Samassa kuvassa kaikki

I

Jotkut pallot ovat nyt ilmassa kovin korkealla,

pyörryttää kun niitä katsoo,

niska taittuu, 

kurottuu.

Samaan aikaan ovat jalat savessa niin kiinni,

ettei melkein jaksa astua seuraavaa

askelta. 

Ei sitä oikein saa samaan kuvaan,

tässäpä teille selfie:

muta, pallot, minä.

Ei, jokainen lause rajaa jotenkin väärin. 

Onko kuva keskeltä repeytynyt? 

Onko ajassa niksahduksia? 

Mutta minähän olen tämä kasa yhteenkietoutuneita soluja,

en voi olla monessa paikassa yhtä aikaa,

on vain yksi aika, paikallisuus, 

samana jatkuvuus,

tässä oleminen. 

Ei kuvaa,

ei sanoja, 

mutta sama oleminen kaiken keskellä. 

Silti jotkut väitteet ovat tosia,

mutta emme välttämättä koskaan tiedä mitkä. 

(Syntyy äkillinen halu opettaa tietoteoriaa.) 

II

Saatan miettiä, että 

kuka olisin, jos olisin off-line. 

Mitä tulevaisuuden lapset miettivät, Alexander Stubb? 

III

Edessäni on kolmio: 

ELÄMÄNI, MIELIKUVANI, ARVONI

lukee kulmissa. 

Keskellä lukee: 

HYVINVOINTINI, TERVEYTENI

Minun pitäisi kirjoittaa siitä. 

IV 

Asiat avautuvat, kun niitä ajattelee. 

Tähän olen luottanut aika paljon 

ja usein luottamus on palkittu runsaskätisesti. 

Vähintään yhtä tärkeää

on olla paikoillaan ja tuntea maa jalkojen alla. 

V

Sitä en ihan ymmärrä, 

että tunteet kätkeytyvät ihmiseltä. 

Tuhat lahjaa

"Kuule. Et pääse kielteisestä tunteestasi ajattelemalla myönteisesti. Liittyvät ne tunteet sitten veljeesi, minuun tai kehen tahansa. Tunteet ovat ajatuksia nopeampia, veri virtaa nopeammin kuin hermoimpulssit etenevät." Hänen silmäripsensä värähtävät. "Tunnetta voi vastustaa vain toisen tunteen avulla." 

Ann Voskamp, Tuhat lahjaa, s. 128

En juurikaan lue hengellisiä kirjoja, mutta jokunen vuosi sitten päädyin tilaamaan Ann Voskampin kirjan One Thousand Gifts. Päädyin myös lukemaan kirjan - kannesta kanteen - ja säästämään kirjan minuun vaikuttaneiden, varjeltujen, hellittyjen kirjojen joukkoon kirjahyllyssäni. Kirja kertoo tarinan siitä, kun Ann alkaa kirjata ylös päivittäisiä kiitollisuuden aiheita. Miten kirjoittaminen ja kauniiden, hyvien asioiden huomaaminen muuttaa häntä, hänen tunteitaan, hänen arkeaan ja hänen uskoaan.

Minulle kirjan merkitys kiteytyy jotenkin näin:

Sillä on merkitystä mihin katson, 
sillä huomaanko kiitollisuuden aiheet,
mutta katsominen ei voi tapahtu ummistamalla silmät siltä, mikä on vaikeaa, raastavaa ja tuhoisaa. 

Kirja avautuu varmasti parhaiten sellaiselle, joka uskoo tai jolle kristillinen traditio on jotenkin tuttua ja rakastakin, mutta kiitollisuuden merkitys ei rajaudu niihin, jotka pystyvät uskomaan. Kristillisen tradition sisällä minulle tuli lukijana aavistus, että saatan pitää käsissäni yhtä pitkäikäistä klassikkoa. Ann kirjoittaa omaperäisellä tyylillä, elämänläheisesti, runollisesti ja samalla heijastaen laajaa kristillisen ajattelun tuntemusta.

Kirjoitan tämän siksi, että Uusi tie on julkaissut Annin kirjan suomeksi otsikolla Tuhat lahjaa
ja toivon, että kirja löytää oikeisiin käsiin.
Avaranäköisen kiitollisuuden lahja on mielestäni etsimisen arvoinen.

Tarvitsen viisautta ja suojaa

On myrskyjä
ja on myrskyjä vesilasissa
ja hukkaan valuvaa energiaa,
taistelua olemattomia vastustajia vastaan.

Olen osunut reitille
ja rukoilen viisautta ja vakautta
ja lempeyttä ja ymmärrystä ja luottamustakin vielä.

Miksi ihmisenä oleminen
on niin ristiriitaista; että suuriin lahjoihin, huikeuteen ja intohimoiseen hyvään pyrkimiseen
liittyy usein tumma varjo, joskus tyhjäksi tekevä varjo, jotakin jolta on vain pakko suojautua.
Kuinka hankalaa ja surullista.

Tajuan, että minun on oltava oman varjoni kanssa
riittävässä sovussa, ettei se paisu esteeksi asti.
Tajuan, että itsestä on totta vieköön pidettävä hyvää huolta.
En ole erilainen ja toinen,
en ole se, jolle ei koskaan voisi käydä noin.

Olen se, joka saa nyt mahdollisuuden
muistaa ja muuttua.
Varjella itseään,
viisastua,
syvetä,
tulla yksikertaisemmaksi ja suoraksi.

En tietenkään näe omia sokeita pisteitäni
ja toisen sokeiden pisteiden kohdalle joutuessani
se tuntuu ajatuksena vähän pelottavalta.

Palaan ja kiinnyn
taas viisauteen
ja lempeyteen.
Niille on tässä maailmassa paljon tarvetta,
niin kovin paljon tarvetta.

Miksi? (9)

Saksassa aina, kun keskustelu kääntyy suomalaiseen koulujärjestelmään:
- Voisitko selittää, miksi koulut Suomessa ovat niin erinomaisia?

Suomessa, kun keskustelu kääntyy mediassa opettajiin:
- Osaakohan ne opettajat siellä koulussa olenkaan käyttää niitä tietokoneita?

Miksi? (8)

Migreeni.
Ei yhtään yksittäistä kohtausta tänä syksynä.
Jokainen kohtaus on tullut useamman kohtauksen kimpussa ja
epämääräistä migreeniaikaa kestänyt vähintään sen viikon.
En muista montako tällaista viikkoa syksyyn on kuulunut.

Jatkossa en vaan voi tehdä migreenissä töitä. 
En voi. En ollenkaan. 
Jos aivot ei toimi, ei olla töissä. 
Siitä uupuu hei. 

Miksi? (7)

Poliittinen päätöksenteko ja keskusteluilmapiiri.

Kuten:
Digitaaliset ylioppilaskirjoitukset. 
Lukion tuntijakouudistus.
Lukion uudet opetussuunnitelmat. 
Rahoitusperusteiden uudistaminen. 
Järjestäjäverkkouudistus. 
Uusi oppilashuololaki. 

Epäluottamus siihen, että kokonaisuus on ylipäätään kenenkään käsissä
saati menossa mielekkääseen suuntaan.
Ristiriitaiset odotukset. Vielä ristiriitaisemmat odotukset.
Omien arvojen vastaiset painotukset. Tärkeistä asioista vaikeneminen.
Kapea keskustelukulttuuri, johon mahtuu osimoilleen yksi ajatus kerrallaan.

Jokin kykenemättömyys suojata itseään tältä kaikelta.

Miksi? (6)

Olet luova, 
työlleen omistautunut (mutta et välttämättä tunnollinen)
opettaja.

Kehityt asiantuntijaksi,
koska kykenet asteittain etenevään ongelmanratkaisuun,
mikä tarkoittaa suomeksi sitä, että
et ole koskaan tyytyväinen itseesi,
koska näet aina seuraavan tason haasteita.

Olet saanut lahjaksi
havainnointikykyä 
ja kriittisyyttä. 

Huomaat luokassa kaiken ---  etenkin sen, mikä ei toimi.

Kykenet reflektoimaan omaa toimintaasi,
joten et usko tyhjiä kehuja tai mitään paisunutta minäkuvaa kovin pitkään.

Koska olet työssä yksin,
harhaudut näiden pohjalta vinoon.

Miksi? (5)

Haluat melkein pelkästään ajatella ja kirjoittaa,
mutta sillä ei elä.
Haluat olla yhteydessä ihmisiin myös.

Miksi? (4)

Työskentelet erinomaisuusyhteisössä,
jossa ahkeroidaan vakaasti ja valittamatta.
Yksi kerrallaan on siinä roolissa, että ottaa säröjä esille.
Nyt on sinun vuorosi.

Miksi? (3)

Jätä liikunta.
Lannistu ruokavaliorintamalla, yksinkertaista kaikessa,
korvaa tämän vuoksi saamatta jäänyt energia suklaalla ja cokis-lightilla.
Yritä säännöllisesti nukkua tunti, puolitoista vähemmän kuin mitä oikeasti tarvitsisit unta.

Miksi? (2)

Kuinka monta vuotta elämästäsi itse haluaisit puhua ihmisille, jotka eivät halua kuunnella?

Miksi? (1)

Johtuuko tämä kaikki runoista?

Olen avannut mieleni alitajuiselle ja herkistänyt katsettani entisestään.

Sellainen, mistä olen ennen selvinnyt,
tulee nyt suojauksen läpi.

Open "burnout-loma" alkaa oikeasti tänään

Tänään on ensimmäinen päivä, jonka vietän yksin.
Aiemmat menivät sairaan lapsen kanssa oleillessa. En kertonut omalleni, että olen sairaslomalla. En vaan vielä osaa selitää tätä. En ymmärrä itsekään. En tiedä, onko tämä oikein oikein...

Nyt on sitten ensimmäisen kerran varaa ihan vaan lösähtää,
kun kerran minut on määrätty tällaiseen.

Kyyneleet nousevat helposti, kun ajattelen työtä ja siihen liittyviä vaikeita asioita,
etenkään tuen ja lohdutuksen tarvetta.
Itkeminen on himpun sellaista etäistä, että katson itseäni,
kuinka se nyt noin herkkä on, kun eihän tässä nyt ihan niin isoa 
hätää pitäisi olla. 

Ei pitäisi olla mitään. Olenhan minä selvinnyt viisitoista vuotta töissä
liikoja kilahtelematta ja uupumatta. Aina on ollut hankalia ja rasittavia puolia työssä, mutta myös innostusta ja iloa ja kiitollisuuttakin omasta ammatista.
Nyt näiden tasapaino on jotenkin muuttunut.

Työn palkitsevuus on tullut jotenkin vaikeammaksi saavuttaa.

Eilen olin muussa kokouksessa,
jossa aikuinen ihminen silmiin katsoen kertoo, miten paljon hän pitää tavastani olla mukana eräässä meille tärkeässä fb-keskustelussa. Aito, pyytämättä tuleva kommentti.
Kokemus siitä, että tapaani tehdä ja olla arvostetaan ja sillä on merkitystä.

Miten huikean paljon vaikeampi sitä on saavuttaa opetustyössä
(aineenopetus, vaihtuvat opiskelijaryhmät).

Eivät teinit jää tunnin jälkeen kiittämään opettajaa siitä,
että opettaja on onnistunut sanoittamaan jotakin hienosti
tai virittämään jonkin heitä koskettaneen ajatuksen
oppitunnin tehtäviin...

Kaikki palaute pitäisi lukea rivien välistä
ja minä olen nyt menettänyt sen taidon. 
Näen rivien välissä niin paljon
muutakin.

Saan palautelappusilla tms. ihan hyvää palautetta, mutta en ole edes halunnut pyytää kurssipalautteita tänä vuonna. Jokin siinäkin niin tökkii. Ehkä se, että palaute ei välttämättä kohdistu olennaiseen. Ja tiedän aika hyvin, mitä lapuissa tyypillisesti sanotaan. Eivätkä ne asiat tunnu nyt kovin koskettavan minua, vaikka olisivat myönteisiä. En myöskään halua olla jatkuvan suoritusarvioinnin kohteena.

Tämä tuntumisen puute
on varmaan nyt sitä burnout-piirrettä tässä.

Tuntuu kyllä hulluta, että tämän pitäisi selvitä kotona erityksissä olemalla!
Lääkäri olisi kirjoittanut suorilta sairasloman jouluun saakka.

Tässä on vähän liian same-old-same-old ope ratkoo kaikki tärkeät kysymykset viime kädessä yksin meininki. Nyt tämän open pitäisi ratkoa sitä, että kenelle ylipäätään voisi puhua.

Voi olla, että tämä ope hieman kärjistää asioita yksityisessä blogissaan.

Alkuja ja alkuja...

Uudesta alustani tuli toisenlainen kuin kuvittelin.

Ei se mennyt niin. 

Joudun ihan vakavasti kysymään itseltäni asioita.

Pidänkö itsestäni huolta?
Jos en pidä mistä se kertoo?

Miksi tunteet ovat niin pinnassa?
Mitä johtopäätöksiä siitä pitäisi tehdä?

