Ohjeita multaisille käsille

Ennen muuta tulee maa.
Köyhtyneestä, tyhjästä maaperästä ei kasva mitään.
Ennen muuta asetan maan
ja tiedän kyllä, millaiseen maahan juuret työntyvät syvälle.

Usein ole ollut niin innoissani kasveista,
että olen unohtanut mullan.
Nyt upotan siihen käteni.
Annan kasvaa, mikä on kasvaakseen,
mutta maan ehdoilla, kerrankin maan ehdoilla.

***
Mitä se tarkoittaa?


Ole hiljaa.

Anna ajatuksille aikaa. 

Palaa hiekkalaatikolle.

Kuuntele ja hoivaa. 

Ravista! Juokse! 

Syö hyvin.

Ole uskollinen. 

Ja nöyrä. 

Aloita siitä, mikä on totta. 

Kumarran sinua yksinkertainen arki

Tänään tein ihanaa keittoa*,

jota kukaan muu ei suostunut syömään. 

Tällä kertaa en masentunut siitä,
tai en ainakaan paljoa,
en hermostunut,
annoin lasten olla, maistelivat himpun, Paju ei sitäkään.
Tarjoilin sämpylöitä,
kuuntelin itkut (ja niitä riitti),
myöhemmin illalla pulppusivat jutut majoista ja varastetuista oksista,
kavereista, jotka suuttuvat ja joille suututaan ja niistä, jotka eivät enää koskaan leiki sun kanssa, mutta jotka sitten yhtäkkiä hymyilevät ruokajonossa niin, että kaikki on taas hyvin.
Luin iltasaduksi loruja,
ihmeteltiin kieltä, itkettiin taas vähän,
menin lähelle (joustan kaikessa missä voin, yritä vastata tarpeisiin)
vähitellen yö kutsui, minä laskeuduin hiljaisuuteni mutkan kautta hälisten.
Ajattelin rohkaista itseäni vähän
ja palkita,
muistuttaa opiskelijoiden kauniista sanoista
ja siitä, että se oli hyvä keitto,
oikein hyvä.






* Keitossa oli ylijääneitä lihasuikaleita ja eilistä bulguria, vähän selleriä, purjoa ja jäävuorisalaattia. Liemen tein lihaliemijauheesta (jämiä...), eilisen kalan kastikkeena olleesta kookosmaidosta, sitruunaruoholla maustetusta vedestä ja tilkasta viinietikkaa. Minusta keitto oli hyvän makuista ja tunsin myös tehneeni hyvin. 

Mitä haluan muistaa

Aamut ja illat valostuvat. Tarvitsen valon tuomaa voimaa. Seuraavat neljä viikkoa perheen perustoimet ovat minun käsissäni. Miehen työ vie hänet paikkaan, jossa mittarissa on hellelukemia. Me jäämme tänne kauniin kirpeään talveen.

Kun isikissa on poissa, meillä on tavallista siistimpää ja tiukempi komento. Jaksamissyistä.
Lapsille on enemmän jakamatonta huomiota ja silloin tällöin jotain hemmottelua.
Minulla on hiljaisia iltoja, tilaa, ehkä tyhjyyttäkin.

Ensin ajattelin, että selviän, sinnitellään läpi.
Sitten, että voisihan sitä vähän miettiä, että miten tästä selvitään; mikä helpottaa, onko apuja saatavilla, jos tarvitaan.
Nyt ajattelen, että mikäpä estää kaiken varalta pitämästä itsestäänkin parasta mahdollista huolta.

Tässä lista asioista, joita haluan muistaa:

Mene ulos lasten kanssa ja yksin.
Käy lyhennetyn työajan turvin kävelyllä lasten ollessa hoidossa.
Juokse vähän.

Sytytä kynttilä pimeään, jähmeään aamuun.
Sammuta valot ennen sinistä hetkeä.

Muista pienimmän herkkää sydäntä: älä kiellä kovasti, jos voit kieltää lempeästi. Älä kiellä lempeästi, jos voit olla kieltämättä.

Kuuntele hyvää musiikkia.
Sulje televisio.

Soita ystävälle. Et ole häiriöksi.

Jätä jokaisesta päivästä jälki.

Lue parasta.

Muista kiittää.

Älä turhaan pelkää.

Olen ajatellut raskaita asioita
ja minun on vaikea saada mieltäni rauhoittumaan.

I need a river.

Eilen olin auki,
tänään olen muuri.

