Se suurin askel

"Se tunne, kun asiat loksahtavat kohdalleen."
Näin lukee mainoksessa pankin seinällä,
me istumme pöydän ympärillä, talon myyjä, kiinteistövälittäjä, mieheni ja minä.
Me puhelemme talosta, sen rakentamisesta, sepeleistä ja lämmitysjärjestelmästä,
kaapeista ja muuttolaatikoista... On lämmintä ja riemullista ja vähän haikeaakin ilmassa.
Kauppakirjat on allekirjoitettu ja kaikki ovat helpottuneita ja iloisia.

Minä olen kai niin pessimisti, että tuntuu todella hämmästyttävälle, että asiat ovat loksahtaneet kohdalleen. Eikä se itsestään selvää olekaan. On niin monenlaisia asunnonmyyntitarinoita ja talonostotarinoita puhumattakaan talon rakentamistarinoista.

Nyt meillä on oikeasti seitsemän viikkoa muuttoon.
On valmisteluaikaa, mutta ei aivan kohtuutonta odotusta.

Edellisellä kerralla muutimme alle viikko kaupanteosta,
jossa välissä oli joulu ja minulla oli alle kaksikuukautinen vauva.
Selvisimme siitä, mutta sellaista muuttoa en halua uudelleen.

Nyt on paljon parempi.
On aikaa ajatella ja karsia.
Ensimmäinen kierrätyskassi on jo valmis.

Talo on aivan erilainen kuin tämä, joten sellaista mukavaa miettimistä on paljon tiedossa.
Nyt meillä on kaksi vaatekaappia, mutta siellä ei yhtään. Toisaalta siellä on kodinhoitotila, jollaista täällä ei ole.
Nyt meillä on pieni ulkovarasto, siellä paljon lämmintä varastointitilaa.
Pojat asettuvat erilleen, vaikka heillä on hyvin pitkälle yhteiset tavarat.
Keittiökin on erilainen ja vaatii miettimistä.
Nyt minulla on purkkeja ja kulhoja kaappien päällä, siellä vastaavaa tilaa ei ole ollenkaan.

Ihania, pieniä, uutta odottavan ongelmia.

En olisi uskonut, en olleenkaan, että tämä on mahdollista.
Ja nyt se on. Hämmentynyt ja kiitollinen ja hämästynyt ja kiitollinen ja tyytyväinen ja innostunut ja mitä vielä olenkin. Mutta en peloissani. Koska kaikki tuntuu olevan nyt niin hyvin kohdallaan.

Marikki ostaa talon

Me ostamme sen talon, josta kirjoitin edellisellä kerralla.
Sen hyvän ja järkevän --- ja meille sopivaan hintaan.

Syysloma oli intensiivinen ja jännittävä.
Oma asunto myytiin viikossa ja ennen virallista ensiesittelyä.
Samaan syssyyn neuvoteltiin tämän uuden kauppa.
Joka päivä oli joku käänne ja kokonaisuuden onnistuminen oli sitten lopulta melkein minuuteista kiinni. Mies oli työmatkalla, mikä toi neuvotteluun omat sävynsä.

Eilen tehtiin kuntokartoitus.
"Juuri näin talot pitää rakentaa." 
"En ole pitkiin nähnyt näin kuivaa kellaria..." 
Mielikuvamme siitä, että olemme ostamassa oikein hyvin rakennettua taloa, sai vahvistusta, eikä mitään yllättävää löytynyt.

Olen ollut pessimistinen. Sekä oman myymisestä että uuden löytämisestä.
Ylipäätään pessimistinen ja ihan valmistautunut asumaan tässä vielä pitkään.

Mutta nyt me ostamme talon.
Enpä koskaan edes ajatellut, että meille olisi mahdollista ostaa omakotitalo pääkaupunkiseudulta.
Tuntuu hämmentävältä ja onnekkaalta. Kuntokartoituksen jälkeen aivan erityisen onnekkaalta, kun kaikki oli niin hyvin ja ylipäätään oleilu talossa yllätti myönteisesti. Huoneet olivat isompia kuin muistin, lattian väri parempi, paras maisema oli ilta-auringossa kaunis ja rauhoittava. Ne puolet, joihin olin suhtautunut kriittisesti, tuntuivat nyt pienemmiltä ja kaikkeen muuhun ihanuuteen suhteutettuna merkityksettömiltä. Pihaan tuntui kuitenkin mahtuvan tarpeeksi kaikkea ja yhden toisen talon läheisyys ei ehkä sittenkään ole niin hankalaa...

Kauppoja ei ole vielä allekirjoitettu, joten en vielä uskalla puhua asiasta julkisesti vaikka kamalasti tekisi mieli pulputtaa taloinnostustaan jonnekin...

Nyt on niin paljon mukavia asioita,
poikien huoneita,
siivouskomeroita,
tarpeeksi keittiön kaappitilaa,
ihana ulko-ovi,
askarteluhuoneessa tilaa mille tahansa, ihan mille tahansa...

On avaria ikkunoita ja pengerryksiä,
paikkoja perennoille ja tiesi mille,
on varaava takka ja siinä pieni uuni,
on siisti sauna,
on kivitasot keittiössä ja paljon isompi jääkaappi.

Tiedän, että tämä ei ole välttämättömyyttä,
vaan vähän enemmän,
ei itsestäänselvää vaan armoa ja yleellisyyttä ja sellaista, mitä en ole uskaltanut odottaa tai elämältä vaatia. Tämä on sitä, mistä ajattelin luopuvani, kun muutin muualta ruuhkasuomeen.
Ja vähän sitä mitä olen kadehtinut, kun ystävät ovat ostaneet isoja taloja muualta, meidän vanhan rivitalon päädyn hinnalla.

Saamme odottaa muuttoa ja loppukauppoja joulukuulle.
Haluaisin tietysti heti ja välittömästi,
mutta se ei ole meistä kiinni.
Ehkä on hyväkin niin, sielu ehtii mukaan.