Kun työ ei tunnu ihan oikeasti palkitsevalta
vaikka mitä tekisi, vaikka hetkittäin kyllä tuntuu
ja vaikka palan sille, palanko loppuun, kuka auttaa,
mitä kukaan, minäkään, voi tehdä?

Kun on ratkaissut asioita niin monta kertaa, että ei enää oikein jaksa uskoa
ratkaisuihin tai ratkaisemiseen?
Jos kysyy samoja kysymyksiä uudellen ja uudelleen?
Ja sellaisia, joita kukaan ei sano ääneen tai edes kirjoita minnekään.
Kun on sellaisissa alitajuisissa tunnevirroissa, jonne mikään "asennoitumisen" ja "analysoinnin" välineistö ei tunnu pääsevän, vaikka pinnan saa niillä rauhoittumaan,
mutta se kestää, minkä kestää.

Koska on tunteita, päätellään, että on uupunut ja saa sairauslomaa epämääräisellä diagnoosilla.

Sitten istuu kotona ja ihmettelee, että mistäs tämä tähän poksahti,
kun en minä nyt ihan niin uupuneeksi ole itseäni kokenut.
Samalla kokee itsensä hiukan ulkoistetuksi työstään
ja omasta elämästään
ja miettii, että mitenhän tämä minun kotona istumiseni nyt sitten ratkaisee asioita suhteessa opettamiseen ja omaan työhön ja työyhteisöön?

Tajuan, tajuan:
parempi levätä nyt, eikä sitten kun on ihan finaalissa ja tarvitsee puolivuotta sairauslomaa toipuakseen vähääkään tai niin finaalissa, ettei toivu ollenkaan.
Mutta minulla kun oli jo olo, että olin löytänyt jonkin suunnan,
sisustin luokakin uudeksi ja
ryhmät tuntuivat mukavilta.
Tämä vähän pilasi sen uuden alun.
Tai minä pilasin sen tai
miten sen nyt ottaa.

Pelkään, että se, joka lukee tämän, ajattelee, että olen väärällä alalla ja varmaan huono opettaja ja sellaista. Että toiset nyt vaan ei sovellu / jaksa ja mitä vielä, pitäisi miettiä ja tehdä sellaista, johon soveltuu.

Tässä on sellaisia valmiita tarinoita tarjolla.
Pitää olla aika tarkka, että kuulee omansa.

Aloitin migreeniestolääkityksen.

Joulukuu, ensimmäinen

Uusien alkujen päivä tämäkin.

Yritän aloittaa tänään alusta,
vaikka perjantain isot harmistukset painavat mieltä.

Loppuviikon migreenihuuru yhdistettynä tietokoneisiin, näyttöihin ja projektoreihin, joiden toiminta on käsittämättömällä tavalla ennustamatonta ja joita ei vaan saada korjattua...
johti siihen, että suunnittelin tunteja lennossa, kun viisi eri elementtiä kahdella eri oppitunnilla jäi toteutumatta erilaisten laiteongelmien vuoksi... Suunnittelin tunnit pohjattoman väsyneenä (migreenilääkkeen väsy ja migreenin väsy ja muu väsy) edellisenä iltana, ja koneiden toimimattomuus oli sitten se viiminen pisara.

Kilahdin.
Silleen, että selitän atk-ihmisille ja rehtorille ja kenelle tahansa vastaan tulevalle, että nämä koneet nyt vaan on saatava toimimaan, jos täällä kerran on tarkoitus opettaa digitaalisesti.
Ja että en aio istu yhdessäkään digitaitojenkehittämispalaverissa (joita meillä on viikoittain) ennen kuin infra on kunnossa.

Nyt vähän hävettää.
Vaikeaa on itse arvoida, että oliko asiaa vai menikö yli.
Varmaan meni yli, mutta toisaalta...

Olin jotenkin saanut koeviikolla päätäni järjestykseen opettamisen suhteen. Hyvällä tavalla. Olin aloittamassa uutta jaksoa uudella mielellä.
Nyt sitä uutta mieltä saa taas hakea.

Onneksi uudessa jaksossa tuntuisi olevan kivat ryhmät.
Mutta suunnitelua kyllä haittaa, jos esim. ei voi luottaa siihen, että saa dvd-levyn halutessaan näkymään luokassa.

Onkohan ulkona lunta? Olisipa valkoista, niinkuin joulukuussa kuuluukin.
Saisinpa mieleni käännettyä hyvään. Pysyisi migreeni poissa. Ja kun en olisi ihan näin herkkä ja väsynyt.

Pitäisi kuunnella enemmän.
Ajattelin palailla tänne.

on / off , läsnä / poissa

Eilen oli kokous, jossa keskustellaan tieto- ja viestintätekniikasta.

Ennen kokousta ilmoitetaan, että kunnan taloustilanne on lähes mahdoton.
Yt neuvottelut aloitetaan kunnassa ja kaikki kivet käännetään säästöjen löytämiseksi.

Torstaina hallitus päättää lukion uuden tuntijaon ja todennäköisesti lyö sille kireän aikataulun vuoteen 2016.

Meidän koulussa ei ole ollut sijaisia sairastuneelle opelle taikka pääsyä maksullisiin koulutuksiin hyvinäkään vuosina. Meillä ei ole mitään ylimääräistä.

Sen arvaa, mitä sitten on, jos vielä kiristetään.
Lomautuksia vähintäänkin ja sen sellaista.

No sitten on se kokous, jossa puhutaan tietotekniikkaa.
Minulla ei ole mitään tietotekniikkaa vastaan, voin ihan hyvin digitalisoitua ja mobiilioppia ja vaikka mitä, jos vaan netti toimii ja on laitteita, millä leikkiä.

Kilahdan kuitenkin kokouksessa vähän
tietotekniikkapainotuksesta ja yhden asian ylivallasta

Haluaisin tukea muillakin aluilla, tarkoitan.

Se on huolestuttavaa, että en osaa käyttää exceliä.
Tämä on valtakunnan virallinen huolenaihe.
Se, että en mahdollisesti jaksa kohdata oppilaitani tai osaa olla taitavalla tavalla vuorovaikutuksessa heidän kanssaan, ei huolestuta ketään. Siihen ei ole saatavissa mitään resurssia, eikä sitä myöskään työyhteisössä mitenkään pohdita tai tueta...
Minulla on kymmenen muutakin riittämättömyyden aihetta, kuin excelin osaaminen.
Entä jos ne ovat oikeasti tärkeitä asioita? Eikä kukaan puhu niistä? Entä jos millekään muulle ei ole tilaa, eikä tukea, entä jos kaikki muu jää sivuun,

yksin koettavaksi, sanoitettavaksi, selvittäväksi, jaksettavaksi?

Entä jos minä en ole vain herkkä yksittäinen minä, jossa on jotain vikaa, 
vaan olen, se herkkä tunnelmien poimija,
joka yrittää sanoittaa sitä, mitä muutkin jotenkin kokevat?

Siis vaikka se, joka saa kesken päivän jonkinlaisen fyysisen sairausuupumuskohtauksen ja on päivän poissa ja jatkaa taas?
Tai se joka huokaisee joka välissä ja viestii kiirettä, stressiä, huolta...
Tai se, joka sanoo, että melkein itkettää, kun ajattelee tätä kaikkea, että hän vielä ajattelisi, että se ihminen on tärkein ja se kohtaaminen ja se ihmisenä toiselle... ja sisällöt, oikeat asiat, ymmärtäminen...
Ehkä sekin, joka johtavasta asemasta viestittää, että valittaa ei pidä, eikä puhua asioista väärällä sävyllä, että hyvä kun meillä sentään on töitä ja tehdään kaikissa olosuhteissa korkeatasoista opetusta ja ollaan melkein pelkästään erinomaisia.

Tänään sain koulussa halauksen ja
tiedän, että en ole ainut.

Mutta en jaksaisi tätä.
Kasataan ylimääräistä vaikeutta,
kun se ihan perusasia jo oma kenttänsä,
jota ajatellessa saa yhden työuran hyvin kulumaan
ja silti ymmärtää vasta osan.

Työ, työ, työ

Kummasti hiertää tuo työ.

Tänään mietin burnoutin tunnuspiirteitä, joita opiskelin joskus kauan sitten yliopistossa...
työlleen omistautunut työntekijä ihmissuhdeammatissa
vähitellen väsyy, 
jaksaa jonkinaikaa kompensoida yrittämällä enemmän, 
yrittämällä jotakin uutta, 
jossain vaiheessa alkaa kyynistyä...
työ ei tuota samaa iloa kuin ennen, 
mikään ei tunnu kovin palkitsevalta, riittävältä, 
epäkohdat ja epäonnistumisen tai riittämättömyyden tunne korostuu.... 

En usko, että olisin burnoutissa,
mutta pelottavan tarkasti tuo yllä kuvattu sopii tämän syksyn työfiiliksiin. 

Aina olen ihmetellyt sitä, että opettajan työ on vaativa ihmissuhdeammatti,
jossa työnohjausta tai muuta mahdollisuutta reflektoida omaa tekemistä ei ole millään tapaa järjestetty. Minulla on ihan mukava työyhteisö, mutta tuntuu, että vuosi vuodelta siellä on nyt ollut aina vaan vähemmän mahdollisuuksia keskustella ja reflektoida olennaisia asioita, esim. sitä miten jaksetaan, miltä työ tuntuu, miten käsitellään sitä raskasta puolta työssä, jota ei millään kikoilla saa ratkaistua pois. Keskitymme kollektiivisesti olemaan päteviä edelläkävijöitä hyvämaineisessa koulussa, jossa opiskelijat viihtyvät. Vältämme oikein tietoisesti ongelmakeskeistä puhekulttuuria. 

Aiempi yhteisön pedagogisen reflektion aika käytetään nyt tietoteknisiin valmiuksiin.

Ei siinä oikein ole tilaa sanoa, että mikähän nyt on, kun työ ei tunnu kovin palkitsevalta,
eikä ole kiva lähteä aamulla opettamaan.

Eikä se edes ole koko totuus.

Mutta se, että tällaiselle ei ole mitään tilaa - käsitellä sitä, päästä yli.
Jokainen miettii yksin mielessään.

Ja tietystin jokaisen yksilön sotkut sekottuvat hänen elämänsä muihin sotkuihin...

Minä olen nyt vähän kyynisyyteen taipuvainen ja synkkä.
Menen kohta koululle ja yritän olla olematta sitä, kohdata ihmiset ja opettaa entiseen malliin tai kehittää jotakin uutta ratkaistakseni jotakin, jota en oikein ymmärrä ja
ja jonka ymmärtämiseen haluaisin tilaa ja tukea.

Sanonpa sen nyt edes täällä. :-).

On jonkinlainen taite.
Mietin paperille koottuja sanoja ja niiden
jättämistä taakse.
Mietin tulevia asiallisia sanoja, valtavaa palapeliä,
loputtomia työtunteja, elämän tasapainottamista
sen kaiken keskellä.
Odotan muiden päätöksiä ja eleitä,
mutta on olo, että valmistautuminen
täytyy aloittaa nyt.

Luen kirjaa introversiosta.
Takana on herkillä vietettyjä opetustunteja,
pahassa se on herkkyyttä ympäristölle ja omille kokemuksille,
hyvässä se on herkkyyttä ympäristölle ja omille kokemuksille.
Kirjassa (Susan Cain: Quiet) on tavoitettu jotakin tästä.

Tuntuu hyvältä, että on olemassa kokonaan
omilla ehdoilla tehtyjä sanoja. Vaikka se jäisi siihen,
niinkuin varmaan jääkin, kun tulee tämä toinen, joka kuitenkin
enemmän se, mitä jo osaan.
On paluun tunnettakin tuossa toisessa.
Ihan hyvällä tavalla,
vaikka paineitakin ja riittämättömyyttä,
mutta missäpä ei sitä olisi, ei missään.

Olen yksin kotona ja on ihan hyvä olla,
luen ja katson televisiota ja annan kaiken olla silleensä.

Olen ollut pitkään niin hiljaa,
koska olen yrittänyt opetella kirjoittamaan runoja.

Erikoinen matka.
Sanoista täällä sanoihin, jotka yrittävät olla olemassa tästä välittömästä, henkilökohtaisesta asiayhteydestä irrallaan.

Olen myös lukenut vähän enemmän runoja kuin aiemmin.
Monet runot tuntuvat vierailta ja käsittämättömiltä.
Joskus mietin, etteivät omat sanani varmaankaan ole sitä, mitä pidetään kirjallisuutena.

Olen havainnoija ja mielikuvittelijakin vähän.
Mutta en ole paneutunut kirjallisuuteen,
enkä yritä uudistaa ilmaisua tai tutkia sen rajoja.

Kirjoittaminen on silti ollut tärkeää. Totuudellisuuden vaatimuksesta vapautuminen ja se, että osa teksteistä tosiaan muistuttaa runoa, ovat olleet tärkeitä kokemuksina.
Ja osa teksteistä tuo minulle iloa.

Uuden oppiminen ja opetteleminen,
sekin on niin hyvää.