Odotan.
Päivät virtaavat ja minä muutun taas,
etäännyn taakasta, joka ei pohjimmiltaan ole minun.

Yön credo

Minä uskon, että on kurkotettava kohti jotakin, joka on enemmän.

On palveltava muita.

On kysyttävä omaa tietään ja lempeästi ohjattava omia askelia.

Minä uskon, että on mahdollista nähdä ja ymmärtää.

Minä uskon kiitollisuuden voimaan.

Minun tehtäväni on olla äiti näille lapsille.

Rakkaus on ensimmäinen käsky.

Minun ei kuulu olla mitään muuta,

eikä lähteä mistään toisesta lähtökohdasta,

kuin siitä, mikä on totta.

Pelon ja häpeän ei tarvitse määrätä minua.

On ruokittava itsensä hyvin, pantava ajoissa nukkumaan,

puhuttava rohkaisevasti ja lempeästi, patisteltava vähän,

lohdutettava.

On tehtävä työtä,

                      ilolla, silloin, kun se on mahdollista.

On leikittävä ja yritettävä olla ottamatta itseään niin vakavasti,

annettava toisille tilaa,

                      luotettava, niin kuin kukkaniitylle heittäytyvä lapsi.

Minä uskon silmiin katsomiseen

ja pelkään.

Minä odotan sanojen kantavan merkityksiä.

On myönnettävä, että uskon ajattelemiseen enemmän kuin tunteisiin,

vaikka uskoni kyllä horjuu.

Panen toivoni kirjoihin ja hyvään ruokaan.

Välillä pakenen kuortani vasten: poispäin sisäisyydestä, poispäin muista ihmisistä.

Tulen ohueksi ja hauraaksi,

tasapainottelen narulla, jonka en usko kantavan painoani.

Uskon uusiin alkuihin, nyt-hetkeen.

Sobaa, misoa ja Muta

Tänään tein ruokaa vain itselleni. Päätin käyttää tilaisuutta hyväkseni: syödä kevyesti ja täyttää lautasen erikoisuuksilla, joita lapset eivät ehkä arvostaisi.

Tuloksena oli japanilaistyylinen keitto, johon sain käytettyä soba-nuudelit, jotka ovat odottaneet kaapissa hyvin pakattuina liiloittelematta vuosia (täyskuivattu tuote, ei mene miksikään). Olen ostanut ne joskus ollessani imettävänä äitinä vehnättömällä (ja vaikka millä muulla...) dieetillä. Ne eivät ole koskaan houkutelleet, koska olen ollut ennakkoluuloinen tattarin suhteen. Pidän siitä idätettynä, mutta tattaripuurossa tuli joku raja vastaa.

Nyt päätin valmistaa nuudelit. Ne keitettiin siten, että vesi kuumennetaan kiehuvaksi, lisätään pari desiä kylmää vettä ja kuumennetaan taas kiehuvaksi. Tätä toistetettiin ehkä noin 4 kertaa, kunnes nuudelit olivat kypsiä. En käyttänyt keitivettä keittoon, vaan kiehautin uuden veden (5 dl) keiton pohjaksi. Lisäsin siihen (eilisiä) parsakaalinnuppuja, porkkanaviipaleita ja minisipulin. Otin kattilan liedeltä ja sekoitin joukkoon tummaa misoa, vähän shoy soijakastiketta sekä ripauksen suolaa.

Nautiskelin keitosta salaatin ja leivän kera. Keitto oli ihanaa, kukaan ei valittanut :) ja ateria huipentui pariin kupilliseen japanilaistyylistä Mu-teetä, jota puolisoni on joskus tuonut lahjaksi.

Tämän lähemmäksi japanilaista keittiötä ei minun ruokavarastojeni avulla päästä: lyhyt, makoisa piipahdus.

Mestari (?) kokin seikkailuja...

Tänään kokeilin tehdä keltaisista halkaistuista dal-tyyppisistä pavuista keittoa. Mielessä oli sellainen keltainen hernekeiton oloinen ruoka, johon löysi ohjeenkin yhdestä keittokirjasta. Ajattelin, että jos se onnistuisi, lapset, jotka ovat juuri oppineet pitämään hernekeitosta saattaisivat ottaa tämän helpon ja edullisen keiton pidettyjen ruokien listalle.

