Levollista ahkeruutta?

Olen viettänyt tänään ensimmäistä työpäivää loman jälkeen. Opetan huomenna osapuilleen tauotta kahdeksasta kolmeen. Tämä päivä on mennyt valmistellessa. Käytän työasioihin myös ensi lauantain, joten työviikosta on tulossa seitsenpäiväinen.

Korvissani on soinut vähän härnäävästi lause: Ahkeruus on ilomme!

Tulevan viikon aikana ahkeruuden olisi hyvä olla iloni.
Ei saisi käydä niin, että aika mennee aatellessa, päivä piätä kiännellessä... vaikka se kovin leppoisalta kuulostaisikin.

Miten siis käy hitaan elämäni härkäviikkojen koittaessa?

No, ihan ensimmäiseksi on sanottava, että stressihän siitä meinaa tulla.
Pitäisi käynnistyä kerrasta täyteen vauhtiin, pysyä siinä ja olla tehokas ja tuottava.
Stressi yrittää ovella, vaikkei siitä liene sanottavammin hyötyä (tässä tilanteessa).
Sanon sille päivää, mutten jää pitämään kädestä. Jotain parempaa tarvittaisiin härkäviikkojen vieraaksi.

Pitäisi tarttua toimeen ja pysyä toimessa

Ahkeruudessakin on oma ilonsa, vaan miten saisin siitä kiinni?

Esteenä on stressaantuneen asenteen seuralaisena suostumattomuus - joku sellainen mieliala, että vähän kyllä pistän vastaan, enkä ihan nyt mukaudu näihin askareisiin, siirrän edellä jo voin, vetkutan ja vitkutan... (Käytännössä tällaisella asenteella voi venyttää työn taakantuntua viikko- ja kuukausikaupalla.)

Ei kiitos! Ei tätä!

Haluaisin levollista ahkeruutta.
Stressistä luopuisin,
suostuisin käsillä oleviin.
Asettuisin, muistaisin hengittää, tekisin sen, mikä on tehtävissä (liikaa murehtimatta osaamisista, tuloksista, aikatauluista, odotuksista...), nauttisin tekemisestä - en haraisi vastaan. Lepäisin, kun on sen paikka. Olisin odotuksissani kohtuullinen, mutta jättäisin innostumisellekin tilaa. Pyrähtäisin välillä juoksuun ja selviäisin kiperän paikan yli. Huohottaisin vähän ja nauraisin, ottaisin seuraavat askeleet taas keveämmin. Muistaisin välillä katsoa ulos, välillä sisään, huomata kauniin, panna merkille olennaisen. Olla peloton, olla levossa.

Sitä haluaisin
ja tarvitsisin tulevaan viikkoon.


***
Levollisuuden esille ottamisesta kiitos mm:lle aiemman kirjoitukseni kommenttilootassa.

Stressaantumisvelvollisuus

Sekä koulussa että kotona vallitsee sama:
käydään keskusteluja siitä, kuinka kiirettä ja kuinka stressaavaa.
Joku siksi, että työsuma on jatkuva ja vähän kohtuuton.
Joku arvostuksen vuoksi: huomatkaa, miten paljon minä teen.
Joku huomaamattaan, tavan vuoksi, liittyäkseen yhteiseen säveleen.
Tämä on mehiläisparven perusininä.

Olen puolikuntoinen, flunssassa, ja tehtäviä kasautuu.
Näin ja näin paljon, tässä ajassa! Milloin ihmeessä nuo muut? 

Jos en tee,
kai sentään poden kiirettä ja tajuan kantaa paineen selässäni? 

Tajuan, että ajattelen omituisesti.
Stressaantuminen ei auta aikaansaamisessa.
Stressaantuminen ei ole tarpeellista työn tekemiseksi hyvin.
Stressaantuminen ja kiireiden laskeskelu ei ole hyvän työntekijän mittari.
Voin tehdä ihan levollisesti,
ihan yhtä hyvin (tai huonosti),
ihan yhtä tehokkaasti.

Työyhteisössä levollisuus tietysti on vähän hankalaa.
Opettaja, joka on korjannut pinonsa levollisesti ajoissa, on auttamatta ulkona perusininästä.
Se joka korjaa viime tipassa, mutta levollisesti on sitten seuraavana pihalla.

