mukava kieppua. Kuinka pitkään näin? Kysyn sitä itseltäni yhä useammin. Nukun yleensä noin 7 tuntia yössä ja jos uni on katkonaista, huomaan kärsiväni pienestä univajeesta. (Nukkuisin mielelläni 8-9 tuntia, jos muu elämä sen mahdollistaisi.) Kuinka pitkään siis? Allergisen pienen sallittuihin syömisiin ei raaskisi puuttua, eikä ole vielä tullut vastaan sitä latausta, jolla muutosvaiheen itkun ja unenpuutteen läpi mentäisiin. Varsinkin kun öinen tuhisija on myös hellyyttävä ja suloinen vieressä pidettävä. Jossain kaukana väikkyvät kuitenkin myös muistot katkottomista yöunista...

Elämää on vaikea saada järjestykseen. Aina jokin osa on liikkeessä.
Kodin ja työpapereiden järjestäminenkin tuntuu aika ajoin lähes mahdottomalta.

Mutta onneksi aurinko paistaa,
pieni nukkuu vaunuissa ulkona,
muut pienet leikkivät, mies puuhaa hänkin ulkona,
teetä riittää...

Työn ihmeitä

Työn maailmaan sopeutuminen herättää valtavasti ajatuksia.
Olen ehkä kollegojen silmissä hassu, kun mietin milloin sitä ja milloin tätä - ja jaksan rasittua niistäkin (pikku-)asioista, joiden kanssa he ovat tiensä jo löytäneet.

Mutta olen herkkis myös muuten. Pienet kohtaamiset tuntuvat, liikuttavat.

"Kiitos tästä tehtävästä, ope", kirjoitti yksi opiskelija palautetun tehtävän loppuun.

Toinen tuli kertomaan minulle, mille alalle aikoo. Olisiko aineestani siinä hyötyä? Kuuntelen ja vastaan, toivotan tervetulleeksi kursseille. Tuntuu hyvältä katsoa silmiin.

Kaksi kaverusta, joiden kevättä värittivät jatkuvat poissaolot, ovat istuneet kurssilla jokaisella kerralla paikalla. Käyn kehumassa, olen huomannut, hyvin menee.

Tästähän tämä koostuu. Näistä ihmisistä.
On vähän sääli, että kurssit vaihtuvat niin tiheään.
Juuri kun opin tuntemaan, tulevat uudet.

Välipala

Menimme lähikauppaan suoraan päiväkodista.
Oli jo aika myöhä
ja pojilla oli nälkä.
Ostin banaaneja.
Mentiin kassalle, maksettiin.

Ulkona annoin molemmille pojille
puolikkaan banaania käteen.
Se oli ihmeellistä,
niin helppoa, niin tavallista.

Aurinko paistoin katukiveykseen.
Minun poikani söivät banaania.

Laitoin tällasen taustan.
Yläkulmaa klikkaamalla löytää lähteelle.

Lasten kanssa

Miltä näyttää neljävuotias aamuisin, kun hän on juuri noussut ja kävelee olohuoneeseen luottavaisin askelin, täytenä itsenään? Hän on matkalla minun syliini.

Jos osaa juosta yksivuotiaan tavoin niin, että jokainen askel tuo iloa jokaiselle, joka sitä katsoo - mitä enempää voi vaatia?

Elämä lasten kanssa on kaaos.
Käyn yleensä ainakin kahta keskustelua samanaikaisesti.
Kaikkialla on ääntä, leluja, joku, joka haluaa jotakin, toinen joka ei halua antaa.
Käsittämätöntä, hallitsematonta!

Mutta
vähän tästä avautuu helmihetki.
Se pyyhkii tyhjäksi kaiken hälyn.
Täyttää kaiken rakkaudella, pehmentää rajat.

Se pieni, joka piti opettaa nukkumaan yöt läpeensä,
kiipeää kainaloon, painautuu minua vasten. Ei ajatukset, vaan sydän
ohjaa kaiken.

Irrallisia huomoita

Tytär on kirjoittanut ensimmäisen tarinan koulussa annettuun tarinavihkoon. Se on pitkä ja hän on väkertänyt sitä innolla.

Työviikko on takana. Huomenna lomailen eli osallistun työhöni kiinteästi liittyvään koulutukseen palkattomalla virkavapaalla. Kuntatalouden säästöpossuun kilahtavat nekin rahat siis. Toivottavasti maailma(nkolkka) pelastuu.

Opettaminen on ollut hitusen vähemmän hämmentävää.
Ikäänkuin alkaisin saada otetta jostain.
Sanoja en vielä, mutta jotain tuntumaa.

Tilasin kirjoja. Nam.

Arkistointi/mappi/tiedosto/monistesäilytys ym. systeemini on kriisissä. Kehitelläkö uutta vai palata vanhaan, vaikka siinä onkin joitain rasittavia piirteitä? Nykytila on ns. hallitun kaaoksen reuna-alueella. Siinä on riskejä.

Pitäisi olla aikaa ja tapoja ajatella.

Käveleminen on hyvä.
Tänään muuta liikeettä tarjolla.