Keitettyäni ja soseutettuani pavut huomasin, että keitossa oli kuitenkin erikoinen, kitkerä sivumaku. En tiedä tuliko se pavuista vai lihaliemijauheesta, jota käytin. Yritin parantaa tilannetta lisäämällä hunajaa ja vettä. Lopulta keitto alkoi olla minun makuuni ihan kelvollista, mutta olin jo luopunut toivosta tehdä tästä ruuasta uutta vakionumeroa. Esittelin ruuan kokeiluna ja kehotin maistamaan.

Tunnelma pöydässä säilyi ihan mukavana, vaikka kukaan ei pitänytkään keiton hajusta.

Timotei keräsi rohkeutensa ja maistoi hajusta huolimatta. Ilmeisesti ruoka laukaisi jonkinlaisen ihan konkreettisen yökkäysreaktion ja lapsen ilmeet olivat paljonpuhuvia. Reaktiosta huolimatta poika sai lusikallisen nielaistua.
Vähän aikaa toivuttuaan hän kommentoi - hellyttävän aidosti:
- Tappavan pahaa!

Minä olin nauraessani tukehtua sämpylääni.

Tarttis varmaan miettiä, mihin muuhun voisin upottaa puoli pussillista keltaisia dal-papuja...

Tänään teen työtä, kunnes on jo pimeää

"There are days when I teach writing at 4.00. It's the time the Scots call the "gloaming," no longer daylight, but not yet night. Still too early to light a fire. Usually a student turns on the classroom lights, but on some days the first six or seven students just come in and sit in the growing darkness, exhausted; they don't talk. I come in the room, turn on the lights, and feel as if there is a great weight that I must move, and I'm not always sure I can do it."
 
Thomas Newkirk

Kaapit tyhjenevät, mutta pakastin täyttyy

Keittiössä on jo muutamia aika väljän näköisiä hyllyjä
ja olen tyytyväinen.

Pakastimessa ei vielä näy edistystä, koska olen innostunut laittamaan enemmän ruokaa, kuin mitä olemme pysytyneet syömään. Sinänsä ei haittaa, vaikka pakastimesta löytyy pizzaa, piirakkaa ja sosekeittoa lounaseväiksi tai pikaruuaksi perheelle... Mutta nyt mielessä on ideoita ja reseptejä päiväkausiksi. Moni niistä on sellaisia, joiden en usko olevan kovin suosittuja poikasteni keskuudessa, vaikka ne minua houkuttelevatkin. Ja lapsiahan tässä tulisi ensisijaisesti pyrkiä ruokkimaan. Täytyy vähän säätää vielä...

Eilen tein banaanikakkua, jossa oli yhtenä aineisosana valkoisia papuja. Ohje löytyi täältä, mutta tein pieniä muutoksia. Minulla ei ollut kananmunia, joten korvasin ne pellavansiemistä ja vedestä tehdyllä löysällä tahnalla. Omenasoseen tilalle raastoin tuoretta omenaa.

Opettavaistakin tämä on. Alan hahmottaa paremmin mitä kaappeihin kannattaa ostaa ja mitä ei. En esimerkiksi tule käyttäneeksi valmiskastikkeita tai keittoja, vaikka ne kaupassa tuntuvat käteviltä. Riisille ja makaronille vaihtelua tuovat viljatuotteet voin myös huoletta unohtaa tässä elämänvaiheessa, kun lapsille on tärkeämpää oppia syömään vaikkapa kaalia tai kasvisosekeittoa.

Perjantaina pimeys ja valo

Ensimmäinen arkiviikko on nyt takana.
On yhtä aikaa lämmin ja kylmä,
on kirkasta ja himmeää.

Pyykkitelineessä on paperiliidokki.
He ovat kaikkialla läsnä,
he kulkevat läviseni,
kulkevat mukanani.

Toisen mieleen minulla ei ole etuoikeutettua pääsyä.
Aamulla kyyneleet ja kiukku vyöryvät.
Vasta kymmenen kilometrin päässä ymmärrän,
mikä olisi auttanut.
Ymmärrän ja en - en ajoissa.

Kuulen lasteni hengityksen, kun istun tässä kirjoittamassa.
Tuolin alapienalla on pehmohahmoja. En siirrä tuolia.
Yritän itsekin muistaa
hengittää.

Ruokalistan suunnittelun saloja ja salaojia

Valmistautumattomana ja kiireisenä ei synny hyvää ruokaa, ainakaan minun taidoillani ja mielenlaadullani. Jos haluan, että lapset syövät muutakin kuin makaronia ja pinaattilettuja, tarvitsen johonkin väliin hetken jolloin mietin, mitä muuta meillä voitaisiin syödä...

