Samassa kuvassa kaikki

I

Jotkut pallot ovat nyt ilmassa kovin korkealla,

pyörryttää kun niitä katsoo,

niska taittuu, 

kurottuu.

Samaan aikaan ovat jalat savessa niin kiinni,

ettei melkein jaksa astua seuraavaa

askelta. 

Ei sitä oikein saa samaan kuvaan,

tässäpä teille selfie:

muta, pallot, minä.

Ei, jokainen lause rajaa jotenkin väärin. 

Onko kuva keskeltä repeytynyt? 

Onko ajassa niksahduksia? 

Mutta minähän olen tämä kasa yhteenkietoutuneita soluja,

en voi olla monessa paikassa yhtä aikaa,

on vain yksi aika, paikallisuus, 

samana jatkuvuus,

tässä oleminen. 

Ei kuvaa,

ei sanoja, 

mutta sama oleminen kaiken keskellä. 

Silti jotkut väitteet ovat tosia,

mutta emme välttämättä koskaan tiedä mitkä. 

(Syntyy äkillinen halu opettaa tietoteoriaa.) 

II

Saatan miettiä, että 

kuka olisin, jos olisin off-line. 

Mitä tulevaisuuden lapset miettivät, Alexander Stubb? 

III

Edessäni on kolmio: 

ELÄMÄNI, MIELIKUVANI, ARVONI

lukee kulmissa. 

Keskellä lukee: 

HYVINVOINTINI, TERVEYTENI

Minun pitäisi kirjoittaa siitä. 

IV 

Asiat avautuvat, kun niitä ajattelee. 

Tähän olen luottanut aika paljon 

ja usein luottamus on palkittu runsaskätisesti. 

Vähintään yhtä tärkeää

on olla paikoillaan ja tuntea maa jalkojen alla. 

V

Sitä en ihan ymmärrä, 

että tunteet kätkeytyvät ihmiseltä. 

Tuhat lahjaa

"Kuule. Et pääse kielteisestä tunteestasi ajattelemalla myönteisesti. Liittyvät ne tunteet sitten veljeesi, minuun tai kehen tahansa. Tunteet ovat ajatuksia nopeampia, veri virtaa nopeammin kuin hermoimpulssit etenevät." Hänen silmäripsensä värähtävät. "Tunnetta voi vastustaa vain toisen tunteen avulla." 

Ann Voskamp, Tuhat lahjaa, s. 128

En juurikaan lue hengellisiä kirjoja, mutta jokunen vuosi sitten päädyin tilaamaan Ann Voskampin kirjan One Thousand Gifts. Päädyin myös lukemaan kirjan - kannesta kanteen - ja säästämään kirjan minuun vaikuttaneiden, varjeltujen, hellittyjen kirjojen joukkoon kirjahyllyssäni. Kirja kertoo tarinan siitä, kun Ann alkaa kirjata ylös päivittäisiä kiitollisuuden aiheita. Miten kirjoittaminen ja kauniiden, hyvien asioiden huomaaminen muuttaa häntä, hänen tunteitaan, hänen arkeaan ja hänen uskoaan.

Minulle kirjan merkitys kiteytyy jotenkin näin:

Sillä on merkitystä mihin katson, 
sillä huomaanko kiitollisuuden aiheet,
mutta katsominen ei voi tapahtu ummistamalla silmät siltä, mikä on vaikeaa, raastavaa ja tuhoisaa. 

Kirja avautuu varmasti parhaiten sellaiselle, joka uskoo tai jolle kristillinen traditio on jotenkin tuttua ja rakastakin, mutta kiitollisuuden merkitys ei rajaudu niihin, jotka pystyvät uskomaan. Kristillisen tradition sisällä minulle tuli lukijana aavistus, että saatan pitää käsissäni yhtä pitkäikäistä klassikkoa. Ann kirjoittaa omaperäisellä tyylillä, elämänläheisesti, runollisesti ja samalla heijastaen laajaa kristillisen ajattelun tuntemusta.

Kirjoitan tämän siksi, että Uusi tie on julkaissut Annin kirjan suomeksi otsikolla Tuhat lahjaa
ja toivon, että kirja löytää oikeisiin käsiin.
Avaranäköisen kiitollisuuden lahja on mielestäni etsimisen arvoinen.

Tarvitsen viisautta ja suojaa

On myrskyjä
ja on myrskyjä vesilasissa
ja hukkaan valuvaa energiaa,
taistelua olemattomia vastustajia vastaan.

