Poikien kanssa kotona

Vietän tätä päivää kotona
kaksi pientä toipilasta seuranani.
Tautien kirjosta puuttuikin vielä yksi.

En aio yrittää paikata mitäään työn suhteen.
Aion vain olla
ja pitää huolta meistä.

Kohokohta

Pidän lasta sylissäni.
Puhelen hänelle
tavallisia lempeitä.
Äitini katsoo meitä.
Olemme hänelle iloksi.

Työvuorovesi

Työ on valuvaa.
Se on kaikkialla siellä, missä ei selkeästi ole jotain muuta.
Helpostikaan ei synny sellaista ei-työn aluetta
jossa olisi vain avaruutta ja aikaa.
Kaipaisin sellaisia hetkiä,
hetkiä jotka eivät ole täyttyineitä ja merkityksistä täysiä,
vaan joissa se mikä on ollakseen
vain ilmenisi ja yllättäisi minut.
Nyt sellaisiin hetkiin
on aina työtä tarjolla.

Ennen olen rajannut selvemmin: tässä on työn alue, tässä muun.
Nyt mukana on niin monta tekijää.
On monta pientä ihmistä,
sairastajaa, ikävöijää ja yksioloa vierastavaa koululaista.
On kotiäitiyttä ja työtä muistuttavia vuosikaudet yhdistellyt mieli, joka rutiininomaisesti tarttuu tekemiseen siinä välissä, joka sille aukenee.
On uutuundenviehätystä ja uutuudenjännitystä. On kirjoja ja ideoita ja jäsentymättömiä kokonaisuuksia, nälkää niiden jäsentämiseen, malttamattomuutta, toteuttamisen halua, toimivan ikävää, onnistumisen ikävää, ehyeksi saattamisen tuoman tyytyväisyyden ikävää.







Olenkohan vain tässäkin nyt liian kiireinen?
Ehkei rajojen selkiytymisenkään aika ole vielä,
niin kuin ei vielä ole valmiiksi saamisenkaan aika.
Muistanhan minä, että tämän päivän hyvin tehdyt (t)yöt,
ovat parhaimmillaan huomisen keveitä iltapäiviä, levollisia iltoja, onnistumisen iloja.

Nyt vain on vuoksen vuoro,
kaikki on vedestä täyttä ja kiihkeää.
Aikanaan luode paljastaa kivien välit
antaa tilan ja ajan,
lähettää linnut nokkimaan
ja hyönteiset rikkomaan auringon lämmittämän hiekan pintaa.

Uusi vuosi kesken kevään

Olen aina pitänyt kalenterin käännekohdista,
koulun alkamisesta,
uudesta vuodesta.
Vaikka tiedän, ettei mikään olennainen välttämättä
ala tai pääty kalenterin mukaan
on tuntunut mukavalta ajatella tulevaa
jostakin alkupisteestä käsin
ikäänkuin puhtaalta pöydältä.

Koulun rytmi sopii minulle.
Jaksot alkavat, kestävät ja aikanaan päättyvät.
Niiden välissä on pieni taite,
uusi vuosi vuoden sisällä,
hetki, jolloin menneen saa jättää taakse,
katsoa sitä ja arvioida,
aloittaa alusta, suunnitella uutta
tietäen kuitenkin kaiken nivoutuvan yhteen, olennaisten käänteiden ilmetessä salatummin jossakin tapahtumassa tai oivalluksessa,
joita kalenteri ei kerro
ja jotka ovat minun suunnitteluvoimieni ulkopuolella.

Taitoja

Yksivuotiaani osaa viedä käytetyn nenäliinan keittiön roskikseen.
Jos hän vain näkee jossakin nenäliinamytyn,
haluaa hän heti toimittaa tämän ensimmäisen taitamansa kotityön
vakaasti ja luotettavasti,
onnellista pätevyydentunnetta uhkuen.

Tänään hän veti riisuttaessa itse paidan kauluksen päänsä yli.
Hän hymyili onnellisena. Tiedättekö, tämänkin minä osaan!