Idea siitä, että jossain vaiheessa viikkoa suunnittele, mitä tulevia päivinä noin suunnilleen syödään, on kulkenut minulla mukana jo aika pitkään ja saanut monelaisia muotoja.
Joskus yritin laatia taulukkoa siitä, mitä meillä voitaisiin syödä, vähän koulun ruokalistan tyyliin. Se ei koskaan jalkautunut arkeemme, mutta auttoi muistamaan, millaisia ruokalajeja nyt yleensäkin on olemassa makaronin ja pinaattiletujen lisäksi :-).
Usein olen tehnyt listan viikon iltaruuista ennen isompaa kauppareissua.
Jos olen oikein innostunut selaamaan keittokirjoja, olen tällä menetelmällä onnistunut hankkimaan sekä kaapit että jääkaapin täyteen kiinnostavia ruoka-aineita sekä loihtimaan lukuisia uteliaisuuteni herättäneitä ruokalajeja, joita kukaan (muu) meillä ei halua syödä... Siitä taas seuraa helposti, että lapset syövät edelleen vain makaronia ja pinaattilettuja.

Nyt tuntuu, että saanut suunnittelussa uudella tavalla oikeat asiat kohdalleen, niin että suunnittelu todella toimii meidän tarpeisiin moneltakin kannalta katsottuna. Homma vaatii pikkuisen teknologiaa (esim. täbbärin) ja jonkin verran aikaa silloin tällöin.

Suunnittelun ydin on Google Docs tiedosto, jota käytän sekä täbbärillä että kännykällä.
Tiedostossa minulla on ensin lista ruoka-aineista, joita kotona jo on ja jotka haluan muistaa käyttää. Selkeyteen luonnostaan taipuvaiset tyypit eivät tällaista tarvitse, mutta minä olen taipuvainen unohtamaan sellerit vihanneslaatikon pohjalle, valmistamani ruoka-annokset pakastimeen ynnä muuta sen suuntaista. Joskus tämä lista on aika tarkka, joskus se sisältää vain tärkeimmät riippuen siitä, kuinka paljon aikaa olen viitsinyt käyttää inventaarion päivittämiseen. Juuri nyt listalla on lähes kaikki jääkaapin tuotteet, suurin osa pakastimen tuotteista ja joitakin kuivakaapin juttuja, jotka haluan muistaa.

Ruokasuunnitelma lähtee siitä, mitä jo on talossa.
Ennen aloitin resepteistä ja kauppareissusta, mistä seurasi se, että se selleri sai tosiaan olla aivan rauhassa vihanneslaatikon pohjalla, elleivät ideani sattumalta vaatineet sen käyttämistä. Jääkaappi oli  kauppareissun jälkeen usein ääriään myöten täysi ja tähteet jäivät syömättä. Toisaalta myös oli sellainen tunne, että ruokaideat pitäisi löytää jotenkin ilmasta. Ja jos pää oli tyhjä tai elämä kiireistä, ei ollut ideoitakaan. Eikä ruokalistaa. Lyhyt matka takaisin makaroni-pinaattilettulinjalle.

Ruokavarastokatsauksen jälkeen mietin, mihin voisin käyttää jo olemassa olevia ruoka-aineita. Näistä syntyy idealista. Tuntuu hassulta, mutta vasta, kun aloin tehdä tämän, asiat loksahtivat kohdalleen. Minulla on siis idealista ruuista, joita haluan valmistaa lähitulevaisuudessa, koska minulla on jokin niihin tarvittava ruoka-aine odottamassa. Tämä lista on huomattavasti arkisempi ja realistisempi kuin aiemmin keittokirjojen pohjalta tekemäni listat. Jos tarvitsen jotain lisäraaka-aineita, teen niistä merkinnän kauppalistaan. Joskus listalla on myös jälkkäri-ideoita tai muistutus reseptistä, jota haluan joskus kokeilla. Myös lasten ruokatoiveista (...milloin teet taas rusinakeittoa?) saatan tehdä merkintöjä.

Viikkosuunnitelman teen samaan tiedostoon siten, että päivät ovat käänteisessä järjestyksessä eli esim nyt tämän viikon sunnuntai on ensimmäisenä. Kirjoitan uuden suunnitelman aina edellisen yläpuolelle. Tähän suunnitelmaan merkitsen aikomuksiani sen verran eteenpäin kuin kulloinkin on järkevää.