En tiedä, minne kirjoittaminen tästä etenee.
Ehkä palaan tänne miettimään. Tai kirjoitan lisää runoja tai
molempia.

Mediasta luen, että runous on marginaalista ja että on runouden kultakausi.
Tiedä sitten.

Viime viikon maanantaina kirjoitettua

Taivaalle nousee superkuu ja minun lapseni menee kouluun ensimmäiselle luokalle huomenna kello kahdeksan. Tänään hän ei saa unta, tänään hän pelästyy, kun kukaan ei tule, vaikka hän huutaa. Sanon hänelle, ettemme jätä häntä yksin, että autamme kaikessa, että kaikki on meille mahdollista — ei tuota viimeistä en sano, koska sitä en usko, niin hauraita me olemme kuitenkin, niin paljossa kaiken armoilla. On luvattu sadetta juuri minun kyläni päälle, kolme paksua pisaraa sääkartassa, kolme pisaraa tarkassa rivissä pääni päällä, minun kyläni päällä. 

Menen huomenna kouluun. 

En halua opettaa. 

En halua sanoa mitään, mitä en halua sanoa. 

Mutta en voi olla runossa ja runototuudessa kaiken aikaa, en niin rehellisesti kuulolla, en niin villisti oma itseni. 

Pitää kuunnella tarkasti,

mutta jokin sanoo, että pitää tuottaa meteliä,

mutta en usko, en usko itsekään. 

Pitää tuottaa hiljaisuutta. 

Oppiminen vaatii ajattelemista. Ajatteleminen vaatii keskittymistä ja hiljaisuutta. 

Pitää tuottaa hiljaisuutta, jossa ajatukset syntyvät. 

Aion olla vähän erikoinen. 

Viikonloppu on ollut asettumista kotiin ja omaan itseen ja jotenkin olen vähän asettunut sen työroolinkin suhteen. Kaikessa on niin paljon ihanteita ja toisaalta elämä nyt sitten on mitä on, rosoista ja erittäin epätäydellistä, pursuavia sukkaläjiä ja vaatteita, jotka eivät mahdu päälle ja suunnitelmia, jotka eivät toteudu ja niitä oppitunteja joilla kailotan ajattelemisen sijaaan...

Lähden uuteen viikkoon vähän paremmasta rauhasta,
vaikken nyt levollisuudesta ihan menisi puhumaan.

Kirjoittaminenkin auttaa. Auttaa, kun ajattelee asiat sanoiksi.
Auttaa, kun on ajatellut sanoiksi, niin sitten on helpompi myös sanoa toiselle silloin, kun mahdollisuus tuen saamiseen.

Huomenna aion mennä rosoisuuden muistaen ja ne hyvät mielessä, mitä yritän edistää.
Aion laskea niin moneen kuin tarvitaan ja aion nähdä hyvää.

Olen palannut...

Olen palannut Suomeen ja pikku hiljaa palannut arkeen, siihen tavalliseen omaan elämään.

Haluan taas myös kirjoittaa tänne, vaikka on aika sanaton olo.

Aika Saksassa lipuu päivä päivältä kauemmaksi meistä, vaikka matkan vaikutukset varmasti elävät meissä vielä pitkään. En tiedä, mikä oli vaikuttavampaa: avautuminen, avartuminen, maailman näkeminen vai samaan aikaan kuuluva yksinkertaistuminen, rajautuminen ja asettuminen.

Voiko neljässä kuukaudessa jotenkin muuttua tai niksahtaa paikaltaan siten, ettei enää oikein mahdukaan omaan aikaisempaan koloonsa? 

Töissä minusta tuntuu tältä.
Että olen niksahtanut paikaltani,
en loksahda enää kohdalleen,
hierrän tai puristan,
lonksun tai häviän näkymättömiin.

Ulkoisesti kaikki on ihan kohtuullista. Kohtuulliset opetusmäärät, kivat työkaverit, hyvin johdettu organisaatio, tavalliset, mukavat opiskelijat.
Sisäisesti kaikki tai ainakin lähes kaikki tuntuu ihan mahdottomalta. Asiat sujuvat, mutta tuntuu mahdottomalta. On hyvääkin ja silti tuntuu siltä, ettei loksahda ja siltä, että lähtisin mieluusti pakoon.

Pääsen onneksi välillä pakoon. Teen lyhennetyä työaikaa ja käyn välillä hakemassa nuorimmaiseni koulusta yhdeltä ja tulemme kotiin ja hän pelaa yläkerrassa itsekseen pehmopallolla maalivahtipeliä ja minulla on sellainen olo, että voisin olla tässä ja tätä ja olla olematta sitä kaikkea muuta.

Aamuisin luen lehdestä, että koulu on liitukaudella ja että kouluissa kärsitään syvemmän asiantuntemuksen puutteesta ja opettajilla ei ole tiedonkäsittelyvalmiuksia ja mitä vielä.
Onneksi esikoinen kertoo yläkoulustaan, että sillä ja sillä opettajalla oli "hyvä asenne" ja että jokin aine innostaa, kun opettaja puhuu näin ja näin...

Minä yritän joka päivä mennä töihin ja luoda tilaa ajattelulle,
yritän olla läsnä vuorovaikutuksessa, yritän olla läsnä niissä asioissa, joista puhun, yritän ajatella ääneen ja tehdä tilaa, avaraa, iloista, syvää ja arvioivaakin tilaa, jossa mieli voi kehittyä ja ajattelua voi harjoitella ja jossa monenlainen voi olla mukana ja säilyä omana itsenään.
Joskus, jos on lukenut liikaa uutisia ja nettikeskusteluja tai opiskelijat puhuvat keskenään, kun puhun tai kun heidän tarinansa ja katseensa liimautuvat minuun niin, etten enää tunne omaa ihoani, tuntuu mahdottomalta; tuntuu, että työssä on ehkä sittenkin kysymys jostakin muusta, jostakin sellaisesta, mitä en tunne omakseni, enkä halua olla tekemässä ja joka sotii minua vastaan.

Joskus ajattelen, että olen sen verran aikuinen jo,
että jos joskus aion tehdä asiat omalla tavallani,
se aika on parasta olla nyt.
Että etsin tavan opettaa juurevasti ja itselleni sopivalla tavalla
ja että sen on lopulta myös oltava tehokkain ja paras tapa,
koska toista kestävää tietä ei oikeastaan voi edes olla.

En halua olla se opettaja, joka vain yhtenä päivänä ei enää tulekaan töihin,
koska seinä nousi vastaan.

Työ on jollain tavalla aina yksinäistä.
Tukea ja reflektointitilaa saisi olla enemmän. Ja rohkaisevia uutisia,
olennaisen näkemistä.

Matkallaoloa (kolmas kuukausi)

Joskus täällä asiallisen kerrostalon seitsemännessä kerroksessa
tuntuu vähän siltä, kuin olisi mökillä.
Ehkä se johtuu siitä, että kaikki on yksinkertaistettua,
on vähän astioita ja tavaroita,
asiat ovat niinkuin ne ovat, niitä ei lähdetä säätämään.
Tai siitä, että olemme vain me,
tiivisti ja päivästä toiseen yhdessä ja
lomalla. Kävelemme rannoilla - joen tai maauimalan
ja ihmettelemme eläimiä.
Laitamme yksinkertaista ruokaa.

Joskus taas tuntuu, että olemme italianmatkalla, joka vain jatkuu ja jatkuu.
Aluksi se tuntui avain huikealta, mutta nyt elämysten nälkä on melkein täyttynyt - tai onkin täyttynyt, mutta jaksaa se kuitenkin hieman avata suutaan, kun uutta herkkua on tarjolla.
Viimeiset viikot ovat vielä täynnä matkoja ja elämyksiä.
Jos saisimme tähän väliin viikon rauhallista arkea kotona Suomessa,
jaksaisimme nauttia niistä paremmin.

Yhtäältä tämäkin on arkea.
Olen paljon "yksin" lasten kanssa myös iltaisin.
Yritän tasapainottaa menemistä ja kotona leikkimistä sopivaksi paketiksi, jossa kaikki voisivat (enimmäkseen) hyvin. Mietin netinkäytön rajoja ja yritän sovitella, kun mukaan otetuista (suhteessa) vähistä legoista tulee pojille kiistaa.
Olen ehkä ensimmäistä kertaa lapsenhoitourallani ihan selkeästi siinä tilanteessa, että minulla on liian vähän aikuiskontakteja. En tarvitse paljon, mutta sekin raja voi näköjään alittua.
Puhun lähinnä mieheni kanssa. Hän on paras ystäväni, mutta on se silti vähän yksipuolista...

Sitten on se, että tämä on mahdollisuus, irrottautuminen, käänne, elämysten keräämistä ja lämpöä kun Suomessa sataa lunta. Välimatka ja aika piirtävät sitten tämän ajan kuviin niitä ääriviivoja, joista vielä näin läheltä en saa selvää.

Maanatain mietintämyssystä

Tänään piti olla metsäretki, mutta minä innostuin lukemaan ja lapset innostuivat suunnitelemaan legoista, muovikelmusta ja erinäisistä metalliosista kelluvaa laitetta, jonka avulla voisi pelata Unoa kylpyammeessa. (Vedenkestävät kortit on ennestään.) Nyt lapset ovat olleet varmaan yli tunnin kylpyammeessa leikkimässä ja minä olen lukenut, selaillut nettiä ja miettinyt entistä ja tulevaa elämää...

Tässä kylpyamme-Unon loppuasemointi

Täällä olen keskittynyt elämiseen ja kokemiseen ja vähän myös pakoilemiseen, mutta vähemmän kuuntelemiseen ja kirjaamiseen.

Olemme vielä viisi viikkoa ulkomailla ja tiedän, että ne viikot kuluvat nopeasti.
Tämä ulkomaanjakso on ollut monta vuotta meillä siinä mielessä tiedossa, että tällainen jakso tulee tai oikeastaan ennemmin pitää saada järjestettyä jossain vaiheessa. Nyt se on järjestynyt ja lähestyy loppuaan. Monesta pienestä ja suuremmasta asiasta olemme ajatelleet, että mietitään sitten matkan jälkeen...

Puolen vuoden katko arjessa tuntuu myös jonkinlaiselta mahdollisuudelta muutokseen, kun palaamme tavalliseen arkeen. Ehkä siitä huolimatta solahdamme nopeasti tutuille radoille, mutta ainakin ajatus jonkinlaisesta uudelleen arvioinnista elää.


Ja tietysti kaikki muuttuu aivan väistämättä. Lasten kanssa elämä ei jää koskaan paikalleen.
Minun pienimmäisenikin menee kouluun... Emme ole enää pikkulapsiperhe.

Kevään kuluessa päätin, että olen ensi vuonna lyhennetyllä työajalla eli osittaisella hoitovapaalla. Taloudellisesti sillä on jotain vaikutusta, mutta henkisesti paljonkin. Tiedän, että jaksan hyvin ja todennäköisesti vältän suurimmat työmäärästä johtuvat stressipiikit. Toisaalta kaikki työn rasitus ei synny työmäärästä.
Konkreettisesti lyhennys varmistaa sen, että pääsen kahtena päivänä viikossa viimeistää yhdeltä lähtemään koululta kotiin. Muina päivinä ekaluokkalainen on sitten ip-kerhossa, mutta kolmasluokkalainen tulee kotiin....  Isosisko sitten elää siinä rinnalla isona yläkoululaisena :-).
Ehkä heille on iloa siitä, että tulen kotiin, annan välipalaa ja autan läksyissä...

Työn suhteen on vähän hämmentynyt mieli. Hallitus tekee kohtaa minuakin koskevia päätöksia lukiouudistuksesta. Sähköisiin ylioppilaskirjoituksiin ollaan siirtymässä ja sitä myötä keskustelussa mennään helposti teknologian ehdoilla. Erilaisten ihanteiden ja konkreettistenkin vaatimusten äärellä oma suunta kyseenalaistuu helposti ja on mahdollisuus kokea ikuista riittämättömyyttä. Aion opetella joitakin uusia työkaluja käyttämään nyt, kun niihin on aiempaa paremmin mahdollisuuksia. Mutta jotenkin silti aina, aina, aina kaipaisin sitä levollista ja iloista, suhteellisen paineetonta suhdetta työhön. Hetkittäin siitä on tuntuja, mutta kovin katoavaista se näyttää olevan.

Nyt pitää palata tähän hetkeen näistä tulevaisuusmietteistä. Lapset syövät keittiössä suklaamoussea suklaapartasuina ja taidan liittyä ilonpitoon...

Lämpöä

Viidettä päivää peräkkäin lämpötila on yli 30 astetta. Lämpimpänä päivänä 35 jotain...
Tänään piti olla vain 28 astetta, mutta mittari näyttää 31.
Lämpöprofiilikin on erilainen kuin Suomessa: hellelukemissa aamulla ja sitten aika pian ja pitkään korkealla. Ilta ei vielä sanottavasti viilene, aamuyöstä on kylmintä.
Asunnossa ei ole mitään ilmastointia ja kun tuulet on sellaista 1 m/s, ei yötuulestuskaan juuri viilennä.