Olen osunut reitille
ja rukoilen viisautta ja vakautta
ja lempeyttä ja ymmärrystä ja luottamustakin vielä.

Miksi ihmisenä oleminen
on niin ristiriitaista; että suuriin lahjoihin, huikeuteen ja intohimoiseen hyvään pyrkimiseen
liittyy usein tumma varjo, joskus tyhjäksi tekevä varjo, jotakin jolta on vain pakko suojautua.
Kuinka hankalaa ja surullista.

Tajuan, että minun on oltava oman varjoni kanssa
riittävässä sovussa, ettei se paisu esteeksi asti.
Tajuan, että itsestä on totta vieköön pidettävä hyvää huolta.
En ole erilainen ja toinen,
en ole se, jolle ei koskaan voisi käydä noin.

Olen se, joka saa nyt mahdollisuuden
muistaa ja muuttua.
Varjella itseään,
viisastua,
syvetä,
tulla yksikertaisemmaksi ja suoraksi.

En tietenkään näe omia sokeita pisteitäni
ja toisen sokeiden pisteiden kohdalle joutuessani
se tuntuu ajatuksena vähän pelottavalta.

Palaan ja kiinnyn
taas viisauteen
ja lempeyteen.
Niille on tässä maailmassa paljon tarvetta,
niin kovin paljon tarvetta.

Miksi? (9)

Saksassa aina, kun keskustelu kääntyy suomalaiseen koulujärjestelmään:
- Voisitko selittää, miksi koulut Suomessa ovat niin erinomaisia?

Suomessa, kun keskustelu kääntyy mediassa opettajiin:
- Osaakohan ne opettajat siellä koulussa olenkaan käyttää niitä tietokoneita?

Miksi? (8)

Migreeni.
Ei yhtään yksittäistä kohtausta tänä syksynä.
Jokainen kohtaus on tullut useamman kohtauksen kimpussa ja
epämääräistä migreeniaikaa kestänyt vähintään sen viikon.
En muista montako tällaista viikkoa syksyyn on kuulunut.

Jatkossa en vaan voi tehdä migreenissä töitä. 
En voi. En ollenkaan. 
Jos aivot ei toimi, ei olla töissä. 
Siitä uupuu hei. 

Miksi? (7)

Poliittinen päätöksenteko ja keskusteluilmapiiri.

Kuten:
Digitaaliset ylioppilaskirjoitukset. 
Lukion tuntijakouudistus.
Lukion uudet opetussuunnitelmat. 
Rahoitusperusteiden uudistaminen. 
Järjestäjäverkkouudistus. 
Uusi oppilashuololaki. 

Epäluottamus siihen, että kokonaisuus on ylipäätään kenenkään käsissä
saati menossa mielekkääseen suuntaan.
Ristiriitaiset odotukset. Vielä ristiriitaisemmat odotukset.
Omien arvojen vastaiset painotukset. Tärkeistä asioista vaikeneminen.
Kapea keskustelukulttuuri, johon mahtuu osimoilleen yksi ajatus kerrallaan.

Jokin kykenemättömyys suojata itseään tältä kaikelta.

Miksi? (6)

Olet luova, 
työlleen omistautunut (mutta et välttämättä tunnollinen)
opettaja.

Kehityt asiantuntijaksi,
koska kykenet asteittain etenevään ongelmanratkaisuun,
mikä tarkoittaa suomeksi sitä, että
et ole koskaan tyytyväinen itseesi,
koska näet aina seuraavan tason haasteita.

Olet saanut lahjaksi
havainnointikykyä 
ja kriittisyyttä. 

Huomaat luokassa kaiken ---  etenkin sen, mikä ei toimi.

Kykenet reflektoimaan omaa toimintaasi,
joten et usko tyhjiä kehuja tai mitään paisunutta minäkuvaa kovin pitkään.

Koska olet työssä yksin,
harhaudut näiden pohjalta vinoon.

Miksi? (5)

Haluat melkein pelkästään ajatella ja kirjoittaa,
mutta sillä ei elä.
Haluat olla yhteydessä ihmisiin myös.

Miksi? (4)

Työskentelet erinomaisuusyhteisössä,
jossa ahkeroidaan vakaasti ja valittamatta.
Yksi kerrallaan on siinä roolissa, että ottaa säröjä esille.
Nyt on sinun vuorosi.

Miksi? (3)

Jätä liikunta.
Lannistu ruokavaliorintamalla, yksinkertaista kaikessa,
korvaa tämän vuoksi saamatta jäänyt energia suklaalla ja cokis-lightilla.
Yritä säännöllisesti nukkua tunti, puolitoista vähemmän kuin mitä oikeasti tarvitsisit unta.