Meillä ruokajuttuihin tulee paljon muutoksia matkan varrella. Sitten vaan siirtelen tiedostossa ideoita joko eteenpäin seuraaville päiville tai takaisin idealistalle. Systeemi on todella joustava ja varmaan voisin toimia myös pelkän idealistan pohjalta. Toisaalta on mukavaa sekin, että päätökset on alustavasti tehty ja tiedän aamulla töihin lähtiessä, mitä illalla syödään... Näihin suunnitelmiin otan myös idealistan ulkopuolisia juttuja mielihalujen tai esim. kaupan tarjousten johdattelemana.

Ruokasuunnitelmasta syntyy samalla ruokapäiväkirja. Voin katsoa taaksepäin, mitä olemme syöneet (tai suunnitelleet syövämme) ja etsiä ideoita. Meidän perheessä on tarvetta sille, että hyväksymisen kynnyksellä olevat ("ei-kamalan-pahaa...")  uudet ruuat toistuisivat tarpeeksi säännöllisesti, jotta etenkin Paju tottuisi niihin ja onnistuisi laajentamaan ruokavaliotaan. Minulla on vähän huono rutinoitumisaste, kun näin ei käy luonnostaan. Mieluiten kokeilisin aina jotain uutta - tekstin alussa mainituin seurauksin. No, tällä uudemmalla menetelmällä Paju on oppinut tykkäämään hernekeitosta :-) ja minä arvostamaan enemmän tuttuja perusruokia.

Uusia suunnitelmia laatiessa poistan samalla inventaariosta ja idealistalta käytetyt tuotteet ja ideat. Joskus päivitän myös ruokapäiväkirjan toteutuneen mukaiseksi, mutta ei se ole oleellista.

Nyt kun kirjoitin tämän auki tämä näyttää ehkä aika monimutkaiselta, mutta kun käytäntö on rakentunut minulle pikkuhiljaa, se tuntuu kätevältä.  Mukavaa tässä on se, että kiireisempänä aikana systeemiä ei välttämättä tarvitse ehtiä käyttää tai päivittää ja silti seuraavalla kerralla on helppo aloittaa uudestaan. Idealistalla on ehkä ruokia, jotka voi tehdä helposti heti ja pakastimessa edelleen tämä tai tuo käyttämättä...

Jonkilaisena perustana hommalle on se, että käytän ja täytän kahta pakastinta, valmistan mieluusti kerralla isompia eriä ruokia ja taipumuksena on muutenkin ostaa ruokaa siihen malliin, että ruoka-aineita olisi kaapeissa kaiken varalta...
Nyt tosin on tavoitteena "syödä kaapit tyhjiksi", joten suunnittelulle on sikälikin tarvetta.
Tähän asti homma on ollut kivaa ja monta pussia/pakkausta on jo tyhjentynyt.
Selleri vältti näivettymisen.
Enkä ole (vielä) ostanut pinaattilettuja.

Vähemmän töitä ja enemmän ruokaa!

Olen nauttinut lyhennetyn työajan palkasta elokuusta lähtien.
Vähän ennen joulua aloin nauttia myös lyhennetyn työajan työajoista.
Ehkä ruokainnostus johtuu siitä, että on enemmän aikaa ja vähemmän paineita!

Kevään työmäärät ovat kevyitä ja kohtuullisia.
On aikaa olla kotona ja ajatella myös muuta,
vaikka sitten kokkailua :-).

Tänään nautin työajan lyhennyksestä syntyneestä vapaapäivästä, hoitelen koneelta vähän lasten asioita ja saan poikaseni kotiin pian puolen päivän jälkeen. Ja keittössä kehittelen uuden sosekeiton Ninan kommentin innostamana...

Työajan lyhentäminen on tuntunut koko syksynkin niin oikealta ratkaisulta. Vaikka suurin osa työmäärän vähennyksestä toteutuu vasta nyt keväällä, syksy olisi ollut vielä rankempi ilman lyhennystä.

Nyt, kuin oikeasti helpottaa, huomaan, että työajanlyhennyksestä nauttiminen vaatii oman taitonsa.
- Ensinnäkin on täysin mahdollista (been there, done that) stressata vähistä töistä lähes yhtä paljon kuin stressaisi enemmistä töistä.
- Toiseksi, kun työaikaa ei ole missään kirjattu ja "aina voisi tehdä vielä jotakin lisää / paremmin / uudella tavalla", iskee vapaapäivänä (kuten nyt) tai muuten lyhyenä työpäivänä jonkinlainen velvollisuudentunto ja jopa pikkuinen syyllisyys...