Olen hyvällä tuulella vaikka tapahtuu hassuja ja tulee takapakkia. Kunnanisät, kippuranenät koikottavat kummia, eivät ymmärrä niitä näitä olosuhteista, joita ovat luomassa. Hyvä tuuli taisi tulla työpaikalta: sinnepä jätin työt ja astelin pois, omaan iltaan ja elämään. Tänä iltana ei ollut iltatöiden vuoro. Nukutin pienen. Katselin häntä vähän, kippurassa, raitapaita. On mukava olla. Ihan vaan yksinkertaisesti mukava olla.

Omena puusta

Mies keskustelee lasten kanssa suuria.
- Mikä on suurin, mitä voit kuvitella?
Sinivalaista edetään tähtisumuihin, sellaisiin, jotka kattavat kaikki tähtisumut. Olisiko sellainen suurinta, mitä ajatella saattaa?
- Jos olisi sellainen tosi suuri auto, joka olis sitä tähtisumua suurempi, ehdottelee keskimmäinen, tai talo, tosi iso talo!
Päädytään Jumalaan.
Olisiko Jumalan, jos hän on kaiken luonut, oltava vieläkin suurempi kuin kaiken kattava tähtisumu?
Ei välttämättä, järkeilee esikoinen. Onhan siemenkin pieni ja siitä kuitenkin voi kasvaa jotain suurta. Jumalan ei siis välttämättä tarvitse olla kaikkea luomaansa suurempi.

Mikä sitten olisi kaikkien pienin elävä olio maailmassa?
- Muurahainen, huutaa keskimmäinen.
- Solu, ehdottaa esikoinen. Loppuillan he miettivät viruksia, molekylejä ja atomeja. Ja sitä, mikä olisi kylmin asia maailmassa.

Mikä voisi olla aurinkoa kuumempi?
- Suurempi aurinko?
Mutta olisiko kaksi aurinkoa tosiaan kuumempi kuin yksi aurinko. Olen epävarma. Kai se riippuu siitä, mitä kuumuudella tarkoitetaan.

Hyviä

On sumuinen aamu, vähän synkkä. Ensimmäinen tällainen aamu. Olen syksyssä. Väistämättä.

Haluan ajatella hyviä asioita, vahvistaa niitä itsessäni:

Pikkuiseni syö luumua ja banaania.
Keskimmäiseni syö melkein kaikkea, mitä hänelle on ehditty kesäkaudella kokeilemaan.

Eilen tein helminauhan yhdessä tyttären kanssa.
Sille oli varattu aivan erityinen käyttötapa.
Päällystin kalenterin harmaan kannen kuvilla, jotka tuntuvat hyviltä (tummaa, kaunista).

Olen alkanut lukea. Pitkästä aikaa se tuntuu minulle oikealta ravinnolta.
Olen alkanut myös etsiä sopivaa musiikkia. Löydänkö, en tiedä. Mutta jo se, että kaipaan. Niin pitkän tauon jälkeen.

Olen löytänyt viisaita ja koskettavia sanoja.
Ymmärrän, että olen oppimassa.

Liikuntaharrastus alkaa tällä viikolla.

Mies on viisas ja lempeä. Muistuttaa itselleen ja minulle, että tämä ylitsevyöryvän täysi ei kestä ikuisesti.

Lääkärissä todettiin se, minkä jo tiesinkin.
Päiväkotiin voi mennä yleiskunnon mukaan.
Yleiskunto on hyvä.

Esikoinen ystävineen leikkii perhepäivähoitajaa.
He viihdyttävät pientä hoidokkiaan taitavasti.
Sisko on veljien suosiossa ja niin on ystäväkin.
He eivät haluaisi olla lainkaan poissa kotoa, kun tämä ystävä on kylässä.

Olohuoneen lattiaa peittää lego&brio-kaupunki junaratoineen, teineen, rakennuksineen ja autoineen. Jäljelle jäävä lattiapinta-ala on muiden sekalaisten tarvikkeiden peitossa. Omat tekemiseni jättävät työhuoneen pöytäpinnoille analogisen kaaoksen.
Illan aikana yritän saada tehtyä joitakin rauhoittavia eleitä.

Häivähdys mennyttä

Tänään kauniina lämpimänä syyskesän päivänä elin hetken tuttua elämääni. Kävelin lasten kanssa ulkona kiireettömästi ja toimittelin asioitani, katsoin päivällä vähän televisiota, nukuin pienet päiväunet lasten leikin äänien kaikuessa taustalla. Yöllä valvoin painajaisia ja kipeää korvaa itkevän pojan kanssa. Palkaksi sain tämän ihanan päivän kotona. Lääkärikäynti odottaa ja työt joutuivat väistymään.

Olenko ikävöinyt kotiäitiaikoja? Kyllä, vähän, ainakin tällaisena päivänä - ja sitä edeltäneinä iltoina, jolloin tein suunnittelutöitä päivästä ja illasta ja osan yötäkin. Valmistelen uudesta aihepiiristä laajaa kokonaisuutta. Sellaisssa aika menettää rakenteensa, pehmenee, sulaa pois. Tunsin siis jotenkin melkein ansainneeni nämä muutamat ei-mihinkään-erityiseen käytetyt tunnit, levollisen, kauniin päiväni.

Se on kohta päättymässä. Lähdemme lääkäriin. Se on taite. Sen jälkeen on kohdattava tulevankin päivän tunteja ja vastuita. Mies on matkoilla. Ruuaksi on hernekeittoa.