Tietysti näitä lämpimiä ilmoja on odotettu,
mutta minun makuuni riittäisi sellainen 26 astetta iltapäivällä aivan mainiosti.
On ollut vähän tylsää, kun kävelypäivät siellä sun täällä eivät nyt oikein tunnu houkuttelevilta.

Toisaalta olen sitten ehtinyt lukea. Ja ajatella, että kyllä on ihanaa, kun voi lukea ja melkein ahmia ja vielä saada kirjoja niin helposti käsiinsä. (Täällä olen ostanut osan kirjoista Kindleen.)
Kaipasin jossain vaiheessa kesäkuun alun tyypillisiä hitaita lomanaloittelupäiviä, jolloin ei vielä kovin paljoa tapahdu, mutta työ vain hellittää otettaan ja teen suunnilleen sitä, mitä sattuu mieleen tulemaan ilman korkeampia tavoitteita...
Ehkä nämä ovat nyt niitä päiviä.

Tänään menen kuitenkin kaupungille oli kuumaa tai ei.
Jalat viuhtomaan ja hikisenä kotiin :-).
Lapset menevät uimaan miehen ohjastamina.
Paju näyttää oppivan aika helposti uimaan.

Päästin irti, jokin muuttuu

Jotenkin minä myös päästin irti niin kuin aiemmassa tekstissä itseäni kehoitin.

Sureminen on joskus niin tehokasta.
Suree,
suree,
oikein pohjia myöten.

Ja jotenkin suru jossain vaiheessa muuttuu ja antaa tilaa,
ehkä antaa voimaakin jotenkin.
En tiedä, kuinka pitkälle tämä vie tai kuinka pitkälle kantaa,
mutta
nyt tuntuu, että tuon suremisen myötä annoin mahdottomien määritelmien mennä
ja ajattelen itseäni uudella tavalla.

En ole enää wanna-be-foodie tai harrasta ruokaa.
Kävelen paikkakunnan ravintoloiden ohi ja ajattelen: en ole, enkä voi olla, ihminen, joka etsii matkailoa ruokailusta; etsin mieluummin puut ja puistot ja ehkä vielä jotakin muuta.

En varmasti tule ihmiseksi, joka ei etsisi ruuasta mielihyvää,
eikä se minusta olisi suotavaakaan,
mutta
voin olla ihminen, joka syö yksinkertaisesti ja levollisesti. 

Luin vähän lisää kurkkurefluksista.
Ahdistuin aluksi ristiitaisista neuvosta,
mutta sitten taisin kuitenkin löytää jotakin auttavaa.

Ensinnäkin:
refluksi ei ole allergiaa, vaikka ruuat aiheuttavatkin oireita.
Pikkuallergikkojen veteraaniäitinä ajattelen helposti itseänikin nimenomaan allergiakaavan mukaan.
Ruokien epäsopivuus refluksissa toimii kuitenkin omalla tavallaan.
Yritän oppia ymmärtämään sitä paremmin.

Toiseksi:
sain tietoa siitä, mitä olin jättänyt huomiotta.
Osaan nyt paremmin välttää sellaista, mikä pahentaa kurkkuoireita silloin, jos niitä on.

Kolmanneksi:
vapauduin havainnoimaan.
Ajattelen, että ei minun tarvitse pystyä kontrolloimaan tätä,
voin tehdä parhaani, voin tehdä havaintoja, voin oppia kaikesta.
Vapautin osan välttämistäni ruuista (ne epäselvät).
Aloitin ruokapäiväkirjan ja etenen nyt sen kanssa.
En ihan tiedä, mitä olen muuttanut, mutta nyt on jo vähän parempi olo.
Päiväkirjaan kirjautuu nyt kuitenkin hyvänolon ruokia, joihin voin palata vaikeuksien tullen.

Stipendi

Tyttären kaverit ovat kertoneet, että hän oli saanut päättäjäispäivänä stipendin.
Mitään virallista tietä tieto ei ole meille kantautunut.
Sosiaalisuudesta, ystävällisyydestä, luokkahengen rakentamisesta koko kuuden vuoden ajalta.
Jotain sellaista sanovat perusteeksi ja uskon kyllä.

Olen ihan älyttömän ylpeä. Hänessä on ollut aivan pienestä asti tämä taipumus, jokin reflektiivisyys ja harkitsevuus suhteessa muihin, jokin neuvottelevuus ja kyky ottaa toisen näkökulma huomioon. Hän havaita, mitä ympärillään tapahtuu. Ja sanallistaa ne havainnot mielettömän rakentavasti.
Hän on käyttänyt sitä hyvään, kotona, luokkayhteisössä.

Minulla oli alakoulussa ihan toisenlainen tarina.
Tämä on ilo,
ja hämmästyttää.

Sekin mietityttää, miten selvästi tämä on lahja,
taipumus hänessä, jota ei jokaisella ole.

***

Timoteillä on jokin toinen lahja,
mutta tunteiden sanat eivät tule hänellä helposti.

Yritän auttaa ja pysähtyä,
mutta myös tuskastun ja moitin.

Hän murjottaa, kukaan ei tiedä, mistä hän on suuttunut.
Hän kävelee muita jäljessä, eikä puhu.

Jos onnistuu puhumaan, hahmottaa aivan selvästi.
Siinä hän on samanlainen.

Hänellä ei ole ollut aivan niin turvallisten kasvuyhteisöjen suojaa päiväkodissa ja koulussa, kuin tyttärellä. Ja aivan pienestä pitäen, hän on ottanut vetäytymisestä suojakeinon.

Yritän nähdä häntä tarkemmin ja etsiä keinoja monipuolistaa työvälineitä.
Joskus hänelle ominaiset taidot saattavat jäädä lahjakkaan siskon varjoon,
sekin on mahdollista.

Aamutunnelmia

Tänään olen herännyt muita ennen,
mitä ei näytä tapahtuvan kovin usein.
Aurinko on nousemassa kukkuloiden takaa
ja ilma on aavistuksen sumuinen, pehmeä, mutta ei vielä kovin lämmin.

Nautin täällä siitä yleellisyydestä, että saan olla matkalla,
irti arjesta, kokea  ja nähdä uutta, asua kauniissa ympäristössä,
olla paljon lasteni kanssa.
Välillä ihmettelen ja välillä ikävöin omaa tavallista elämää.
Käyn läpi niitä haasteita, joita minulle on annettu
ja yritän kokeilla, oppia, ymmärtää ja myös sietää.

Olemme jo nyt hitusen ylivirikkeistettyjä ja meillä on vielä valtavasti
koettavaa ja nähtävää ennen kotimatkaa (joka sekin on matka ja seikkailu).
Tämä viikko ja seuraava ovat vähän rauhallisempaa aikaa tässä "kotosalla".

Tänään tyttären ystävä lentää meille Suomesta.
Sellaista juuri kolmetoista täyttävät voivat tehdä lentoyhtiön saattopalvelun avulla.
Olen iloinen tyttären puolesta. Kesä kavereista erossa ei varmasti ole ihan tuon ikäisten toivelistoilla, mutta hyvin hän on sopeutunut tähän vanhempien ja veljien täyttämään elämään.
Ystävä on nyt odotettu ja toivottu asia. Suunnitelmissa on itsenäisiäkin retkiä lähikohteisiin,
tämän täällä olevan elämän jakamista jonkun toisen kanssa.

Marikki murehtii ruokaa

Kirottu kurkkurefluksi.

Ei tapa, mutta ei näytä kyllä vahvistavankaan. 

Olen aiemmin blogissa välillä kuvannut tätä matkaa, jossa sain ensin diagnoosin, sitten pahenevan sairauden ja viimein löysin kokeilujen kautta tietooni listan ruoka-aineista, joita välttämällä oireet ovat pysyneet suhteellisen hyvin kurissa. Vuosi sitten olin vaiheessa, jossa jotenkin aavistelin, millaista ruokaa minun ei ole hyvä syödä, mutta en ollut vielä saanut muutosta toden teolla käyntiin. 

Kesästä kevääseen olin suurimman osan ajasta suhteellisen oireeton, vaikka takapakkiakin tuli välillä (esim. ennen joulua), enkä koskaan olen pystynyt olemaan aivan ehdoton asioissa, joista ei tule välitöntä rangaistusta (esim. pienet määrät maitoproteiinia jossain tuotteessa / maitosuklaa, fruktoosiglukoosisiirappi tms. mahdollisesti vehnäperäinen aineisosa jne. ). 

Nyt sitten olen ajanut itseni tylsään ja ahdistavaan nurkkaan. 

En edes ihan ymmärrä, miten olen sen tehnyt, mutta olen täällä ollessa kärsinyt asteittain vaikenevasta refluksista. Nytkin kurkku on kipeä ja olo surkea. 

1) Ehkä aloin ajatella, että suolistoni on saanut jo niin paljon aikaa parantua, että se tuntuisi sietävän himppusen paremmin pieniä poikkeuksia maidon ainesosien suhteen. Joten tein pieniä poikkeuksia, kun se helpotti reissussa selviämistä. (Nämä olivat tasoa en nyt niin tarkasti kysele, mitä salaatinkastike sisältää... ei mitään radikaalia siis. ) 

Ehkä suolisto aluksi sietikin paremmin, mutta... 

2) Ehkä en täällä ollessa kuitenkaan ole lukenut aineisosalistoja tarpeeksi tarkasti, vaan olettanut, ettei maitoa tai viljaa piileskele tuotteissa, jotka eivät mitenkään siihen viittaa. Tiedän tietysti, että Suomessa viljaa ja maitoa voi olla ihan missä tuotteessa tahansa... 

(Mutta kun en taida enää edes nähdä lukea niitä ainesosalistoja ihan niin hyvin kuin ennen... Keski-ikä ei tule yksin...) 

3) Olen lisäksi varmasti syönyt eri tavalla kuin kotona. 

Olen syönyt välillä ulkona. Silloin en todellakaan voi tietää tarkasti, mitä olen syönyt. 

Olen syönyt sopivuudeltaan hieman epäselviä ruoka-aineita enemmän, kuin mitä syön niitä kotona. Tähän listaan kuuluvat lähinnä soija, riisi, pavut ja pähkinät. 

Olen syönyt riisikakkuja ja muita leipää muistuttavia. 

4) Olen syönyt maitosuklaata. Ilmeisesti ongelmaksi asti. 

En tosiaakaan tajua sitä, miksi itsepäisesti syön suklaata, vaikka olisi niin paljon parempi, jos en sitä tekisi. Voin tietysti selitellä sitä sillä, että kun maitojälkkärit ja viljapitoiset jälkkärit on kokonaan poissa, tuntuisi liian rajulta jättää tämäkin, kun se ei ole yleensä suoraan yhdistynyt oireilun pahenemiseen. Tosin kotimaassa taisin olla tarkemmin Wiener Nougatin ja tiettyjen tryffeleiden varassa tässä herkuttelussa, joten maitoa ei tullut lähes lainkaan. 

Mun pitäis tajuta, että mulla ei oikein voi olla tällaista herkutteluruokariippuvuutta. 

5) Olen juonut enemmän hiilihapotettuja juomia. 

Tähän ruokavalioon sopeutuminen on kaiken kaikkiaankin vaatinut huomattavaa sopeutumista. Korvissani kaikuvat erään tuttavan sanat keliakiaan sairastumisen jälkeen: "Mitään en ole menettänyt...". 

Se ei tosiaankaan kuvaa minun tunteitani tässä asiasassa!

Ensinnäkin ruokavalioni on rajoittuneempi kuin keliaakikolla. 

Toisekseen haluaisin voida syödä vapaasti ja huolettomasti! 

Haluaisin jakaa yhteisiä hetkiä perheeni kanssa (niinkuin vaikka syödä tyttären tekemää täytekakkua poikani syntymäpäivänä)! 

Haluaisin, että perheeni osaisi tehdä minulle äitienpäiväaamiaisen. 

Haluaisin joskus syödä ravintoloissa (täällä erityisesti), kokeilla uusia asioita ja tutustua uusiin makuihin --- enkä ollenkaan haluaisi kuulustella tarjoilijaa annoksen koostumuksesta ja ainesosista (enkä etenkään vieraalla kielellä). 

Haluaisin laittaa ruokaa perheelleni ja pystyä useammin syömään sitä myös itse, ilman erityisjärjestelyjä. 

Haluaisin täällä leipomoiden luvatussa maassa syödä ihania leipiä, joita on tarjolla tuoreena, joka paikassa. 

Haluaisin maistaa Etelä-Saksan kakkumaiden Kucheneita edes silloin tällöin... 

Suren välillä 

ja olen tämän vuoden aikana jollakin tapaa sopeutunut tähän. 

En kärsi jatkuvasti ja silloin, kun olen oireeton, olen tyytyväisempi osaani. 

Sopeutumiseni ei kuitenkaan ole ihan tasapainoista. 

Ensinnäkin en näköjään ihan tarkkaan tunne itseäni ja sitä, mikä heilauttaa kiikkulaudan oireilun puolelle. Pelaan liian usein epämääräistä tasapainolupeliä syömisen suhteen. 