Yritän nyt kuitenkin harjoittaa rentouden ja levollisuuden taitoa ja muistaa, että tällä menettelyllä itseasiassa jaan työni töisen kanssa - hän saa työtä ja palkkaa - ja minä saan vastineeksi ihan eettisesti vapaa-aikaa ja muita mahdollisuuksia.

Siispä avautukoon tästä uusi päivä,
vapaa, rauhallinen, omaehtoisten puuhien päivä!

Ääniä ruokavaraston uumenista

Olen aloittanut vuoden ruokamietteissä ja taidan jatkaa samoilla linjoilla.

Olen yrittänyt näin joulun jälkeen tarkastella varantoja ja miettiä, miten saisin ruoka-aineet sopivasti käytetyiksi. Samalla - niin toivon - olen vihdoin tullut kehittäneeksi meille sopivan ruokasuunnittelusysteemin :). Ja sen on todella mukavaa.

Haastan itseni härkäviikkojen kunniaksi tekemään mahdollisimman paljon ruokaa kotona jo olevista ruoka-aineista ja olemaan ostamatta sellaisia ruoka-aineita, jotka voin kohtuullisesti korvata jollain kotoa löytyvällä ruoka-aineella. Tarkoitus on syödä kaapit tyhjiksi :) sekä kokkailla luovasti, ruoka-aineet tarkasti hyödyntäen.

Olen jo kaivanut esiin leipäkoneen ja kätkenyt sen uumeniin jauhoja, hiutaleita ja pähkinöitä. Pannukakkutaikinaan käytin couscousta, joka ei muuten lapsia innosta. Hasselpähkinöitä, voipaketin lopun ja joulusuklaat tein kakuksi.

Ruuanlaitossa olen yrittänyt keksiä kaikelle ylijäävälle jatkojäyttöä. Sekin vaatii vähän ajattelua, mutta on kyllä tuntunut mukavalta, kun ruokaa ei ole mennyt juuri lainkaan hukkaan - ei edes joulunpyhien varustautumisen seurauksena. Lisäksi esimerkiksi uunilohkoperunoista ja possukeitonjämästä tekemäni kinkkukiusaus oli oikeasti tosi hyvää.

Juuri nyt jääkaapin ovat taas kansoittaneet erilaiset ruuanloput, joille yritän löytää oman vuoronsa tai uuden käyttötavan: paprikoita, pippurijuustoa (kahta lajia), kaalisalaattia, hummusta, oliiveja, perunasalaattia, aurinkokuivattuja tomaatteja, chilimarinoituja valkosipulinkynsiä, meiramia, basilikaa... Katsotaan, mitä keksin. Lähinnä mietin jotain piirakkaa, vaikka teinkin juuri sen yhden juustopiirakan...

Ajattelin, että lasten leikkien äänet ovat onnellisimpia ääniä maailmassa.
Istuin olohuoneessa ja seurasin, kun Minttu suunnitteli videokertomusta ja pojat järjestivät uuden kirjansa (Possut ja suuri seikkailu) kannen kuvauspaikkaa.
Päätin, etten ota stressiä siitä, etteivät he harrasta joukkuepelejä tai oikein mitään muutakaan. Eiväthän ne muuten ehtisi kehitellä näitä juttuja. Niiden pitää ehtiä olla kotona.
En ehkä ota stressiä edes siitä, etten ole lukenut heille tarinoita pitkästä lomasta ja hyvästä aikomuksesta huolimatta. Keksiväthän he oikein hyvin omat tarinansa.

Muistelen, mitä Minttu pienempänä totesi: "Ei minua tarvitse kasvattaa. Minä kasvan ihan ruualla."

Juhlakauden jälkeen alan laskeutua arkeen.
Olen kiitollinen lomasta. En tiedä käytänkö päiviä mitenkään hyvin, olen vaan ja puuhailee pientä, kun ilmakin on kovin vetinen.
Lähetän pojat pihalle. Valittavat koko valmistautumisen ajan, ettei pihalla ole tekemistä. Ulkona he valtaavat lumivuoren. Äänet kantautuvat korviini.

Paju pelkää jostain vielä kantautuvien rakettien ääntä.
Rohkaisen.
Sitten hän päättelee itse:
"En minä enää pelkää. Ne on kaukana. Mä olin silloin illalla paljon lähempänä niitä, enkä mä sillonkaan kuollu..."