Väsy

Olen väsynyt, melkein uupunut.
Tauti ei osaa merkittävästi hellittää.
Yön lähestyessä tajuan, ettei huominen rankka päivä ole välttämättömyys,
ettei se ole edes velvollisuus,
että on muitakin velvollisuuksia - vaikkapa se, että pidän itsestäni huolta pitkän tähtäimenkin tarpeiksi.
Soitan esinaiselle, ilmoitan kolmannen sairauspäivän,
en vain ole vielä kunnossa.
Päätös tuo väsymyksen pintaan kyyneliksi asti.
En ole päässyt vielä lepäämään tämän taudin kanssa,
ei se hellitä, jos se ei saa tilaa, jossa tehdä tehtäväänsä,
hiljentää ja pysäyttää minua,
näyttää jotakin.
Tänään aikataulu oli päällä vuorenkaltaisena, vähän uhkaavana. Minkäpä minä sille, sairas tai ei, ajattelin, ja tein suunnitelmat, tiedostot, kansiot ja monistepohjat valmiiksi. Käännähdin lepäämässä välillä. Mieli levoton.
Huomenna en pidä niitä tunteja.
Ne siirtyvät.
Huomenna on ohjelmassa sitä, mitä olisi pitänyt alunperin.
Marjoja ja hedelmiä, salaattia, mustaviinimarjamehua, lämpimiä vaatteita, joku elokuva, päiväunia, rauhallista lukemista sohvassa maaten, välillä pientä hiljaista liikettä, venyttelyä, kynttilöitä, höyryhengitystä, lepoa, lepoa, lepoa - irrottautunutta lepoa. Rästiin jäänyt pitäisi kerta kaikkiaan nyt unohtaa ja luottaa tulevien päivien kannettavaksi. Suunnitelmat olisi kerta kaikkiaan uskottava riittävän kantaviksi. Niiden varassa mennään. Kansioita ei enää avata.
Ja tulevat päivät - ne pitävät huolen itsestään.

Onnistuuko lepopäivä?
En tiedä.
Aika kummallista, että se vaatii näin kovat palopuheet,
eikö sen pitäisi olla itsestään selvää -
kuin kissa tuvan pankolla?