Toiseksi, yritän kompensoida itselleni menetettyä syömällä turhankin paljon suklaata. Odotan ruualta edelleen paljon, koska se on kuitenkin ollut minulle tärkeä ja rakas "harrastus" ja ilon lähde jossakin mielessä. 

Nyt olen tullut sellaiseen pisteeseen, jossa ajattelen, että minun on jossakin mielessä luovuttava vielä perusteellisemmin. Hyväksyttävä se, että tämä tilanne ja tämä sairaus muuttaa minua. En ehkä voikaan sopeutua vain uudelleen järjestelemällä palikoita. 

• En voi ajatella, että matkaillessa yksi matkan suuria iloja on uusien ruokaelämysten saaminen ja paikalliseen ruokaan tutustuminen. Ei edes täällä, ei nytkään. On luovuttava sellaisesta odotuksesta ja korvattava se jollakin. 
• Minun on luovuttava siitä tottumuksesta, että lohdutan ja ilahdutan itseäni ruualla. Ja etsittävä tilalle muuta, ihan toisenlaista mutta tarpeeksi säännöllistä odotettavaa ja ilon aihetta. 
• Minä en voi rakentaa niin paljossa yhteisiä hetkiä muiden kanssa ruuan ympärille. On löydettävä muita keinoja. 
• En voi vapaasti harrastaa ruokaa ja kokkaamista. Osa keittokirjoistani on minulle nyt täysin tarpeettomia. Refluksitasapaino on sen verran herkkä, että kokeiluille ei näytä olevan paljoakaan tilaa. 
• Jos voisin lopettaa kokkaamisen, en ehkä haluaisi ajatella ruokaa ollenkaan. Mutta minun on silti ruokittava perheeni ja ruokittava itseni, joten irti en pääse. Tähän on löydettävä tarpeeksi valoisa ja tarpeeksi yksinkertainen suhde. 

En ole kovin hyvä luopumisessa. 

En tiedä onnistunko. 

Nytkin on yllättävän vaikeaa rajata ruokia, jotta paranisin tästä oirekimpusta, joka on päällä. 

Ensimmäisen viikon aikana en ole onnistunut siinä, vaikka viikko sitten jo oikeastaan tajusin tilanteen. On tyhmää kärsiä omasta syystään. 

Oletan kuitenkin, että jos nyt onnistuisin rajaamaan itseni "turvaruokiin", olisin viikon päästä oireeton. 

- kaikki maitoon viittaavakin pois ruokavaliosta, ei pieniäkään määriä maitojauhetta missään; ei voita ruuanlaitossa

- kaikki viljat maissia lukuunottamatta tauolle (lähinnä siis riisi pois)
- ei soijaa, palkokasveja tai pähkinöitä (näitä sitten tilannetta tarkkaillen heti takaisin, kun olen oireeton)

- ei viljaperäisiä sokereitakaan tuotteissa

- hiilihappojuomat tauolle 

- itse raaka-aineista tehtyä ruokaa; jos ravintolassa tms. niin vain erittäin turvalliset valinnat

- ei suklaata, ei turhaa sokeria 

Voisikohan nyt pystyä tähän? 

Ihan oikeasti, Marikki, tee se nyt näin. 

Päästä irti, luovu, etsi uutta. 

Sateisen vappupäivän tunnelmia

Satakieli laulaa täällä niin kuin kotonakin.
Tänään olen katsonut, kuinka vuoret peittyvät sumuun ja sateeseen.
Olen nähnyt pilven luikertelevan kukkuloiden välistä.
(Kuva ei ole tältä päivältä.)

Vappu on ollut sateisin päivä täällä.
Piipahdimme vapputorilla. Sinne osui marssi, puheita ja musiikkia. Ja sadetta.
Iltapäivällä pakoilimme sadetta olohuoneen matolla (jonka toin kotoa mukanani)
ja pelasimme Dixitiä.

Aina, kun elämä muuttuu, omat latautumispaikatkin muuttuvat.
Nyt olemme olleet melkein neljä viikkoa "matkalla",
voit verrata mihin tahansa lomamatkaan: paljon virikkeitä, uusia ympäristöjä, arkisuuden katoamista, intensiivistä yhdessäoloa ja pientä sekavuutta yksityiskohdissa...

Nyt kaikki alkavat ehkä olla vähän väsyneitä. Lapset eivät välttämättä halua lähteä mihinkään, enkä minä jaksa olla ihan vaan paikallaan...
Minä olen lasten kanssa intensiivisesti ja kenenkään muun kanssa aivan liian vähän.

Latautumispaikat eivät ihan ole vielä selvillä.
Tämä on tällainen välihuokaisu.
Tiedän, että tämä on hyvä matka ja hyvä aika,
mutta tiesin senkin, että pitkään matkaan kuuluu muitakin kuin loistavia päiviä.

Tänään kaipaan omaa rauhaa ja toisaalta omia ihmisiä perheen ulkopuolelta.
Kaipaan myös omia esineitä. En ole ihan minimalisti. Välttämättömin on mukana, mutta sisustus ja keittiötavarat eivät ole omiamme. Kaipaan myös kirjojani, niitäkin, joita en kuitenkaan ehtisi lukea.
Jos tilaan tänne kirjoja, joudun todennäköisesti lähettämään ne Suomeen postissa, koska auto oli jo tulomatkalla aivan täynnä. Menetin yhden lempipuseron, joten nyt tuntuu, ettei minulla ole juuri mitään kivoja vaatteita mukana. Tällaista pientä (ja sen rinnalla paljon ihmellistä).

Yksi ihmeellisistä: esikoisen ja kuopuksen välille löytynyt hellä, läheisempi suhde.

Kolme viikkoa reissussa...

Viikot ovat vierineet hurjaa vauhtia.

Olemme vähän kotiutuneet, vaikka enimmäkseen tämä tuntuu vielä turistin elämältä.
Meillä on ollut vieraita kaupungissa ja olemme viettäneet heidän kanssaan päiviä.
Nyt tulossa oleva viikko näyttää rauhallisemmalta ja tuntuu tervetulleelta sekin.

Tuntuu melkein uskomattomalta, että olemme tosiaan täällä
ja että kaikki on näin hyvin.

Meillä on oikein sopiva koti yliopistoalueella, seitsemännessä kerroksessa.
Näköalaa on joen ja vanhan linnan suuntaan, mutta myös viereisen tontin rakennustyömaalle.
Illalla näemme kaupungin valot.

Kaikki tuntuu olevan suhteellisen lähellä.
Olemme kävelleet ihanissa metsissä, vanhassa kaupungissa, eläintarhassa jne.
Olemme kävelleet paljon.

Vähitellen alan hahmottaa, mistä löydän arjessa tarvittavia asioita.
Lähellä on ihana vihannestori, jonne haluan mennä usein.
Jättimäiset salaatit maksavat alle euron...

Lapset ovat olleet hyväntuulisia ja mukana kaikessa.
Vähän olemme saaneet myös opiskeltua.
Esikoinen on tehnyt kahdet kokeet ja pari kirjallista koulutehtävää palautuskuntoon.
Kuopus tekee eskaritehtäviä, jotka ovat hänelle aivan liian helppoja, mutta varma onnistuminen tuntuu häntä myös motivoivan.

Nyt muut ovat poissa ja minä kotona.
Olen vähän eksyksissä, mutta se kai kuuluu tähän seikkailuun.

Olen täällä

... enkä tiedä mitä sanoa.

On ollut lähtöpäivä,

meripäivä,

matkapäivä,

saapumispäivä,

kaksi sairaspäivää (ensin yhdellä, sitten toisella),

ensimmäinen "koulupäivä"

ja tämä lauantai, jolloin olimme kaupungilla ja kotona.

Vähän väliä kävelen ikkunan luokse katsomaan maisemaa,
tutkimaan valoja ja rakennuksia, etsimään merkityksiä.

Ympärillä on monta maailmaa
vanha linna, ambulanssien äänet, kesäinen luonto, betonitalot, joenvarsi, punakattoinen kaupunki...

Lapset asettuvat leikkeihin melkein kuin kotona.
Minäkin asetun vähitellen, alan hahmottaa missä on tori ja ruokakauppa, saamme netin toimimaan (ainakin vähän paremmin), piirrän karttaa kokemusten myötä tarkemmaksi.

Naapurissa asuu karhuja, norsuja, apinoita ja flamingoja.
Olemme jo katsoneet tiikeriä silmiin.

Kaksi yötä lähtöön

Lattioilla on matkalaukkuja ja laatikoita avoimina.
Siirrän tavaroita paikasta toiseen.

Hoidettavien asioiden listalla on aina kaksikymmentä asiaa.
Olen soittanut moneen asiakaspalveluun
ja kirjautunut "näppärästi" ties minne nettipalvelusivuille.
Verottajakin olisi vielä kohdattava ennen lähtöä.

Otan yhdet opiskelijoiden tekstit mukaan -
muuten olen jo työstä vapaana!
Jätin kouluun suoritun työpöydän ja viestin:
Auf Wiedersehen!

Lapsilla on hyvä seikkailumieli.
Säätiedotuksia seurataan ja jännätään, ylittyykö helleraja määränpäässä...

Pakkaaminen on vaikeaa ja helppoa.
Emme mene kaukomaille, vaan ihan turvallisesti Eurooppaan.
Useimmat asiat, jotka voivat unohtua, voidaan korvata paikan päällä.
Silti pakkaaminen tarkoittaa satoja valintoja
ja minä teen niistä suurimman osan. Ääks!

Olennaisia tunnuslukuja ja salasanoja ei saisi unohtaa.
Laturit pitää olla matkassa.
Helpottaisi, jos ymmärtäisin, mitä lääkkeitä ehkä tarvitaan.
Ihan passi ja hammasharja -reissu tämä ei ole.

Kirjat!?! En tiedä, mihin varustautuisin...
Vaatteet!!??!! Olen lempivaateihmisiä, mutta en tiedä, mitkä ovat tämän kesän lempivaatteita! Nyt matkalaukun päällä on lähes kaikki, mitä omistan... Valintoja, valintoja...

En ole yhtään niin tehokas, kuin luulisin olevani tässä tilanteessa.
Nytkin istun tässä näppäilemässä näitä... mutta kun vaan on niin kamalan epämääräistä etsiä vaatteita tai kenkiä tai lääkkeitä tai muuta mitä nyt sitten voikaan tarvita matkalla / ulkomailla eläessä...

Toistaiseksi kadoksissa on yksi avain ja yksi kameran laturi.

Hullunhyväksyvä katse

Tänään kuuntelin kauniita sanoja hyvästä ja arvokkaasta,
ihmellisestä hullunhyväksyvästä katseesta.
Upposin ääneen ja kuviin, keskityin ihmeellisesti, tilaisuus oli täynnä, ylikin ja aluksi meille sanottiin, ettemme mahtuisi sisälle, mutta mahduimme kuitenkin, seisoin taka-alalla ensimmäisen luennon ajan.

Jokin katseessa, nähdyksi tulemisessa koskettaa niin paljon.

Jo pelkkä kysymys: "miten haluaisit tulla nähdyksi" on niin ajatuksia herättävä ja mullistava.
Aion kysyä sen lapsiltani
ja olen aika varma, että sitä ei ole koskaan kysytty minulta.

En osaisi vastata.
En osaa vastata.

Rakkaudellisen katseen ajatus,
kiinnostumisen ajatus, kuuntelemisen ajatus...

Haluaisin ymmärtää muita paremmin, asettua paremmin yhteyteen, kysyä enemmän ja kuunnella tarkemmin. Mutta haluaisin itsekin tulla nähdyksi, kuulluksi, olla jollekin kiinnostava, haluaisin kertoa tarinani, olla kokonainen, olla alusta loppuun...

Välillä ajattelen, ettei aikuisena kukaan halua tuntea minua erityisesti.
Sellainen on kuulunut nuoruuden ystävyyteen ja rakastumisiin,
mutta tässä "oikeassa elämässä" sellaiselle ei enää ole tilaa.
Tarina on liian pitkä, illat liian lyhyitä, kiireet liian ilmeisiä,
mieli liian epäluuloinen, äiti tavoittamattomissa
ja minä olen tullut liian monimutkaiseksi ja
ehkä tavallaan aiempaa vetäytyneemmäksi.

Katson kuvia,
katson sanoja.
Piirsin itsestäni sanakuvaa ja kuinka vapauttavaa se olikaan, nähdä itsensä sivusta, nähdä armollisemmin ja selittämättä, yksinkertaisemmin ja inhimillisemmin.
Ymmärsin, että jos näkisi itseni useammin niin,
olisi hiukan toinen, muokkautuisin toiseksi, rakentaisin toisen tarinan...

Katsoa, kuulla, kysyä.
Milloinkahan kukaan on kysynyt minulta mitään?
Yritän itse muistaa kysyä. Tänään kysyin lapsilta ja sain tietää asioita, joita vaille olisin muuten jäänyt. Aion muistaa kysyä jotain joka päivä.

