13

Meillä asustaa kaksi nuorta miehenalkua.
Heillä on suurimman osan vuodesta jaloissaan sukat.
Sukat likaantuvat päivässä.
Sukkia pestään tiheään.
Sukkalaatikkoon pääsevät vain sukat, joilla on pari. 
Sukkalaatikon vieressä on tyypillisessä otoksessa kolmetoista parintonta sukkaa.
Seuraavassa pyykkikierroksessa osa löytää parinsa,
mutta vastaava määrä parittomia hyllytetään niiden tilalle.

Ongelma ei ratkea ostamalla lisää sukkia.
Korkeintaan ostamalla loputon pino samanlaisia sukkia:
Yksi koko. Yksi väri. Seuraava koko. Toinen väri.
Systematisoitu poikasukkajärjestelmä. 

Tyttären sukat löytävät parinsa.
Miehellä ovat kaikki sukat mustia.
Minä ja pojat kylvemme tässä samassa liemessä.
Istun tässä eriparin villasukissa.

Tänään

Heräsin aamuyöstä aikasin. Olen ollut peloissani, olen ollut viluinen, olen ollut lohdutettu.

Joku oli läsnä arjessani ja näki, mitä tapahtui. Arkinenkin tuntui tänään riittävältä.

Poikani huokuvat minuun lapsentäyteläisyyttään.
Keskimmäinen itki, ei saanut selitettyä, mutta rauhoittui lauluun. Ja sanoi: minä tiedän, miten legoista saisi rakennettua sellaisen kuljetusauton, että se voisi kuljettaa vaikka talon. Paluu normaaliasetuksiin.

Katsoin dokumentin leikistä. Puhun leikistä. Olen leikkinytkin vähän (omiani). Se on eräänlainen motto: play and learn, play and learn. Aikuisuus on helposti vakavaa.

Nyt on kylmä ja maha vähän kipeä,
mieli on kuitenkin rauhallinen, eikä valita mistään.
Unen yksityinen maailma tuntuu kutsuvalta.

Äititutka

Pienin katselee televisioista lempisarjaa. Piipahdan toiseen huoneeseen hetkeksi puuhastelemaan. Kun tulen takaisin pieni sanoo: "Minä tässä istun ja mietin, missä äiti on...".

Nukutan keskimmäistä. "Joskus minulle käy niin, että en huomaa, että olen jo nukkunut ja kun herään niin ihmettelen, mihin äiti on kadonnut. Sitten huomaan, että onkin jo yö ja tulen alakertaan."

Esikoinen ei sanoita äidin varmisteluaan enää näin, mutta taitaa hänkin sitä tehdä. Liiaksi poissaoleva äiti, joka ei näe ja kuuntele, saa hänet särisemään.

Hyvä ilta

Mies pesee poikia saunan suihkuhuoneessa.
Poika sanoo: "Kun päiväkodissa joku ei meinaa totella sit päiväkodin tädit sanoo pestäänkö korvat, ettei oo mitään tukkoa korvassa."
Mies kysyy nuorimmalta, joka istuu kylvyssä: "Kaadetaanko lapsi pesuveden mukana?"
Käyn suihkuttamassa pikkuisen. Tällä kertaa hän ei pelkää, kun vesi vain saadaan valumaan tarpeeksi viileänä.
Pojat nousevat yläkertaan ja sanovat: Hei, äiti ei rikkonu meidän junarataa!
Olin luvannut etten riko. Asema on vielä rakentamatta.

Aikamietteitä mollissa

Keskimmäiseni yskii.
Siksi olen kotona ja minulla on aikaa kirjoittaa,
vaikka tämäkään aika ei tunnu aivan omaltani
minun pitäisi lukea muiden käsialaa
muiden keskeneräisiä ajatuksia
ja vielä arvostaa niitä
joku kirjoitti omansa aivan tosissaan
toinen pakon edessä antamatta itsestään mitään.

Minulta olen myynyt aikani pois.
En ehdi kirjoittaa, enkä lukea.
En ehdi ajatella asioita, joita näen,
enkä sitä, mikä minussa tapahtuu.
En ehdi mennä lasten kanssa kirjastoon.
Vaatteet odottavat silittämistä,
enkä tiedä, mitä aamulla pukisin päälleni.

Minulla on ikävä kokonaista äitiaikaa,
jolloin kaikki aikani oli minun
annettavana lapsilleni vapaasti ja pidättelemättä
(tai ehkä silloinkin pihistelin
en koskaan suostunut ihan kaikkeen
aina nupisin ja pidin itselläni)
en vain muista
ikävä on silti ihan tässä.

