"Joissakin tilanteissa, kokemamme uhka voi pikemminkin olla oman mielemme, kuin kyseisen tilanteen tuotosta. Kun tarkastelemme rasittavia hetkiä tietoisesti, näemme selvemmin, miten oma puolueellinen näkökantamme voi saada meidät reagoimaan liian voimakkaasti tilanteen todelliseen luonteeseen nähden. Voimme silloin kehotta itseämme päästämään irti rajoittuneesta näkemyksestämme vain katsoaksemme, mihin se johtaa. Voimme yrittää luottaa siihen, että kaikki sujuu paljon sopusointuisemmmin, jos pyrimme kohtaamaan tilanteen rauhallisin ja selkein mielin. Miksimme kokeilisi tätä vaihtoehtoa kerran tai pari? Mitä menetettävää meillä on?" Jon Kabatt-Zinn
Minulla on mahdollisuus olla jatkuvalla syötöllä stressaantunut.
Luen vaihteeksi Kabat-Zinniä. En tiedä toista, joka osaisi niin kauniisti sanoa sen, että osa stressistä on oman pääni tuotosta.
Olen valmis myönnytyksiin.
Olen tosiaan etukäteen päättänyt, että tämä tuleva opetettava jakso on "ihan kamala" ja että liikutaan ihan "selviytymisen rajoilla". Olen myös useaan otteeseen todennut, että jakson aikana lapseni tulevat kärsimään siitä, että heidän äitinsä on jatkuvasti varattu työtehtäviin.
Nämä ovat ajatuksia, joista jossakin stressisessä itsesäälissä olen halunnut pitää kiinni.
"Meidän ei tarvitse taistella ajatustemme ja tunteidemme kanssa eikä pakottaa asioita sujumaan oman mielemme mukaan." Jon Kabatt-Zinn
Sellaisia ajatuksia minulla siis on.
Kun näen ne, huomaan muitakin, reunoille sysättyjä. Mitäpä menetettävää minulla on, jos kokeilen vähän niitäkin.
3 kommenttia:
Marikki, hei
Minä opevuosina olin niin stressaantunut, että isän tehdessä kuolemaa olin lähteä sieltä luotaan töihin erääseen ihan joutavaan kokoukseen, jossa minulla oli lähinnä sivustakuuntelijan rooli. Niin kuin se olisi ollut tärkeämpi kuin saatella oma isä pois tästä elämästä.
Silti puntaroin tykönäni näitä yhä. Mietin, missä ammatissa voisin kokea toisin. Onko sellaista vai onko kaikki tosiaan omassa päässäni (opittua kiltteyttä vai jossakin syvemmällä - geeneissä? Naiseudessa?)?
Luin aiempia tekstejäsikin. Minulla oli pari tuntia opetusta aikuisille. Stressasin niin, että heräsin öisin tekemään muistiinpanoja. Ihan hullua. Silloin mietin, että siinä täydellistä luentoa pitäessäni kukaan ei tiedä, mitä kaikkia oireita se täydellisyys vaati. Oliko se sen arvoista? Olet hyvin viisas, jos panet opiskelijat itse etsimään tietoa, selittämään sen toisille. Se on minusta paras tapa oppia - paitsi sen käsiteltävän aiheen, niin myös sen, miten vaativaa opettaminen on.
Toivon sinulle armoa ja lempeyttä, kultaista tietä. Ja ihan samaa itselleni, yhä etsin - myös sitä uutta ammattia, joka mahdollistaisi ohessa vielä kirjoittamisenkin. Huvittaa ihan, miten paljon elämältä vaadin.
Pari päivää irti työrutiineista tekee ihmeitä: alkaa saada ihan uusia näkökulmia. Tuo systeemi, mikä teillä töissä on, on kurja. Siis se, että poissaolosi aiheuttaa tuollaista hulabaloota ja opiskelijakatoa. Missä on inhimillisyys? Uupumukseen voi lipua hiljalleen huomaamattaan. Arjesta alkaa tulla suorittamista eikä sen älyttömyyttä edes itse tajua, kuten tuosta Katjan kommentistakin voi lukea. Jos stressi on jatkuvaa eikä itse löydä ulos, on työterveushuollolla (ainakin joissain kunnissa) tarjolla työpsykologin tapaamisia. Niissä katsotaan tilannetta etäältä ja etsitään voimavaroja ja analysoidaan työn kuormittavia puolia rakentavasti ja eteenpäin vievästi. Suosittelen lämpimästi! Toinen mahdollisuus on työnohjaus (josta myös nykyään säästetään hölmöläismäisesti). Vaikka opettajan työ on hyvin itsenäistä, kaikesta ei tarvitse selvitä yksin. Onneksi!
Heippa
Musta näyttää että mahdollisuus jatkuvaan stressiin on tarjolla ihan kaikkialla. Se on tän maailman mielisairaus, johon luiskahdamme, ei meidän keksintöä, ei meidän pomojen keksintöä, ei ees hallituksen :)
Opettamiseen kyllä liittyy paljon painolastia, kun olemme kaikki olleet niin itsekin pienestä pitäen kovasti opettamisen kohteina, ja myös mukana niissä kohtalaisen julmissa lapsilaumoissa :)
Itse myös huomaan välillä opettaessani luovani opiskelijoille ihan turhaa stressiä, liikaa työtä, minne meillä on kiire? Ei minnekään. Onneksi aina voi kääntää kelkkaa. Mulle ovat parhaat opettajat sanoneet että tehkää, kokeilkaa, nauttikaa, mutta ei tää vakavaa ole.
Välillä saan vapautuksen, kun kaiken raskaan keskellä jätän analyysin, päivittelyn, sanon itselleni, aivan totuudenvastaisesti: onpa elämä kevyttä! Ja äkkiä aistin, miten onkin vähän kevyttä, ilmavaa, ilmaa joka asian välissä, keveyttä jokaisen raskaan hetken päätyttyä, keveyttä raskaan taustalla. Keveys kannattelee tätä raskastakin. Ja mitä sitten jos en nyt nuku kunnolla? Lepään parhaani mukaan, teen aina parhaani kussakin hetkessä.
Lähetä kommentti