Levollisuus voi olla parempi silloinkin, kun stressaantumiseen olisi aihetta.
Stressaaminen ei auta. Tekeminen auttaa.

Ja jos flunssa iskee, auttaa lepo.
Auttakoon uni. Katsotaan onko huomenna tekemisen päivä.
Haluan sille motoksi: Minkä teen, teen levosta.

Rankana jakson päätteeksi

Tuntuu, että kirjoitan varastetuilla minuuteilla.
Huokaisen ilmoille yhden päättymisen helpotuksen,
kun saan nyt jättää lastia kuorman päältä.
Huokaisen toisenkin helpotuksen, vaikka kyynelten saattelemana,
kun saan todistaa yhden tarpeettoman ja surullisen tragedian
etenemistä edes jonkinlaiseen päätökseen.
Tuntuu aika tyhjältä tämä taukopaikka.
Kun on ollut oikein kuormitettu, ei ole helpotuksen hetkenä
mitään kaunista valmiina odottamassa.
Tai onhan minulla: kolme hurmaavaa hymysuuta.

Flunssaa,
uusien kurssien valmistelua,
päättyneiden kurssien arviointia,
sen miettimistä, miten työ näyttäytyy niin vaativana,
onko se minussa vai työssä vai yhteiskunnassa
vai pelkästään tässä ylitäydessä elämänvaiheessa...

Loka-marraskuu on töissä ihan pahin vaihe.
Yritän tajuta, miten voin selvitä.
Yritän tajuta, mistä voin löysätä, mistä päästä helpommalla.
Helpolla pääsemisessä olen kyllä vähän niinkuin Niksi-Nella...
En oikein osaa tehdä yksinkertaisesti ja paljaasti.

Hahmottelen suuria linjoja.
Ehkä vielä pitäisi miettiä, otanko jossain turhaa taakkaa,
voisinko tehdä helpommin.
Mieli on vähän levoton,
nenä tukossa.

Työvuorovesi

Työ on valuvaa.
Se on kaikkialla siellä, missä ei selkeästi ole jotain muuta.
Helpostikaan ei synny sellaista ei-työn aluetta
jossa olisi vain avaruutta ja aikaa.
Kaipaisin sellaisia hetkiä,
hetkiä jotka eivät ole täyttyineitä ja merkityksistä täysiä,
vaan joissa se mikä on ollakseen
vain ilmenisi ja yllättäisi minut.
Nyt sellaisiin hetkiin
on aina työtä tarjolla.

Ennen olen rajannut selvemmin: tässä on työn alue, tässä muun.
Nyt mukana on niin monta tekijää.
On monta pientä ihmistä,
sairastajaa, ikävöijää ja yksioloa vierastavaa koululaista.
On kotiäitiyttä ja työtä muistuttavia vuosikaudet yhdistellyt mieli, joka rutiininomaisesti tarttuu tekemiseen siinä välissä, joka sille aukenee.
On uutuundenviehätystä ja uutuudenjännitystä. On kirjoja ja ideoita ja jäsentymättömiä kokonaisuuksia, nälkää niiden jäsentämiseen, malttamattomuutta, toteuttamisen halua, toimivan ikävää, onnistumisen ikävää, ehyeksi saattamisen tuoman tyytyväisyyden ikävää.







Olenkohan vain tässäkin nyt liian kiireinen?
Ehkei rajojen selkiytymisenkään aika ole vielä,
niin kuin ei vielä ole valmiiksi saamisenkaan aika.
Muistanhan minä, että tämän päivän hyvin tehdyt (t)yöt,
ovat parhaimmillaan huomisen keveitä iltapäiviä, levollisia iltoja, onnistumisen iloja.

Nyt vain on vuoksen vuoro,
kaikki on vedestä täyttä ja kiihkeää.
Aikanaan luode paljastaa kivien välit
antaa tilan ja ajan,
lähettää linnut nokkimaan
ja hyönteiset rikkomaan auringon lämmittämän hiekan pintaa.

Kiireessä

onhan sitten niin,
emmekö me näin voisi?

hän kuulee vaatimuksen

minä tunnen ikävän