Huomenna haluaisin olla kotona,
mutta olen tietysti töissä.
Silloin lapset ovat aivan liian kaukana
ja minulla on ikävä heidän silmiään.

Tänään

Alkoivat arjen kotityöt viisivuotiaani osalta. Hänelle on määrätty Oma Velvollisuus: eteisen kenkien järjestäminen pari kertaa viikossa. Esimmäisella kerralla työote oli rauhallinen ja jälki erittäin viimeisteltyä.

Pihamaalla järjestettiin pitkään valmisteltu ja viimeiseen asti miettitty tanssitapahtuma. Tytär kavereineen esitti kaksi koreografiaa, järjesti yleisölle kilpailun sekä kestityksen ja asianmukaiset palkinnot (osallistumisesta sekä onnistumisesta). Oli tähtisadetta ja kärrynpyöriä, jännitystä ja onnistumisen iloa.

Lopetin tunnin epähuomiossa viisitoista minuuttia etuajassa. Kukaan opiskelijoista ei sanonut mitään. Se ei tavallaan kuulu siihen sopimukseen, jonka puitteissa koulussa toimimme. Niin sen täytyy olla, ajattelen, ja hyvä niin. Vähän kuitenkin nolottaa. Sovellus jäi tekemättä ja huomenna kuitenkin oletan, että osaavat...

Mies pakkaa matkalaukkuja. Painoraja ylittyy, koska lukemisessa pitää olla vaihtoehtoja. Pikkuinen toteaa hänelle: "Ei minulle tule ikävä!". Aamuisin hän itkee, jos mies on ehtinyt lähteä ennen kuin hän herää. Päiväkotipäivän jälkeen pienin ilahtuu ihan koko kehollaan, kun rakas isi tulee kotiin. "Ei tullut ikävä," hän sitten sanoo.

Minulla on ikävä lapsia ennalta. Huomenna on täysi opetuspäivä ja illalla vanhempainilta. Ehdin juuri hakea lapset kotiin, kun taas pitää olla menossa.

Minulla on myös ikävä romaaneja. Seuraavaa luettavaa ei ole käsillä. En tiedä mikä mieluilemistani se olisi, ehtisinkö edes lukea, kun emme ole moneen viikkoon ehtineet edes kirjastoon, vaikka kassi on odottamassa lastenhuoneen  nurkassa ja vihkossa nimiä, joiden perään pujahtaa.

Haluaisin myös lukea pojilleni. Minulla ei ole valmiiksi montaa pidempää kirjaa, jota lukisin. Panamakirja on. Ja Fedja setä. Mikä muu sopisi jatkoluettavaksi fiksuille pikkupojille? En meinaa jaksaa pelkkiä lyhyitä kuvakirjoja. Haluaisin itsellekin sanaruokaa.

Kokkasin keskellä päivää lounasruokaa. Huomenna pitää ottaa eväät. Ostin vihreää. Laitan niistä.

Takapenkkidiplomatiaa

Kotitielle käännyttäessä pienempi pojista toteaa:
- Nyt ollaan jo perillä. 
Isompi korjaa:
- Ei olla vielä ihan perillä. Ollaan melkein perillä. 
Asiasta alkaa keskustelu, jossa molemmat haluavat olla oikeassa. Isompi tietää olevansa oikeammassa, mutta pienempikin haluaa pitää päänsä. Molemmat inttävät.
Sitten pienempi:
- Älä vaan välitä musta! Ei sun tarvi välittää...
- Tarviipas.

- Älä vaan välitä. 
- No en, ollaan me jo perillä.

- Ootko mun kaveri?
- Joo, ollaan kavereita. 

Tässä keskustelussa näkyy, että mikään ei jää pieneltäkään huomaamatta. Olen joskus ohjastanut isoveljeä olemaan välittämättä, jos pienempi inttää itsepäisesti jotain epätotuutta... Nyt sitten hän itsekin osaa ohjastaa isompaa tälle tielle.

Kesän kuluessa on ollut suuri ilo huomata, että pojista löytyy hyvänä hetkenä kykyä joustaa ja rakentaa rauhaa. Aika usein on kyselty: Ollaanko kavereita? Tai Ollaanko ystäveitä? Ja lueteltu sitten kaverit: äiti on mun kaveri, isi on mun kaveri...  :-)

Arkitunnusteluja

Mietimme miehen kanssa arjen järjestelyjä
iltanukuttamisia ja päiväkotiinviemisiä
hakemisia ja ruokkimisia
työntekemisiä
muita olemisia.

