Perhe, josta tulin, tulee minuun

Äiti ja isä olivat meillä yhdessä vähän yli pari vuorokautta.
Isä on hyväntahtoinen ja hyvä, mutta hänen läsnäolonsa värittää kaiken hänen sävyillään.

Painoin oven kiinni heidän jälkeensä
ja huokasin
surusta, huolesta, yksinäisyydestä, helpotuksesta...
Olen heille kiitollinen ja silti koen heidän painonsa
ja menetykset,
niiden painoa en uskalla kokea kuin harvoin,
kun ne pakottavat itsensä esiin muiden surujen alta.

Miten voi surra äitiä,
jonka on menettänyt, mutta joka kuitenkin on*?
Muistanko edes enää kunnolla, millainen äiti minulla oli?
Toisaalta, olisiko hyvä olla muistamatta, miten asiat voisivat vielä olla?

Isäni on kiinnostunut tietokoneestani
ja auttaa kaikessa, mihin näkee tilaisuuden,
mutta kun hän ei edelleenkään näe minua, 
jään hänen kaikesta hyväntahtoisuudestaan huolimatta jotenkin yksin,
vaikka aikuisena ymmärrän olla surematta sitä liikaa,
ymmärrän rajallisuutta paremmin,
ymmärrän, että hyvä on hyvää, siltikin.

Siis olen kiitollinen ja samalla yksin.

Siskoni on saanut pysyvän työkyvyttömyyseläkkeen.
Soittaa siitä minulle, vaikkei yleensä juuri puhu minulle asioistaan.
On helpottunut,
kai minäkin.
Aikoo olla joulun yksin, kuten ennenkin.
Sanoo, ettei osteta joululahjoja.

Laitoin silti karkkipussin kauniiseen rasiaan.

Yritän painaa oven kiinni
ja jatkaa tätä omaa elämääni.
Huokaan heidän peräänsä.
Kasvoin heidän kanssaan
ja nyt suren heitä jokaista,
suren etäisyyksiä ja tottumattomuuksia,
vastakohtaisuuksia joita ei osata mitenkään kohdata
(on helpompi olla näkemättä, olla toisessa huoneessa).

Minun lapsuudenperheeni. Kuka olisi uskonut?
Ilman äitiä, mikään ei pysy samana.
Ja ilman häntä alan unohtaa, alan unohtaa, mistä olen tullut, alan nähdä itseni isäni kautta, enkä tiedä enää, mitä uskoisin.
Haluaisin paremman peilin, kaukoputken menneeseen, haluaisin nähdä vielä äidin minun ikäisenäni, kuulla mitä hän ajatteli ja tietää, mitä hänelle tapahtui.
Hän muistaa kyllä, mutta hän muistaa aivosumun läpi, merkitykset ja tunteet eivät piirry tarkasti.
Eikä hänkään enää pysty näkemään minua.

Yritän sulkea ovea,
mutta tuuli avaa sen. Sataa.



*Äidiltä leikattiin kasvain aivoista kolme vuotta sitten. Se vei hänestä osan.

Työmietteitä

Kuuntelin kirjailijan haastattelua. Hän ei tee töitä iltaisin tai viikonloppuisin, koska sillä ei ole mitään hyviä seurauksia.

Olin joskus terveyskeskuksessa siivojana. Joka päivä samaan aikaan olin samassa kohdassa käytävää tekemässä samaa asiaa. Siivouskopin seinällä oli paperi, johon oli merkitty työvaiheet ja aikataulu. Ne toistuivat samoina päivästä toiseen.

Jos olisin siivooja, saattaisin ajatella työtä aikana, joka on todellisesta elämästäni poissa. Jos miettisin, millainenkohan tästä viikosta tulee, en ajattelisi työtä. Jokin muu erottaisi viikon edellisistä ja tulevista. Työ pysyisi samana.

Minun viikkojani työt määrittävät. Iltojani ja viikonloppujani myös, ainakin välillä.

Joskus mietin, miten lapset mahtavat ymmärtää tällaisen työn?
Minun vanhempani tulivat töistä kotiin ja silloin työt olivat ohi. Isäni ei välittänyt puhua työasioista kotona, koska hän halusi irrottautua. Äiti kertoi joskus juttuja työpaikan ihmissuhteista.
Minun lapsillani on kaksi tietointensiivistä työtä tekevää vanhempaa, joiden työt eivät jää niin helposti työpaikalle. Millaistakohan se on? Mitä he (aikanaan) ajattelevat siitä?