Miksi? (2)

Kuinka monta vuotta elämästäsi itse haluaisit puhua ihmisille, jotka eivät halua kuunnella?

Miksi? (1)

Johtuuko tämä kaikki runoista?

Olen avannut mieleni alitajuiselle ja herkistänyt katsettani entisestään.

Sellainen, mistä olen ennen selvinnyt,
tulee nyt suojauksen läpi.

Open "burnout-loma" alkaa oikeasti tänään

Tänään on ensimmäinen päivä, jonka vietän yksin.
Aiemmat menivät sairaan lapsen kanssa oleillessa. En kertonut omalleni, että olen sairaslomalla. En vaan vielä osaa selitää tätä. En ymmärrä itsekään. En tiedä, onko tämä oikein oikein...

Nyt on sitten ensimmäisen kerran varaa ihan vaan lösähtää,
kun kerran minut on määrätty tällaiseen.

Kyyneleet nousevat helposti, kun ajattelen työtä ja siihen liittyviä vaikeita asioita,
etenkään tuen ja lohdutuksen tarvetta.
Itkeminen on himpun sellaista etäistä, että katson itseäni,
kuinka se nyt noin herkkä on, kun eihän tässä nyt ihan niin isoa 
hätää pitäisi olla. 

Ei pitäisi olla mitään. Olenhan minä selvinnyt viisitoista vuotta töissä
liikoja kilahtelematta ja uupumatta. Aina on ollut hankalia ja rasittavia puolia työssä, mutta myös innostusta ja iloa ja kiitollisuuttakin omasta ammatista.
Nyt näiden tasapaino on jotenkin muuttunut.

Työn palkitsevuus on tullut jotenkin vaikeammaksi saavuttaa.

Eilen olin muussa kokouksessa,
jossa aikuinen ihminen silmiin katsoen kertoo, miten paljon hän pitää tavastani olla mukana eräässä meille tärkeässä fb-keskustelussa. Aito, pyytämättä tuleva kommentti.
Kokemus siitä, että tapaani tehdä ja olla arvostetaan ja sillä on merkitystä.

Miten huikean paljon vaikeampi sitä on saavuttaa opetustyössä
(aineenopetus, vaihtuvat opiskelijaryhmät).

Eivät teinit jää tunnin jälkeen kiittämään opettajaa siitä,
että opettaja on onnistunut sanoittamaan jotakin hienosti
tai virittämään jonkin heitä koskettaneen ajatuksen
oppitunnin tehtäviin...

Kaikki palaute pitäisi lukea rivien välistä
ja minä olen nyt menettänyt sen taidon. 
Näen rivien välissä niin paljon
muutakin.

Saan palautelappusilla tms. ihan hyvää palautetta, mutta en ole edes halunnut pyytää kurssipalautteita tänä vuonna. Jokin siinäkin niin tökkii. Ehkä se, että palaute ei välttämättä kohdistu olennaiseen. Ja tiedän aika hyvin, mitä lapuissa tyypillisesti sanotaan. Eivätkä ne asiat tunnu nyt kovin koskettavan minua, vaikka olisivat myönteisiä. En myöskään halua olla jatkuvan suoritusarvioinnin kohteena.

Tämä tuntumisen puute
on varmaan nyt sitä burnout-piirrettä tässä.

Tuntuu kyllä hulluta, että tämän pitäisi selvitä kotona erityksissä olemalla!
Lääkäri olisi kirjoittanut suorilta sairasloman jouluun saakka.

Tässä on vähän liian same-old-same-old ope ratkoo kaikki tärkeät kysymykset viime kädessä yksin meininki. Nyt tämän open pitäisi ratkoa sitä, että kenelle ylipäätään voisi puhua.

Voi olla, että tämä ope hieman kärjistää asioita yksityisessä blogissaan.

Alkuja ja alkuja...

Uudesta alustani tuli toisenlainen kuin kuvittelin.

Ei se mennyt niin. 

Joudun ihan vakavasti kysymään itseltäni asioita.

Pidänkö itsestäni huolta?
Jos en pidä mistä se kertoo?

Miksi tunteet ovat niin pinnassa?
Mitä johtopäätöksiä siitä pitäisi tehdä?