Olen tehnyt työtä.
Lapset ovat olleet terveitä.
On ollut hyvä olla.

Ylippilastutkintokokeessa

Opiskelija saa tehtävät valmiiksi.
Hän kasaa evästavarat tarjottimelle
ja vastauspaperit eteensä pöydälle
siistiksi nipuksi.
Hän istuu paikallaan.

Kuluu kymmenen tai kaksikymmentä
minuuttia.
Hän nousee ja lähtee pois.

Miksi hän jäi?
Mitä hän ajatteli?

***
Muistan itseäni yliopiston tenttisaleissa
lähtemässä jo ennen kuin olin asettunutkaan,
poistumassa ensimmäisten joukossa.

En ole ollut viimehetken ihmisiä.
Olen vetänyt johtopäätökset jo vähän ennen loppua
ja siirtynyt henkisesti seuraavaan.

Olen yrittänyt muuttua.
Juoksin bussiin, joka lähtöaika oli jo mennyt.
Ehdin.

Kiireessä

onhan sitten niin,
emmekö me näin voisi?

hän kuulee vaatimuksen

minä tunnen ikävän

Työn ja sairauksien yhteensovittaminen

Tänään olin pienimmän kanssa lääkärissä.
Yöllä kuuntelin hänen raskasta hengitystään ja uumoilin astmakohtausta.
Tilanne oli aamulla jo vähän rauhoittunut,
mutta en jotenkin osannut jättää silleen,
vaan järjestin meidät lääkäriin koululla seuranneen "kurssiromahduksen" uhallakin.
Diagnoosi: korvatulehdus molemmissa korvissa. Hoidoksi antibioottia ja ohjeistusta astmalääkityksen lisäämiseen.

Yksin jääneet opiskelijat olivat marssineet hädissään rehtorin puheille
selittämään, että he eivät näin isojen asiakokonaisuuksien opiskelusta ilman opettajaa. Ihmettelivät, ettei ole sijaisia. Eikö koululle voisi palkata aineeseeni varaopettajan?

Ymmärsin, että olen töissä hyvässä työyhteisössä.
Rehtori oli juuri sitä mitä hänen tuleekin olla: täysillä minun puolellani ja täysillä opiskelijoiden puolella. Hän viesti minulle, että olen oikeutetusti poissa - ja että opiskelijat ovat oikeutetusti harmissaan, minkä täysin myös ymmärrän.
Yritimme keksiä keinon lievittää opiskelijoiden kirvellystä.

Tapaus muistutti, että opiskelijani tarvitsevat minua.
Olen itse ammattimaisen tottunut oppimaan tekstistä.
He kaipasivat minun apuani.
Miten minä olisin voinut auttaa heitä?

Huomenna menen töihin.
Suunnittelemani tunnit tuntuvat räpellykseltä.
Katsotaan lähteekö mikään lentoon.

Ohjeet

Pikkumiestä jouduttiin torumaan, kun hän oli ohjannut pikkuveljeä harjanvarrella ns. parempiin puuhiin.
Pikkumies pisti kädet korville, eikä ollut kuulevinkaankaan toruja.
Ehdottelimme siskon kanssa muita vaihtoehtoja - sanoilla selviämistä, apujoukkojen kutsumista.

Illalla pikkumies kaivoi vihkon esille.
- Mä laitan tähän sivulle ohjeet, että miten tätä maailmaan käytetään!
Pientä miettimistä.
- Mä laitan siihen, että ei saa lyödä eikä saa töniä.

Det samma det samma

Päivittäisten kuulumisten raportointi alkaa tässä blogissa hieman toistaa itseään, sillä mitäs tässä muuta, kuin että lapset sairaana ja jotenkin taas sumplitaan :-).

