Luen kirjoituksiasi myötatunnolla. Minun neuvoni sinulle: älä ole korvaamaton ainakaan töissä, sairasta AINA rauhassa, et ole töissä ensiavussa (ja eiköhän sinnekin löytyisi joku sijaistamaan). Sairastaminen on luvallista. Toivottavasti työpaikallasi käytetään sijaisia. Päteviä opettajia on kortistossa lojumassa ja sijaislistat siitä johtuen pullollaan. Jollekin pari sijaispäivää voisi olla onnenpotku. Paranemista, mutta omaan tahtiin tapahtuvaa sellaista!
"Älä ole korvaamaton ainakaan töissä, sairasta AINA rauhassa..." Tarvitsin näitä sanoja.
Sairastaminen on tosiaan luvallista, mutta minun on kyllä vaikeaa kokea sitä ihan kokonaan luvallisena. Enkä kuitenkaan ole edes pahimpia puurtajia työyhteisössäni...
Meillä ei valitettavasti saa ottaa sijaista alle 3 päivän poissaoloihin. Kun lisäksi vielä opetan jaksojärjestelmässä, opetustuntien määrä ropiseen nopeasti, jos olen poissa. (Viime keväänä opiskelijat olivat ehättäneet rehtorin oven taaksekin jo protestoimaan opettajan ja/tai sijaisen puutetta, kun lapset sairastivat rankasti ja olin paljon poissa. Sitten he kirjoittavat kurssipalautteisiin: "Kaikista tärkeintä on, että opettaja on paikalla..." Pelkään siis aina vähän tällaista poissaolojen kasautumista ja siitä seuraavaa "kurssiromahdusta". Onneksi opiskelijat sentään ovat yleensä aika kivoja ja ymmärtävät, etten minä tahallani heitä ole "hylkäämässä"...
Viime keväänä opettelin hyväksymään sitä, että jos lapseni ovat sairaita, voin heitä syyllisyyttä turhaan kantamatta kotona hoitaa. (Meillä ei ole sukua tms. apua lähellä ja mieheni työ on sen luonteista, että hän joustaa toisissa kohden, ei pääsääntöisesti sairaustapauksissa.)
Ehkä siinä samalla tulin ajatelleeksi, että ei sitten ole varaa itse sairastaa. Vähän siinä kaikkivoipaisuuskuvitelmatkin joutuvat karisemaan, kun kaatuu mokoman flunssan vuoksi...
Lisäksi olen alkanut ajatella, että minulla ei ehkä ole enää varaa olla sairastamatta. Lieneekö ikä, elämäntilanne vai pitkään jatkunut stressi --- joka tapauksessa on tuntu, että en voi vaan kiilata kehon väsymyshuutojen yli ja mennä suorittamaan työasioitani. Tänäänkin olisin varmaan "selvinnyt" tunneistani pinnistellen niiden ajan parhaimmillani, mutta sen jälkeen olisin ollut ihan poikki, tauti olisi saanut väsymyksestä uutta voimaa, sitkistynyt ja kierre vaan jatkunut. Tältä siis minusta tuntuu. Olen jotenkin lähtökohtaisesti niin väsynyt: pikkulapsiperheen ja työhönpalaamisen tuottama perusvaatimustaso on sitä luokaa, että näihin "erikoistilanteisiin" ei oikein riittäisi mitään sankarillista venymiskykyä. En voi ottaa sitä palautumisaikaa tms. mistään muualta.
2 kommenttia:
Luen kirjoituksiasi myötatunnolla. Minun neuvoni sinulle: älä ole korvaamaton ainakaan töissä, sairasta AINA rauhassa, et ole töissä ensiavussa (ja eiköhän sinnekin löytyisi joku sijaistamaan). Sairastaminen on luvallista. Toivottavasti työpaikallasi käytetään sijaisia. Päteviä opettajia on kortistossa lojumassa ja sijaislistat siitä johtuen pullollaan. Jollekin pari sijaispäivää voisi olla onnenpotku. Paranemista, mutta omaan tahtiin tapahtuvaa sellaista!
Kiitos myötätunnosta ja rohkaisevista sanoistasi.
"Älä ole korvaamaton ainakaan töissä, sairasta AINA rauhassa..."
Tarvitsin näitä sanoja.
Sairastaminen on tosiaan luvallista, mutta minun on kyllä vaikeaa kokea sitä ihan kokonaan luvallisena. Enkä kuitenkaan ole edes pahimpia puurtajia työyhteisössäni...
Meillä ei valitettavasti saa ottaa sijaista alle 3 päivän poissaoloihin. Kun lisäksi vielä opetan jaksojärjestelmässä, opetustuntien määrä ropiseen nopeasti, jos olen poissa. (Viime keväänä opiskelijat olivat ehättäneet rehtorin oven taaksekin jo protestoimaan opettajan ja/tai sijaisen puutetta, kun lapset sairastivat rankasti ja olin paljon poissa. Sitten he kirjoittavat kurssipalautteisiin: "Kaikista tärkeintä on, että opettaja on paikalla..." Pelkään siis aina vähän tällaista poissaolojen kasautumista ja siitä seuraavaa "kurssiromahdusta". Onneksi opiskelijat sentään ovat yleensä aika kivoja ja ymmärtävät, etten minä tahallani heitä ole "hylkäämässä"...
Viime keväänä opettelin hyväksymään sitä, että jos lapseni ovat sairaita, voin heitä syyllisyyttä turhaan kantamatta kotona hoitaa. (Meillä ei ole sukua tms. apua lähellä ja mieheni työ on sen luonteista, että hän joustaa toisissa kohden, ei pääsääntöisesti sairaustapauksissa.)
Ehkä siinä samalla tulin ajatelleeksi, että ei sitten ole varaa itse sairastaa. Vähän siinä kaikkivoipaisuuskuvitelmatkin joutuvat karisemaan, kun kaatuu mokoman flunssan vuoksi...
Lisäksi olen alkanut ajatella, että minulla ei ehkä ole enää varaa olla sairastamatta. Lieneekö ikä, elämäntilanne vai pitkään jatkunut stressi --- joka tapauksessa on tuntu, että en voi vaan kiilata kehon väsymyshuutojen yli ja mennä suorittamaan työasioitani. Tänäänkin olisin varmaan "selvinnyt" tunneistani pinnistellen niiden ajan parhaimmillani, mutta sen jälkeen olisin ollut ihan poikki, tauti olisi saanut väsymyksestä uutta voimaa, sitkistynyt ja kierre vaan jatkunut. Tältä siis minusta tuntuu. Olen jotenkin lähtökohtaisesti niin väsynyt: pikkulapsiperheen ja työhönpalaamisen tuottama perusvaatimustaso on sitä luokaa, että näihin "erikoistilanteisiin" ei oikein riittäisi mitään sankarillista venymiskykyä. En voi ottaa sitä palautumisaikaa tms. mistään muualta.
Lähetä kommentti