Ja aion ottaa kuvia,
uudenlaisia, tutkivia ja rakkaudellisia kuvia.

Lauantai

I
Asettelin autoon lelulaatikoita ja matkalaukkuja.
Monta mahtui.
Otin kaikki pois
ja alettiin pakata.

II
Mistä minä voin tietää, mitkä ovat ensi kesän lempivaatteita?

III
Aurinko houkutti ulos.
Lapset siivosivat etupihan, yhtä sun toista järjesteltiin.

IV
Kaikki kirjaston kirjat on löydetty
ja suurin osa palautettu.

V
Monet asiat tuntuvat kaukaisilta,
tutut ja tavallisetkin.

VI
Huomenna haluaisin nukkua pidempään kuin tänään,
käydä saunassa, saada aikaan, olla itselleni armollinen
ja muille sallivampi, kärsivällisempi.

VII
Haluaisin saada enemmän sitä, mitä kaipaan.

VIII
Haluaisin saada paljon siitä, mitä saan.
Ei tässä valittamassa olla, eikä kiittämättömiä,
ristiriitaisia vain, en ole saanut kaikkea ajatelluksi,
olen ymmärtämätön tyttö...

IX
Laukuista muodostuu kolmiulotteiden palapeli.
Vielä kaikki tuntuu niin tyhjältä.
Mitä ihminen tarvitsee mukaansa?
Ei kovin paljon ja kuitenkin monenlaista...

Työpöytä tuijottaa takaisin

Tänään siistin työpöytää
niinkuin toukokuussa yleensä,
istuin kokouksessa, olin samaan tapaan kiireinen
ja rauhkea, malttamaton ja viipyilevä.
Kasasin papereita, jotka jäisivät pöydälle odottamaan,
vyöryvät pinot on taltutettu kansioiden väliin näennäiseen järjestykseen.
En osannut lähteä, katsoin vain pinoja ja mietin, miten paljen epäjärjestystä ja keskeneräisyyttä jälkeeni jääkään,
sitäkin, mitä se kaikki, kansioiden sisällöt, pidetyt tunnit, tulevat, mitä ne minulle merkitsevät? Juoksenko niitä pakoon,
mille käännän nyt selkäni, millä mielellä syksyllä palaan?

En lähde ihan vielä,
tämä ei ole viimeinen päivä.
Mutta henkisesti työ irrottaa jo otettaan, kevenee, hellittää
yhden ison ponnistuksen jälkeen, eikä sen aika ole ihan vielä.
Ensi viikko on kevätjuhlaviikko,
viimeistelyä, jättämistä, eroamistakin, eroon jäämistä,
irti päästämistä, irrottautumista, vapautta...

Käännän viitan ympäri ja näytän toista väriä.
En kenekään edessä neljään kuukauteen.
Pelkään sitäkin, jos se tuntuu liian helpottavalta.
Toisaalta ehkä myös ikävöin.
Mutta rauhassa en taida osata lähteä,
on niin ristiriitaista, niin omaa ja niin vierasta samassa kohdassa, joskus aivan samalla hetkelläkin.
Paikkailen viittaa vähän,
etsin oikean sävyistä lankaa.
Mitä minusta nyt, mitä minusta tänään?

Äiti ainakin ---
lapset huutavat ruokaa,
mutta jotakin sitten myös muuta...

Kevätpäivänseisaus

Uskon sääennustuksia
ja vietän talvea viimeistä päivää.
Huomiseksi on luvattu lämmintä
ja siitä eteenpäin.
Ennusteettomaan väliin ei montaa päivää mahdu
ja siellä minne menemme ovat puut jo kukassa.

Nyt nautin siis talvesta: lumihiutaleista,
tunnelmallisesta maisemasta, katulamppujen
valaisemasta vaaleanpunaisesta lumesta,
illan hämystä, ehkä jopa kynttilän saattaisin sytyttää.

Ei sillä, että talvea tulisi yhtään ikävä,
elämme kevään odotuksessa ja ennakoivissa kesäajatuksissa.
Ihan mieluusti jo hyvästelen tuon takapihan maiseman,
tavataan sitten taas, mieluiten ensi joulukuussa.

Aurikolasihiipparin elämää

Keväiset hanget auringonpaisteessa.
Työpaikan hämärät käytävät.
Ikkuna. Ristivalo.
Kontrasti.

Siis: aurinkolasit,
etenkin sisätiloissa,
arvaamattomien valopyrskäysten varalta,
aivosuoja, mielirauhoitus, sulkumerkki.

***
Aurinkolasit herättivät yllättävän paljon huomiota.
Lopulta tulin kamalan tietoiseksi itsestäni ja siitä, että herätän huomiota
samaan aikaan, kun itse toisaalta koin yhä vähemmän omituiseksi liikkua hämärretyssä sisämaailmassani.
En välitä. Selvisin. Mikään valo ei porautunut minuun liian syvälle. Ei ollut ihan vakaa olo, mutta nyt on hyvä, aivan hyvä. Tosin ruutu ei ole paras tuttavani, täytyy varoa vähän.

Aurinkolasihiippari laskee myös päiviä,
käytävillähiippailupäiviä (pari kourallista ja vähän päälle),
päiviä, joiden jälkeen on taas aurinkolaseille käyttöä niiden tyypillisemmässä käyttöilmastossa,
valmistelupäiviä, pakastimen tyhjäksisyöntipäiviä...

Nyt on jo pimeää. Aurinkolaseja ei tarvita.
Silmät painavat. Kyselen lapselta historiaa.
Pidän erityiseti otsikosta: "Taitelijat etsivät sielua ja löysivät perspektiivin." 

Pettymys sentään

Olen kulkenut viikon läpi vai kulkivatko päivät lävitseni, en tiedä.
Olen nähnyt kirkkaasti, olen kävellyt halki raikkaiden kevätiltojen,
olen hämmästynyt lumesta ja sokeutunut kirkkaudesta.
Olen toistanut tavanomaisia liikkeitä, kiitollisena ja yllättyneenä.
Olen tehnyt työtä, olen puhunut lasteni kanssa, olen käynyt teatterissa
ja nauttinut sanoista, ajatuksista, ilmeistä, nauranut ja melkein itkenytkin.

Ja nyt istun tässä
niin pettyneenä.
Yritin nukkua aurat pois,
lääkitsin ja lepäsin,
ja nyt olen tässä pää epäselvänä,
katse epäselvänä ja
mieli pelokkaana uuden kierteen
varalta.

Tämä tuli ihan varoittamatta, ilman pitkiä esioireita. Edessä ovat viikot,
jotka vaativat paljon ja vaativat ehdottomasti selkeän mielen. En jaksaisi pudota nyt,
minä tarvitsen minua tässä. Kolmen viikon päästä lähdemme matkalle. Työt ovat
vaativassa vaiheessa, enkä edes kestä ajatusta, että joutuisin taas olemaan heikko lenkki,
luistelemaan pois ja jättämään tilanteet muiden haltuun. Jo nyt on tunne, että olen pettänyt
opiskelijani, kun olen joutunut perumaan juttuja. Tässä vaiheessa kurssit vielä jotenkin ovat kurottavissa kasaan, mutta jos nyt vielä...

Tiedän, että katastrofoin.
Tämä olo on nyt.
Huomenna voi olla hyvä.
Tämä on yksittäinen kohtaus,
ei välttämättä kierteen alku.
Jos uusi kohtaus vielä tulee,
otan erilaisen lääkkeen. Ja
se saattaa toimia, vaikka tämä
tämän kertainen ei toiminut.

En ole nyt rauhallinen, koska tässä olossa en ole rauhallinen.
En vain ole. Ei auta kuin odottaa, odottaa vain.

Paradokseja

I

En pysty työskentelemään ihanteellisissa olosuhteissa.

Liki mahdottomissa saatan saada jotakin aikaiseksi.

II

Tekeminen ei saa olla liian tärkeää.

Jos tekemiseen on vain sivusuhde, se sujuu paremmin.

III

Tekeminen on elintärkeää.

IV

Parempi toimia läheisessä suhteessa omaan katoavaisuutensa.

V

”Elämä on tyhjä kuppi, matottomat portaat...”

VI

Seurava hetki on merkitysellinen

ja merkityksetön.

Äitiä ei ole helppo jakaa

"En tiedä miten hyvin sä muistat tän lapsuudesta,
mutta äitiä ei ole helppo jakaa."

Koppaan yhden syliin.
Kaksi jää ilman.

Kellin yhden kanssa matolla.
Kaksi katsoo vierestä.

Juttelen yhden asiasta ruokapöydässä.
Kaksi asiaa odottaa.

Äitinä ei ole helppo jakaa vajavaista, laihanlaista huomiotaan tasaisesti tarvitseville
oikeaan aikaan, oikeassa suhteessa, oikeat keinot valiten.

Luulin jotenkin selvinneeni tässä lähivanhempana, puolitoista kuukautta.
Mutta on syynsä sille, että yhdellä lapsella on kaksi vanhempaa,
kolmesta lapsesta nyt puhumattakaan.

Isoin ikävöi isää,
pinnistelee kovin,
kuulee kaiken, aistii enemmän.

Olen yrittänyt hallita kaikkea, siitä kireys.
Suoraviivaista ja selkeää olen ajatellut jaksavani.
Tajusin, että muut venyvät vuokseni,
että voisin olla sallivampi, että voisin repsottaa enemmän
tai ainakin eri asioissa.

Ei silti mitään selviä toimintaohjeita.
Taas huomenna halaan yhtä, muiden on kylmä.
Voikohan ihminen koskaan olla tarpeeksi toiselle? Tai
olenko se vain minä - niin oudosti varautunut, supistuva,
hakeutuu aukeille paikoille? Jos alkaisinkin elää ihan iholta,
alkaisin pelkäksi syliksi, kuuntelisin aina koko tarinan, alusta loppuun - voisinko, vain alkaa?

Teen hulluja vaihtokauppoja.
Vaihdan kauriin säkilliseen käpyjä.

Pinnalla

On kuin olisin ajelehtinut hyökyaallon vietävänä viimeiset neljä viikkoa
ja nyt nostan pääni vedestä jossakin rannan tuntumassa,
katselen ympärilleni, tapailen jaloilla pohjaa,
ihmettelen, missä olen
ja tunnistan tuttuja maamerkkejä.

Alan palautua itsekseni
ja katson taakse ihmetellen, millaisesta sumusta oikein olen tullut läpi.
Eilen tyhjensin viimein sen alakerran pakastimen! (Yläkerran pakastin on onneksi paljon pienempi ja meillä on vielä neljä viikkoa on aikaa.)  Kaavailin aamuksi kolmen lajin kokkaukset ja ihmettelin, mitä me olemme syöneet edelliset neljä viikkoa?

Alan ajatella niitä asioita, joita nyt yleensäkin ajattelen.

Ulkoilen poikieni kanssa. Otan valokuvia kiipeilytelineestä.

Olen edelleen varovainen ja varuillani.
Varon valoja ja ääniä ja nälkää ja niskajumitusta.
Välillä on auramaisia tuntemuksia, mutta uutta kohtausta ei kuitenkaan ole tullut.
Välillä on vähän pahoinvoiva olokin, mutta uutta kohtausta ei.
Lepään kaiken kurjan yli, jos vain voin.

Ajatusten vapaus on ihaninta!
Vihdoin mieli taas toimii, jotkut omituiset ajatukset vähän haihtuvat, elämä tuntuu maistuvalta, en ole  ihan niin eksyksissä, hapuilen kun se elämään kuuluu sekin...

Valoa!

Iso annos särkylääkettä ja cokista (kofeiinia) perään.
Lääkärikäynti.
Kirkkaita hetkiä, vihdoin edes toiveikas olo,
oikein toiveikas olo, jos ei nyt tieto ihan, että päättyy ja hälvenee,
jokin taite on, jokin taite tässä!
Iltapäivällä kuitenkin uupumusväsypahaolo. Nukun sen läpi.
Nyt taas liikutan jäseniä.

Lääkärillä älysin sanoa, että maanantai myös,
että en mene enää kouluun romahtelemaan,
ja että opiskelijat tarvitsevat opettajan,
sellainen aamulla katsotaan menenkö vai en, ei nyt sovi,
pitää voida järjestää etukäteen, siellä pitää olla varmasti
joku.
Niinpä sairasloma on maanantaihin.
Jos pää ei silloin ole kirkas, työterveyteen,
resepti, päivystykseen ja kovat lääkkeet piikkinä suoneen.
Ei kuulosta puoleensavetävältä. Aion säikähtää terveeksi. 

***
Luen Joni Pyysalon kokoelmaa Kuolema, rakkaus ja lisälaitteet.
Pakahduttavia, surullisia ja tosia sanoja.

Lainaan runoa ja vietän lepopäivää

"KOTIINPALUU

Hän palasi takaisin. Ei sanonut mitään.
Oli kuitenkin selvää, että jotain ikävää oli tapahtunut.
Hän pani maata vaatteet päällä.
Hän veti viltin päänsä yli.
Koukisti polvensa.
Hän on nelissäkymmenissä, mutta ei tällä hetkellä.
Hän on - vain sen ikäinen kuin äitinsä kohdussa,
seitsemän nahkan takana, suojelevassa pimeydessä.
Huomenna hän pitää luennon homeostaasista
metagalaktisessa kosmonautiikassa.
Nyt hän käpertynyt kokoon, nukkuu."

