Paluu

Olen tullut matkalta kotiin.
Palaan keittiöön.
En ole viikkoon valmistanut ruokaa.

Keittiö tuntuu sekavalta ja epätäydelliseltä.
Haluaisin rakastaa sitä ja viihtyä,
mutta en ihan osaa.

Teen uusia perunoita ja silliä,
oman maan salaattia,
puolukkakiisseliä.

Haluaisin paeta ja asettua
eikä oikein vielä ole kummankaan vuoro.

Kotona tee on hyvää.
Ulkona on vehreää ja sataa.

Facebookpostaus

Haluaisin laittaa facebookiin viestin,
mutta en osaa.
Yksittäinen lause tuntuu mahdottomalta.
Pelkkä tilan vähyys tyhjentää mielen kertaheitolla.

En tiedä mitä minusta laittaisin näkyville
lauseessa tai kahdessa.

Pidän ystävistä, jotka jakavat elämästään raidan sieltä ja toisen täältä. 

Minulla vain
on onnettoman vähän
mitään sanottavaa.

Blogissa teksti voi jatkua niin pitkään, kuin se jatkuu.
On vähemmän valittavaa,
voi vähän tapailla.
Yleensä en tiedä, mistä aion kirjoittaa. Facebookissa se pitäisi tietää heti.

Mistä vain voi kirjoittaa.
Lapsista.
Kahviloista.
Kiireestä.
Lomasta.
Siivoamisesta.
Harrastuksista.
Harmituksesta.
Hyvistä hetkistä.

Laitanko facebookin, että pesin tänään ikkunoita?
"Ikkunakahvaa ei löytynyt, joten sisäpinnat jäivät vielä.
Älkää tulko meille kahville ilta-auringon aikaan."

Ei kukaan tule meille kahville ilta-auringon aikaan.
Tai ehkä joku voisi tulla, kun oikein kielletään.

Haluaisin laittaa facebookin viestin.
On estoja.

Eilen sain melkein kuin pienen lottovoiton ja olin onnellinen. 

Tänään koin eräänalaisen takaiskun ja olin alakuloinen -

ikäänkuin eilinen onnellisuus ei tänään koskettaisi minua millään lailla, ei olisi mitenkään erityisen todellinen. 

Vain tämä hetki on todellinen:

nykyhetken tunnediktatuuri.

Tulkintoja

Noin viisivuotiaiden poikien porukka kieppui kiipeilytelineessä päiväkodin pihalla. Minä ja Paju kävelimme heidän ohitseen ja otin Pajua kädestä. 

Pojat havainnoivat. 
En kuullut koko keskustelua, vain tämän: 
- Sen äiti rakastaa sitä.