Kirjailija pukee asialliset vaatteet, kun lähtee ihmisten ilmoille. Useimmissa töissä kai suunnataan ihmisten ilmoille vähän väliä. Minä olen nyt saanut olla kotona muutamia himpun levollisempia päiviä. Huomenna pitäisi taas olla katseita kestävät kuteet ja vuorovaikutusvalmiutta. Tuntuu kitkaa.
Paljon työn paradoksi on se, että kun töitä on paljon ja intensiivisesti, siitymä työn ja vapaan välillä liudentuu ja töihin lähtemiseen tai töihin tarttumiseen ei synny vastaavaa kynnystä. On tavallaan helpompaa, mutta lopuksi väsyttää.

Olisi viisautta, jos elämä ei olisi yhtä kuin työelämä.

Uuden jakson alkaessa aion tulla ilman töitä koulusta kotiin. Hankin ainekset piparkakkutaloon ja teen muutenkin lasten kanssa mukavia.
Viikonloppuja en saa ehkä (vielä) kokonaan pelastettua, mutta illat ehkä kuitenkin.

Mitä kuuluu, Marikki?

Intensiivinen opetusjakso on takana.

Kaikesta työstä huolimatta olen lukenut kaksi kirjaa, joiden ajatukset ovat olleet tulleet lähelle ja muuttaneet minua. 

Minulla on asioita rästissä. Olen väsynyt ja innostunut,

ja samalla himpun kyllästynyt innostumisiini ja isosti kyllästynyt tulehduksiin ja flunssiin, joiden takia innostumisia ei saa vietyä eteenpäin. 

Äiti on täällä ja minulla on häntä liian ikävä. En melkein pysty puhumaan mitään. 

Tarvitsen tasannetta. 
Anna minulle tasanne, elämä! Näköalalla, kiitos.

Onneksi kohta saan odottaa joulua

ja kohta tulee niitäkin päiviä, jolloin pääsen vähän aiemmin koulusta kotiin. 

Tarkkojen hommien mies

Paju pistelee lumihiutaleaskartelua päiväkodissa.
Hoitaja kehuu huolellisuutta ja keskittymistä.
"Minusta tulee isona tarkkojen hommien mies,"
sanoo Paju.

Kuumeessa

Pojat ja minä olemme olleet kuumeessa.
Tällä kertaa en ole kipuillut töistä poissaolemista kanssa.
Kuumemittari on kivunnut korkealle, joten vaihtoehtoja ei tosiaan ole ollut,
ja toisaalta nyt meneillää olevat työt ovat jo hyvässä vauhdissa,
ne kestävät pientä häiriötä.

Tämä päivä meni aivan sängypohjalla, jos välttämättömiä huoltopuuhia ei lasketa.
Köllimispäivä :-).
Huomenna ollaan vielä kotona. Onneksi olo on jo parempi.

Luontosuhde

Ruokapöydässä:
- Mun lempieläin on lintu. 
- Joo, niin munki.
- Ja mun lempilintu on Angry Birds lintu. 


Et silleen meillä :-).

Paju juhlii marraskuussa

Tänään oli pikkuisen syntymäpäivä.
Juhlissa oli muutama tarkasti valittu vieras.
Timotei pukeutui Tulihirviöksi, Paju kummitukseksi. Minttu oli flamencon tanssija.
Vieraista yksi oli kissa, toinen kiipesi syliin kuin apina.

Takana on neljä vuotta elämää kolmen lapsen kanssa.
Olen vuosipäivästä onnellinen: minulle on alkanut sopia se, että lapset ovat vähän vanhempia.
Tämä on hyvää aikaa (tämäkin).

Marraskuun seitsemäs - juhlat takana, talvikausi alkamassa.
Seuraavat synttärit tässä perheessä vietetään puolen vuoden päästä.

yksin ei voi ajatella

on ajateltava aukealla

kun muodoton hahmo nousee tuulen mukana ilmaan

on oltava joku, joka sieppaa sen lennosta 

ja katsoo sitä avoimesti, hymyillen

aukean reunat täyttyvät läsnäolosta

ne jotka oliva ennen minua ja minun kanssani 

ovat minussa:

en voisi ajatella yksin

jos olen onnekas,

joku katsoo minua rohkaisevasti silmiin,

ideat avautuvat minussa,

mutta en se ole
vain minä