                         Wislawa Szymborska

Ny mie romahin...

Siis silleen totaalisesti ja nolosti ja tietysti ihmisen silmien edessä.

Romahduksen ainekset

- repullinen aamulla kerättyä urheutta ja suomalaista sisua: jos pystyy, niin tää menee töihin, jos tulee aurat tai muuten paha tila, sitten ei mee, mutta muuten menee, jos on kerran migreeni pakko olla neljä viikkoa peräkanaa, niin sitten vaan elämä on sitä, että on migreenioireita ja sitten tehdän asioita migreenioireissa

- hälyinen käytävä, jossa kaksi pikaista keskustelua opiskelijoiden kanssa, kirkkaat valot, lisääntynyt pahoinvointi jo ajomatkasta ja portaiden nousemisesta

- empaattinen työkaveri, jolle ei voi vastata, että kaikki on ihan OK... 

Seuraukset

- repullinen aamulla kerätty urheutta ja suomalaista sisua valuu maan rakoon erittäin nopeasti

- Marikki selittää, ettei edellenkään ole hyvä olla

- Marikki saa myötätuntoa ja hoivaa

- Marikki alkaa parkua (ei kestä myötätuntoa ja hoivaa)

- Marikki ei saa itseään kasaan, tunti on alkamassa, Marikki ei pysty lähtemään tunnille, työkaveri menee Marikin tunnille, Marikki makaa romahtaneena työpöydällään ja yritää olla huomaamaton (työpöytä on avokonttorissa), rehtori tulee paikalle, rehtori tietää tilanteesta, rehtori soittaa työterveyteen

- Marikki menee työterveyteen, Marikki jatkaa työterveydessä parkumista ja itsensä nolaamista, terveydenhoitaja kirjoittaa kolme päivää sairaslomaa ja varaa loppuviikkoon lääkäriajan

- Marikki parkuu ja ajaa kotiin ja vaipuu sohvalle

- Marikki ei saa uutta migreenikohtausta, mutta on huonovointinen, näköhäiriöinen ja väsynyt 

Mikä Marikkia hävettää

- se että luulee olevansa työkunnossa mutta ei ole

- se että ei ole työkunnossa

- se että ei ole koko ajan toimintakyvytön, vaan pystyy välillä tekemään jotakin tarpeellista ja täyspäisen näköistä (miksi Marikki siis on sairaslomalla?) 

- se ettei saa tautia haltuun

- se että itkee töissä

- se että itkeet töissä vaikka muut näkevät

- se että ei suojaa itseään tarpeeksi vankalla panssarilla, vaan itseasiassa menee töihin itkemään

- se että ei soita aamulla esimiehelle, että nyt hitokseen kolme päivää sairaslomaa, koska tässä tilassa ei töissä sinnittelyssä ole mitään järkeä, vaikka tajuaa, että niin kannattaisi tehdä ja sen sijaan sitten päätyy draamaqueeneilemään työpaikallaan (toistuvasti)

- se että haluaakin vaan olla kotona

ps. Marikki aikoo jatkossa kirjoittaa jostakin muustakin kuin migreenistä. 

Migreenipäiväkirja (kolmannen viikon viimeinen päivä)

Sivu kääntyy
ja uudelle lehdelle merkitään
tämän päivän päivämäärä
kirjataan lukemat
127/77
otetut lääkkeet
seurataan vointia:

aamulla hyvin

liikkelle lähdettyä vähitellen pahoin
havaitaan, että tsemppaaminen on mahdollista
opetetaan kylmä hiki iholla
katsotaan itseä sivusta: siinä se nyt puhuu ja selviää
kun aika on täysi, on hetken voittajaolo

Uudelle lehdelle yritetään kirjoittaa,
miltä migreeni tuntuu,
kun se ei kuulosta samalta kuin ystävän kuukautismigreeni (toispuolinen kova päänsärky, ei muita oireita)
kun se ei kuulosta oikein miltään, vaan sanoittamattomalta ja vaikealta

miten sanotaan, että aivot eivät toimi kunnolla?

näkökentässä on selkeästi auravaihe ja siinä muutokset,
mutta myös jotain muuta, joku herkkyys tai valopiste tai jäsentymisen hitaus jo ennakko-oireena
ja sama hitaus, hahmottamisessa joku outous ja erilaisuus koko kohtauksen läpi,
sellainen, jonka saa haltuun kun keskittyneesti tekee,
mutta että täytyy jotenkin melkein ponnistella sellaisen eteen, joka tavallisesti tapahtuu täysin huomaamatta

on pahoinvointia, ennakko-oireena, kohtauksen kestäessä ja usein pari päivää kohtauksen alusta,
tämä on osa sitä huonoa oloa,
jota on myös kehon, etenkin hartioiden ja niskan jäykistyminen ja hitaus, jokin sellainen huono-oloisuus, joka tuntuu keuhoissa ja hengityksessä asti ikäänkuin kaikki olisi jäykempää 

on näitä herkkyyksiä valoille, äänille, on olo, että aivot eivät kestä tarkkaavaisuuden jakamista useaan kohteeseen

on puutumisen tuntuja huulella ja kasvoissa
on vilunväristyksiä, kylmänhikisyyttä, ilmeisesti jokin älytön stressimäinen hälytystila koko kehossa,
mikään vaan ei toimi, niinkuin pitäisi

ajatusten ohjaaminen on vaikeaa, ajatusten jakaminen on vaikeaa, päätöksenteko, informaation vastaan ottaminen, sen muistaminen, minkä numeron joku juuri sanoi, kaikki sellainen - mahdollista, mutta muuttunutta ja kuormittavaa

päänsärkykin on, mutta ei se ei ole minulla edes kovassa kohtauksessa itsessään rampauttavaa, se on railo pään halki, se on kasvojen, otsan, leuan luiden painetta ja säröä, se on takaraivolla, otsalla, se on toispuoleista tai jotenkin poikittaista, se kulkee kasvojen halki, pään verisuonet sykkivät ja tuntuvat käden alla

on aaltoja
tilanne muuttuu koko ajan

ja on tämä kierre, jossa esioireet vaihtuvat auroiksi, aurat kohtaukseksi, kohtaus viipyilee ja hiipuu ja sekottuu seuraaviin esioireisiin, odotan auroja, uusi kohtaus voi käynnistyä milloin vain, en pysty ennakoimaan itseäni, olen lähdössä töihin, valmistelen tunnit, pakkaan laukun, makaan sohvalla, yhtäkkiä näkökenttä muuttuu, tulen jotenkin hahmottomaksi, alan ymmärtää, että en voi toimia, en voi ajaa autoa, etsin puhelinnumeron, soitan, makaan matolla, ulisen matolla, hoen itselleni, että en ole tulossa hulluksi, tämä itkukin on nyt tässä oire, tämä on oire, tämä on migreeniä, tämä kaikki on migreeniä, kohta tilanne muuttuu, kohta toimin taas paremmin ja toiminkin ja mietin, enkö hetki sittenkin olisi vain voinut koota itseni ja voinkin koota itseni hetkeksi (niinkuin tänään oppitunnilla), mutta en loputtomasti, olen oikeasti sairas, ihan oikeasti, siitä huolimatta että invalidisoiva päänsärky ei ole minulla migreenissä ensisijainen oire (ikäänkuin olisi helpompi sairastaa jonkun tunnetun kaavan mukaan)

on väsymys, puolilla voimilla pinnistelyn väsymys,
joka ei nukuta

tämä on nyt pakko kirjoittaa,
koska on tosi vaikeaa käsitellä ja hyväksyä sitä, että yleensä keveämpioireinen migreenini on nyt näin vaikea

joku kysyi töissä, miltä migreeni tuntuu
en osannut oikein sanoa

Iltaan laskeutuu valoa

Aamulla romahdin migreeniin.
Hetken makasin lattialla ja itkin, itkukin kai oli vain oiretta,
ellei silkkaa vaikeutta sen myöntämisessä, etten selviäisi töihin, en kuitenkaan, vaikkei mitään dramaattista, ei ääretöntä kipua tai muuta, tai paremminkin vain sitä muuta, jota on todella vaikea kuvata, pahoinvointia, outoa aivosumua, toimintakyvyttömyytä, kipua myös.

Jäin kotiin ja se oli hyvä.
En tehnyt mitään koko päivänä.

Etsin neurologin ja varasin ajan.

Illalla ajoin hänen luokseen. Sain estolääkityksen neljäksi viikoksi.
Aamulla alkaa. Toivottavasti putki katkeaa.
Seuraavien varalta sain uusia triptaaneja,
edelleiset eivät oikein tehonneet.

Yön saapuessa olo on toiveikas.
Lapset pärjäsivät yksin lääkärireissuni ajan. Uutta ja mukavaa.
Paju päristeli hukassa ollutta ärrää, kun harjoittelimme. Huomenna on puheterapeutin tapaaminen. On siitäkin valoisampi mieli.
Niin, ja huomenna... mieheni tulee käymään kotona. Helppottavaa sekin tavallaan.

Sekin piti sanoa, että neurologilla verenpaineeni oli 195/95, vaikka se on yleensä ihan normaalilukemissa. Ei kai niin ihme sitten, että on huono olo.

Tää selittäis vielä niistä juhlista

Hävettää, kun on laittanut maailmanluajuseen verkkoon kaiken kansan luettavasi sen, että oman äidin juhlapäivä on herättänyt muuta kuin rakkautta, kiitollisuutta ja iloa.

Äidiltä leikattiin aivokalvon ns. hyvänlaatuinen kasvain viisi vuotta sitten. Leikkaus vei ison palan hänestä. Hän on sama ja kuitenkin niin monessa suhteessa muuttunut, erilainen äiti.

I

Meille yllätykseksi hänelle oli tärkeää pitää suuret juhlat vuosipäivänään.
Seitsemänkymmentä vuotta elettyä elämää on minustakin ihan hyvä syy juhlia, muistella ja mahdollisesti myös katsoa tulevaan. Äidin elämäntarinaan tullut katko vain tavallaan teki juhlista niin traagiset meille läheisille. Äiti itse ei tunnu aivan niin selvästi näkevän sitä, mitä hän on itsestään menettänyt. Meille muille taakse katsominen ja muistaminen nostaa valtavaa surua ja menetyksen tuntua.

Taistelin sen puheen kanssa.
Ajattelin, että on parempi puhua nyt, kun äiti on kuitenkin vielä kuulemassa, eikä vasta hänen hautajaisissaan, jolloin olisi kertakaikkisen myöhäistä. Tämä oli minun synkkä ajatukseni.

Isäni sanoi minulle: Äiti taisi haluta pitää nämä juhlat, koska tietää, ettei seuraavia ehkä tule. Tämä on hänen synkkä ajatuksensa.

Siinä mielessä juhlat ovat kuin hautajaiset, että jokaisessa puheessa puhutaan ihmisestä, jota ei enää ole. Kukaan ei sano sanaakaan äidistä nyt. Kukaan ei puhu mitään tulevaisuudesta.
Eräässä mielessä äiti on lakannut elämästä. Hän vain on ja nukkuu.
Sitä kukaan ei sano ääneen, ei löydä sille mitään toista, lohdullisempaa tulkintaa.

Ei ole mitään syytä sille, että äitini kuolisi pian.
Hän voi elää satavuotiaaksi.


II

Jälkikäteen huomasin, että olin ainoa äidin paremmin tuntevista (omasta suvusta, isäni suvusta), joka puhui juhlissa. Olen vähän pettynyt niihin muihin. Kukaan muu ei taistellut kynnyksen yli. Entiset työkaverit ja jotkut muut sanoivat jotakin.

Ei ole ihme, että olen joskus kokenut sanayksinäisyyttä.

Äitiäni kehuttiin kirjoitustaidosta ja luettiin pieni lehtileike, jossa oli hänen kirjoittamansa teksti, eräänlainen ilmoitus oikeastaan. Ei äiti ole ollut kirjoittaja, mutta jo sillä pienellä hän erottui siitä joukosta.
Sanayksinäisyyttä.

(Mieheni suku on aivan toista. Tekevät kirjoja ja puheita. Elävät sanassa.)


III

Olin juhlissa urhea. Selvisin juontamisesta ja puheista ja runoista kaikesta surusta ja draamasta ja jännitteisyydestä huolimatta.

Yöllä ymmärsin, että juhlassa kokoontui todistajien joukko. Jossakin mielessä paikalla olleet ihmiset tietävät, mitä olen menettänyt. Vaikka emme pystyneet puhumaan siitä mitään, heidän on usempien täytynyt ajatella - edes hetken ajan - sitä, mitä äidin sairastuminen on mahtanut minulle, siskolleni ja isälleni merkitä.

Tämän verran sain juhlista lohdutusta.