Yhteenvetoa

Potilaan ajankäyttö vuorokauden 12.3.2009 aikana
Legoautojen rakentelua (osan ajasta ruokapöydässä): 11 tuntia
Piirtämistä ja tarrailua: 1 h 50 minuuttia
Käynti äidin työpaikalla + valveilla vietetty menomatka 1 h 20 min
Ruokailut ja muut toimet kotona: 1 h 20 minuutia
Unta (osan ajasta autossa): 7 h 20 min
Sängyssä hereillä/satua kuunnellen: 1 h 10 min

Sairaskertomus IV

Potilas nukahti klo 14.40 autoon.
(Noin puoli tuntia aiemmin ajoimme noin 15 minuutin matkan, jolla hän ei nukahtanut.)
Potilas kannettiin autosta omaan sänkyynsä jatkamaan unia.
Hän heräsi 16.30., ja kiipesi äidin syliin.
Kuumetta oli 39,2 astetta.
Potilas sai lääkettä ja joi vettä,
minkä jälkeen hän ilmoitti menevänsä rakentelemaan legoautoa.
Potilas rakenteli legoautoa 40 minuuttia,
söi 20 minuuttia
ja palasi välittömästi legojen pariin.

Klo 19.21 potilas siirtyi legohommista piirtämispuuhiin.
klo 19.55 potilas söi iltapalaa
ja palasi legopuuhiin kymmeneksi minuutiksi klo 20.10.
Klo 20.20 alkaen hän puuhaili isosiskonsa kanssa sekä suoritti iltatoimiaan.
Klo 21.00 hän oli omassa sängyssään ja siitä hetken päästä kuunteli iltasatua.
Potilas nukahti klo 21.30.

Sairaskertomus III

klo 12.51
Pikkupotilaan kuume on alkanut nousta.
Hän on tehnyt tarra- ja piirrustuspuuhia 9.30-11 välisen ajan.
Syönyt niukan lounaan
ja lukenut äitinsä kanssa kirjaa alakerran sängyllä maaten
- mutta kuitenkaan nukahtamatta!
Nyt hän on viimeisen tunnin puuhastellut taas lego-autonsa kimpussa.
Häntä ei näet vielä väsytä! Hänhän on valvonut tauotta vasta aamukolmesta...

Sairaskertomus II

Poikanen kömpii kolmen aikaan yöllä viereeni.
Hän on tulikuuma illalla annetusta lääkkeestä huolimatta.
Eikä hän ole väsynyt.
Hän yrittää uuden lääkkeen turvin unta aikansa,
julistaa sitten osaavansa olla yksin yläkerrassa
ja tepsuttaa tiehensä rakentelemaan legoilla.
Yksin hän viihtyy ehkä viisi minuuttia.

Puuhastelemme rinnakkain.
Kello lähenee neljää.
Tee tuntuntuu lämpimältä, keho raskaalta.

Mikäpä tässä, jos ei muusta murehtisi.

***
Ps. klo 4.47
Eikö lasten kuuluisi olla sairaina väsyneitä,
nukkua jopa tavallista enemmän,
olla toipilaana,
kerätä voimia?

Minun sairastapaukseni laulelee olohuoneessa "vauva venyttelee vaan, vauva venyttelee vaan..." ja rakentaa ties kuinka monetta monimutkaista roska-autoa ja joka välissä huutelee "äitititi... äitititii..."

Ovatkohan lapseni ovat unohtaneet lukea lastenhoito-oppaita,
eivätkä siksi ollenkaan osaa käyttäytyä niiden mukaisesti? :-)

***

klo 7.31.
Potilas leikkii edelleen legoilla olohuoneessa.
Kysyttäessä sanoo, ettei häntä väsytä - ei ollenkaan!

***
klo 9.30
Potilas kyllästyy legoilemiseen ja alkaa liimata tarroja vihkoonsa.
Hän on pirteä, vain pikkuisen nuhainen ja yskäinen.
Univajeinen äiti torkkuu sohvalla ja yrittää selvitä sanomalla kaikkeen "nmm..."

Sairaskertomus

Kuudes viikko työn alkamisesta.
Toinen pojista on ollut kipeänä jokaisella näistä viikoista,
suuren osan ajasta molemmat yhtä aikaa.
Tulin illalla kotiin kokouksestani
ja nostin syliin lämpimän ja inisevän keskimmäisen.
No, hänellä oli 39 astetta kuumetta...