Lapsi on onnellinen saatuaan syntymäpäivälahjaksi
Nintendon ja uuden puhelimen
ja koska on hyvää ruokaa ja kiva ystävä tulossa huomenna.


Pienin (joka ei missään tapauksessa ole omasta mielestään pieni)
oli päiväkodissa syönyt lautasen tyhjäksi ja esitellyt sitä ylpeänä.
Hän oli ollut rento ja hän oli puhellut syödessään
ja muutenkin enemmän.
Veljekset ovat päässeet päiväkodissa samalle pihalle.
He leikkivät yhdessä,
ryntäävät ulkoiluajan alkaessa ilahtuneina toistensa luo.

Yöllä huomaan miettiväni työstä hyvää,
jopa niin että rakastan tätä työtä.
Tänään istun kokouksessa. Päivämäärät virtaavat silmien editse.
Puhun työkaverin kanssa ahdistuksesta,
sanon että pelkään ihmisiä, niin hänkin,
mutta luokassa, hän kertoo, hän osaa ottaa tilansa,
paljon kummempaa on tavata puolituttuja kaupan kassajonossa.

Mies nukuttaa kaikia kolmea.
Se on osa uusia arkijärjestelyjä.
Minä lataan ja yritän selvitä aamusta huomenna yksin.

Paluu

Juuri tänään on pakko myöntää, että kesäloma on armottomasti takana.
Palaan tähän, työpöydän ääreen.

On vähän surullinen mieli. Minun tulee ikävä lapsia. Pelkään, että jotain hyvää, jota olemme kesän aikana löytäneen jää aivan kohta arjen jalkoihin.

Ennakoivasti suhde työhön on ristiriitaisempi kuin mihin olen tottunut. 
Mielikuva työstä on siirappinen - ikäänkuin työ olisi jotain sellaista, joka korkin avauduttua valuu tahmeana joka paikkaan. Työ tuntuu muodottomalta ja rajattomalta.
Epäilen, etten osaa suhtautua siihen. En ymmärrä rajaa kodin ja työn välillä. 

Monien mielestä minulla on perheellisen ihmisen unelma-ammatti, lyhyet päivät ja sitä rataa...
Kesäloman osalta unelma tuntuu todelliselta. Kaiken muun osalta en oikein tiedä, miten siihen suhtautuisin. Haluaisin sen unelman, mutta tosiasiassa taistelen sen kanssa ettei työ vyöryisi täyttämään aivan koko elämää. Helposti käy niin, ettei työpäivä oikein koskaan pääty, töitä jää illaksi (iltatyöt eivä sovi minulle), hoputan lapsia nukkumaan ja ajatukset ovat tekemättömissä. On tietysti helpottavaa, kun voin olla kotona osan koululaisen iltapäivistä. Turhan usein olen kuitenkin kiireinen enkä voi jäädä olemaan kunnolla läsnä, ärsyynnyn jatkuvista kyselyistä ja keskeytyksistä ja jos kiirettä onkin vähemmän, en oikein tiedä olenko töissä vai vapaalla. Syyllistyn siitä, että en pysty priorisoimaan lapsiani tuon "unelma-ammatti"-mielikuvan edellyttämällä tavalla: en pysty hakemaan aikaisin ja viemään myöhään. Enkä ole kotona iltaisin rento ja empaattinen vuorovaikutusosaaja (kuin korkeintaan loman päätteeksi hippusen :-)).

Työssä en tiedä mihin pitäisi keskittyä. Kaiken voisi aina tehdä vielä vähän paremmin ja siihen vähän parempaan voisi käyttää tolkuttomasti tunteja. Meillä on hyvä koulu ja hyvä työyhteisö, jossa pyritään korkeaan laatuun monella eri rintamalla. Se on hienoa ja innostavaakin, mutta ei välttämättä auta suhteellisuudentajun ja antiperfektionismin vaalimisessa.



Voisin varmaan asennoitua tähän kaikkeen tavalla, joka helpottaisi näitä ristiriitoja.
Kun vain löytäisin oikeat avaimet...


Haluaisin ottaa työn rennosti ja jopa leikkisästi.
Haluaisin varmistella vähän vähemmän ja luottaa vähän enemmän (itseeni ja muihin ihmisiin).

Rento ja tehokas työote kuulostaisi aika mukavalta.