IV

En tajunnut etukäteen, että olisin tarvinnut mieheni rinnalleni näihin juhliin.
Niinpä emme järjestäneet sitä.

Isäni ei tajunnut etukäteen, että kappeleen Hopeahapset soittaminen on hänelle tunteellisesti aika vaativaa. Minua kosketti, että hän halusi soittaa kappaleen, jossa on niin kauniit sanat.

En osannut lohduttaa isää, kun hän harmitteli soiton takkuilua. Vähitellen ymmärsin, ettei hän harmitellut virheitä, vaan omaa suruaan ja sen hallitsemattomuutta.


V

Juhlien jälkeen todettiin, että juhlat olivat hyvät ja onnistuneet.

Juhlien jälkeen

Jotenkin selvisin kaikesta
Istun lattialle levitetyllä patjalla ja kirjoitan

Jotenkin selvisin kaikesta
Kävelin valkoisen maiseman halki saareen, kiersin sen puoleen väliin ja käännyin takaisin, kuljin latua pitkin jään yli uimarannalle, hiihtäjä ohitti minut, tunsin itseni hitaaksi ja raskaaksi

Jotenkin selvisin kaikesta
Ajattelin puhetta, kirjoitin pienetkin mahdollisuudet ylös, pyysin apua isältäni ja vastoin kaikkia odotuksia siitä avautui mahdollisuus katsoa yhdessä vähän, surra yhdessä vähän, jakaa pikkuriikkinen  arvostusta erilaisten välillä

Kokosin niistä mahdottoman ympäröimistä mahdollisen rippusista muutaman lauseen peräjälkeen, luettelon, irrallisia asioita, kuitenkin jotakin, tarpeeksi, sopivasti, sen verran mitä todesti pystyn sanomaan monien ihmisten edessä, mahdotonta en saanut näkyväksi, otin totuudesta ohuen siivun, muutaman muiston ja ajatuksen, vältin imperfektin, en edes viitannut menetyksiin, en kuitenkaan valehdellut, enkä kieltänyt mitään, näin se on kai tehtävä, tässä joukossa, näillä voimilla, ajalla, näillä sanoilla, joskus vielä kirjoitan äidille ja äidistä tosin, rajummin ja todemmin ja rakkaudellisesti, mutta
toistaiseksi: anteeksi etäisyys, joka väistämättä on

En saa koskaan tietää, oliko sanoilla todella merkitystä äidille,
äiti ei lukenut kirjoittamaani korttia, hän ei kiittänyt minua, mutta äiti oli tyytyväinen, äiti jaksoi ja oli hetkittäin iloinen, melkein kuin joskus

Jotenkin selvisin kaikesta
mutten kuitenkaan aivan, iho on naarmuilla, ohuet viirut kirvelevät ja punoittavat, aurinko tekisi hyvää, päätä särkee, haluan nukkua kuin lapsi, unohtaa kaiken, ottaa välimatkaa, jäsentää, itkeä, huutaa jos on tarvis, rauhoittua, ymmärtää paremmin, rakastaa enemmän, olla joku toinen, olla omassa tilassa, olla omilla ehdoilla, olla yksinkertaisemmin

Jotenkin selvisin tähän iltaan
suljen silmät raskaiden silmiluomien taakse, yritän olla jännittämättä hartioita, haluan hukkua uneen, kuuntelen lapseni hengitystä, saan lohtua, saan mahdollisuuden pelata tosilla korteilla, rakentaa uuden maailman, luoda uuden järjestyksen

Ruokabudjetti kohdallaan...

Olen unohtanut kertoa, että ennen lomaa vietimme lasten kanssa älä osta ruokaa -viikkoa.
Tavoitteena ollut pakastimen tyhjentyminen toteutui mukavasti, mutta aivan tavoitteeseen emme yltäneet. Alakerran pakastimessa on vielä parilla hyllyllä tavaraa.

Viikon ruokakustannukset sen sijaan saimme aikalailla sopiviksi. Ostin sunnuntaina 1,5 litraa maitoa (1.70 €) ja seuraavana lauantaina saman + kanamunia. Yhteensä ruokakustannukset viikolta olivat siis 5.30. Hienosti selvittiin viikosta ja olemme taas yhtä askelta valmiimpia uusiin seikkailuihin.

Nyt olemme lomareissussa, mutta kotiin päästyä täytynee tuoretäydennyksen jälkeen jatkaa aikalailla samoilla linjoilla :-). Enköhän sitten piakkoin pääse sitä pakastintakin sulattamaan.

Puheangst!

Ääks.
teen äidille juhlapuhetta (70 v.),
tilaisuus ei ole ihan pieni...

Isän juhlat oli ihan perheen keksen
ja olin ilmeisesti spontaanisti siellä jotain puheentapaista pitänyt
ja hän muistaa sen hyvällä.

Äidin kanssa on nyt vähän monimutkaisempaa,
kun on nämä kaikki sairauden mukanaan tuomat tunteet
ja liian suuri yleisö.

En voine jättää tekemättä,
vaikka en vielä luvannutkaan.
Vähän paniikki,
osaisinpa edes jotenkin alkuun...

Arkilomainen sikermä

I
Blogin arkistossa on nyt 700 viestiä.
Siinä ei ole kaikki. Olen poistanut vuosia.

II
Olen iloinen ja kiitollinenkin siitä, että olen kirjoittanut.
Olen poiminut lasten edesottamuksia koskevat tekstit yhteen isoon tiedostoon.
Nyt vain odottelen, milloin "kirjat" tulevat postista.

III
Ravistan migreeniä kauemmaksi.
Eilen otin aamusta vielä triptaanin ja kohtaus ei tullut päälle.
Tänään olo on jo aika normaali, mutta olen vielä varovainen.

IV
Lomalta ei tunnu.
Siirtymä migreenin kautta lomaan on liian epämääräinen.
Ja on rästitöitä.

Mutta huomenna mennään joka tapauksessa!
Tänään pakataan, siivotaan ja valmistellaan,
mutta ihan rauhallisesti niitäkin. Jos jotain jää, niin jää.

V
Kirjoitan uudella läppärillä,
matkakumppaniksi ostin, vaikka ensin mietin,
olisinko selvinnyt pelkällä tabletilla.
Varmaan olisin jotenkin, mutta tämä on kirjoituskone.

VI
Ulkona sataa kaatamalla rännänsekaista vettä.

Otsan halki kulkee railo

Tänään yritän vain toipua.

Kolme migreenikohtausta peräkkäin. Ensimmäisen sain jotenkin pysäytettyä silloin tiistaina ja jaksoin olla päivällä jopa innistunut ja iloinen. Toinen ei sitten ehtinyt kunnolla päättyäkään, kun kolmas aalto vei jalat alta. Makasin töissä sohvalla, kunnes kykenin kotiin. Nytkin pää on hauraan tuntuinen, silmät väsyneet, olo on heikottava ja pahoinvointinen, mutta tavalla, joka antaa toivoa, että saisin tämän jo päätökseen. (Tai sitten vaan toivon, periaatteesta.)

Otsan halki kulkee railo.

Neljä perättäistä migreenipäivää.
Minulla on "vain" keskivaikea migreeni oman arvioini mukaan, mutta tämä oli rankka putki. (Oli - toivottavasti voin jo sanoa niin…)

Söin kolmeen otteeseen triptaaneja lääkkeeksi, mutta niiden voima riitti vain sen ensimmäisen kohtauksen kohdalla. Aiemmin en koskaan käyttänyt näitä vahvempia lääkkeitä. Jotenkin tämä on mennyt pahemmaksi.

Tänään en lähtenyt koululle edes yrittämään.
Ihan vielä ei tunnu siltä, että tästä alkaa loma.

Sitä yhtä asiaa, jonka ajattelin aamupäivällä tehdä,
en ole tullut tehneeksi.

Tihkusadetta, huono näkyvyys

Toinen migreenipäivä.

Kaikki liikkeet hidastuivat, äänet voimistuivat;

asetuin jähmeyteen, uneen, outoon jähmeään tekemiseeni.

Toivon, että huominen päivä liikuttaa minua sulavammin

tapahtumien läpi

tai oli mitä vain, että osaisin olla siinä levollisena

ja huolehtimatta. 

Outo päivä. Migreeni. Innostuksia. Kivi kengässä. Tikku laukussa, mutta silti hukassa. Puhumista, ehkä myös ohi suun puhumista. Itseksi määrittelyä. Pois jättäytymistä. Ratkaisu ongelmaan, mutta vain pelissä. Hupia. Loskaa. Kylmät jalat. Ilta. Musiikkia. Sanoja. Koti ja rakkautta. Teetä, niinkuin aina. Hyvää teetä. 

Älä osta mitään!

Lähtöön on nyt kahdeksan viikkoa. Tiedän, että aika kuluu nopeasti, vaikka kaikki tuntuu nyt arkiselta ja vähän harmaaltakin ja edessä olevat seikkailut vaikuttavat vielä vähän epätodellisilta.

On kai pakko myöntää, että olen edelleen vähän pulassa ruokarintamalla. 

Pakastimet tuntuvat edelleen aivan liian täysiltä! Olin alunperin ajatellut, että hiihtolomaan mennessä saisin jo toisen pakastimen irti sähkövirrasta. Lähdemme viikon päästä lomailemaan ja vasta yksi hylly on kokonaan tyhjä. 

Tunnusta, että en ole osannut olla ruokakaupassa aivan niin tarkka kuin mihin tähtäsin. Olen tullut ostaneeksi aineksia, joita emme välttämättä olisi tarvinneet. Lisäksi olen muuntanut pakastimen raaka-aineita ruuaksi ja syötyäni samaa pataa peräkkäin viidellä aterialla päätynyt pakastamaan loput... 

Pakastetut ruoka-annokset, pakastevihannekset, lihan ja kalan sekä marjat saamme varmastikin käytettyä ennen matkalle lähtöä. Pakastamistani yrteistä ja lehtikaalista en ole ihan varma. Saanko kaiken upotettua sellaiseen ruokaan, joka maistuisi muillekin kuin minulle? Tofua minulla on myös enemmän kuin mitä saan helposti käytettyä. Sen käyttöä pitää vähän suunnitella... 

En todellakaan haluaisi päätyä heittämään ruokaa roskiin. Jääkaapissa tosin on maustepulloja ja kastikkeita, joiden suhteen pelkään niin käyvän. Säilyyköhön shoy soy sauce huoneenlämmössä? Tai umboshi plum? Jopa sinappia on liikaa. Ja mangochutneytä, balsamico-salaatinkastiketta, sinappista salaattikastiketta... Valkosipulisäilykkeiden kanssa saamme myös todella ahkeroida. Hapankaalia riittää todennäköisesti loppumetreille saakka. Säilömäni sitruunat ovat muiistilistalla, mutta tulevat varmasti käytetyiksi. Lisäksi on öljyjä, joita en juuri käytä (oliiviöljyä lukuunottamatta). Täytyy muistaa käyttää ainakin osa leivontaan. Misoa käytän nyt ahkerasti. Se on riittoisaa, eikä saa päästä unohtumaan.

Tämän listaaminen auttaa huomaamaan, mitä on tarpeen tehdä. Nyt aion olla tarkkana ja käyttää ensisijaisesti näitä muuten pois heitettäviksi päätyviä raaka-aineita! Teen hyvän suunnitelman ja

ensi viikolla en aio ostaa yhtään mitään ruokaa - paitsi lapsille tuoreen maitopurkin tarvittaessa. Kaikki muu syötävä on jo meillä. Parhaassa tapauksessa saan sittenkin sen toisen pakastimen tyhjäksi :). 

Ps. Kuvassa olevaan pannariin upposivat viimeiset kuoritut seesaminsiemenet. 

Tästä aloitan tämän viikon

Uusi viikko

Aamussa ihan pikkuisen aikaa

Eskarille, bussiin, tuuleen ja koulutukseen

Olisinpa jo kotona, ajattelen

Kun päivä lähtee käyntiin, tempaudun kyllä muuhunkin

Viihdyn niin kotona, en halua olla kenenkään silmissä

Tuskailen taas tätä piirrettäni, ristiriitaista minääni

Hetken päästä kaikki näyttää toiselta

Kotona olen tuhlannut aikaa, en ole pitänyt tärkeimmistä tarpeeksi huolta

Tänään teen toisin

Kuvittelen itseni läpi tämän päivän 

Yhdistän osaset, en jaa

Katson kuinka kaikki on minussa levollisesti rinnakkain

ja pakottamatta

Katson kuinka kuuntelen ja odotan, katson kuinka hengitän pois epämukavuuden

anna itselleni tilaa, annan olla paikalla, levollisesti, puhumatta itseäni mihinkään (vaikka olisi mahdollisuus provosoitua)...

Katson senkin, että tulen kotiin,

teen tilan niille tärkeille, hätistän aikavarkaan - ainakin sen pahimman

Teen mitä aioinkin, en anna tunteen tulla tielle... 

Ps. Minulla on kaksi suloista poikaa, jotka leikkivät legoilla oman huoneensa lattialla.

Siinä ei ole mitään ristiriitaista.