Kun työ ei tunnu ihan oikeasti palkitsevalta
vaikka mitä tekisi, vaikka hetkittäin kyllä tuntuu
ja vaikka palan sille, palanko loppuun, kuka auttaa,
mitä kukaan, minäkään, voi tehdä?

Kun on ratkaissut asioita niin monta kertaa, että ei enää oikein jaksa uskoa
ratkaisuihin tai ratkaisemiseen?
Jos kysyy samoja kysymyksiä uudellen ja uudelleen?
Ja sellaisia, joita kukaan ei sano ääneen tai edes kirjoita minnekään.
Kun on sellaisissa alitajuisissa tunnevirroissa, jonne mikään "asennoitumisen" ja "analysoinnin" välineistö ei tunnu pääsevän, vaikka pinnan saa niillä rauhoittumaan,
mutta se kestää, minkä kestää.

Koska on tunteita, päätellään, että on uupunut ja saa sairauslomaa epämääräisellä diagnoosilla.

Sitten istuu kotona ja ihmettelee, että mistäs tämä tähän poksahti,
kun en minä nyt ihan niin uupuneeksi ole itseäni kokenut.
Samalla kokee itsensä hiukan ulkoistetuksi työstään
ja omasta elämästään
ja miettii, että mitenhän tämä minun kotona istumiseni nyt sitten ratkaisee asioita suhteessa opettamiseen ja omaan työhön ja työyhteisöön?

Tajuan, tajuan:
parempi levätä nyt, eikä sitten kun on ihan finaalissa ja tarvitsee puolivuotta sairauslomaa toipuakseen vähääkään tai niin finaalissa, ettei toivu ollenkaan.
Mutta minulla kun oli jo olo, että olin löytänyt jonkin suunnan,
sisustin luokakin uudeksi ja
ryhmät tuntuivat mukavilta.
Tämä vähän pilasi sen uuden alun.
Tai minä pilasin sen tai
miten sen nyt ottaa.

Pelkään, että se, joka lukee tämän, ajattelee, että olen väärällä alalla ja varmaan huono opettaja ja sellaista. Että toiset nyt vaan ei sovellu / jaksa ja mitä vielä, pitäisi miettiä ja tehdä sellaista, johon soveltuu.

Tässä on sellaisia valmiita tarinoita tarjolla.
Pitää olla aika tarkka, että kuulee omansa.

Aloitin migreeniestolääkityksen.

Joulukuu, ensimmäinen

Uusien alkujen päivä tämäkin.

Yritän aloittaa tänään alusta,
vaikka perjantain isot harmistukset painavat mieltä.

Loppuviikon migreenihuuru yhdistettynä tietokoneisiin, näyttöihin ja projektoreihin, joiden toiminta on käsittämättömällä tavalla ennustamatonta ja joita ei vaan saada korjattua...
johti siihen, että suunnittelin tunteja lennossa, kun viisi eri elementtiä kahdella eri oppitunnilla jäi toteutumatta erilaisten laiteongelmien vuoksi... Suunnittelin tunnit pohjattoman väsyneenä (migreenilääkkeen väsy ja migreenin väsy ja muu väsy) edellisenä iltana, ja koneiden toimimattomuus oli sitten se viiminen pisara.

Kilahdin.
Silleen, että selitän atk-ihmisille ja rehtorille ja kenelle tahansa vastaan tulevalle, että nämä koneet nyt vaan on saatava toimimaan, jos täällä kerran on tarkoitus opettaa digitaalisesti.
Ja että en aio istu yhdessäkään digitaitojenkehittämispalaverissa (joita meillä on viikoittain) ennen kuin infra on kunnossa.

Nyt vähän hävettää.
Vaikeaa on itse arvoida, että oliko asiaa vai menikö yli.
Varmaan meni yli, mutta toisaalta...

Olin jotenkin saanut koeviikolla päätäni järjestykseen opettamisen suhteen. Hyvällä tavalla. Olin aloittamassa uutta jaksoa uudella mielellä.
Nyt sitä uutta mieltä saa taas hakea.

Onneksi uudessa jaksossa tuntuisi olevan kivat ryhmät.
Mutta suunnitelua kyllä haittaa, jos esim. ei voi luottaa siihen, että saa dvd-levyn halutessaan näkymään luokassa.

Onkohan ulkona lunta? Olisipa valkoista, niinkuin joulukuussa kuuluukin.
Saisinpa mieleni käännettyä hyvään. Pysyisi migreeni poissa. Ja kun en olisi ihan näin herkkä ja väsynyt.

Pitäisi kuunnella enemmän.
Ajattelin palailla tänne.