Olipa kerran

Koulussa eteeni ilmestyi pieni punahilkka,
joka kertoi, kuinka hänen ystävänsä oli melkein joutunut suden nielaisemaksi. Hän vapisi, ei ollut pystynyt syömään eikä nukkumaan.

Istuin valvomassa ylioppilaskirjoituksia.
Näin peikkoja, jotka olivat käpertyneet kukin oman kumpareensa juureen ja tuhisivat
niskat köyryssä. Jotkut lampsivat ylitseni.
Yritin panna vastaan, mutta heillä oli oma tiensä.
Minä olin heinänkorsi,
mutta vihainen heinänkorsi.

Kurkussa on sammalta.
Vedän kaavun ylle.
Lähden tietäjien kokoukseen,
vaikka olen vain tavallinen tyttö
enkä ymmärrä oikein mitään.

Play & learn

Tänään on iloinen mieli.
Löysin vihkostani hauskan kuvan,
jossa luki:

"Osana
avaraa
maailmaa

saan
olla pieni
ja saan
vaikuttaa."

Ilahduin.
On kiva mennä maailmalle.

Yöllä pieni keskimmäinen kiipesi viereeni kurkku kipeänä ja surkeana.
Järjestelin mielessäni opetuksen uusiksi poissaolon varalta.

Torkkuessani aamuyöstä näin unta,
jossa hän putosi laivan keulasta veteen
ja pelkäsin hänen kuolevan.
Epäröin hetken ennen kuin hyppäsin perään.

Nyt hän istuu sohvassa katsomassa pikkukakkosta tavallisen ja oireettoman näköisenä.

Oliko minulla nyt kuitenkaan oikeutta olla poissa töistä?
Entä jos hän olisi sittenkin voinut mennä päiväkotiin...

Käsiin laskeutuu rauhallinen iltahetki.
Mieli ei oikein tiedä, pitäisikö sen tarttua johonkin,
yrittää jotenkin hyödyntää tämä pieni tovi ennen unta.
Kotiäitinä juuri nämä hetket olivat niitä, joita yritin hyödyntää.
Lepohetket tulivat päivään muualta, leikkien rakosista, kellimisistä, sylihetkistä.

Nyt niitä lepohetkiä ei ole.
On työlle varattu pitkä päivä. Ilta. Lasten nukuttaminen.
Jos mahdollista - tämä pieni hetki jollekin muulle.

Työt kyllä kantautuisivat mielellään näihin iltoihin.
Joskus se on välttämätöntä - kuten tässä on ollut.
Lasten sairastellessa töitä on tehty, milloin on pystytty.

Mutta nyt -
nyt on aidosti vapaahetki,
enkä minä tiedä, mitä minä sillä tekisin.
(Paitsi näitä sanoja.)

Ei sillä mitään tarvitse tehdä, antaa sen olla vaan.

Tiistai

Neljäs viikko töissä.
Pienimmällä on taas jotain meneillään.
Kaksi viimeistä yötä ovat olleet levottomia.
En ymmärrä, onko se allergista reagointia vai
hänellä sinnittelevään pieneen nuhaan ja yskään kuuluvaa.
Mies on jokatapauksessa aamupäivän kotona
poikien kanssa.

Minä yritän sulkeutua työhuoneeseen.

Vaikka kuinka yritin varautua siihen,
valmistelutyön vaatima aika on kuitenkin lyönyt ällikällä.
Minulla on tavallista vähemmän opetustunteja ja
silti pysyttelen niupin naupin tahdissa.
Tällä viikolla yritän alustaa jo seuraavaankin,
jolloin kasaan isketään vielä nippu kurssilaisteni arvoitavia töitä,
yksitoista tuntia ylioppilastutkintovalvontoja (!)
ja 180 arvioitavaa reaalikoevastausta...
Kakun koristeena minulla on tunne, että en tiedä mitään aiheista, joita ensi viikolla pitäisi opettaa. Etukäteen mikään niistä ei kuulu innostuksiini.

Blogista on tullut huokaisualusta.
Luottanette, että palaan joskus vielä jonkun ajatuksenkin kanssa... :-)