Montasanaasamassa

Olen täällä lasten kanssa, mutta olen poissaoleva äiti.
Lapset ovat levittäneet leikkinsä vanaksi lastenhuoneesta eteisen kautta olohuoneeseen. He leikkivät. Minä haahuilen.

Tänään en tehnyt melkein mitään.
En ole päässyt alkuun siinä, missä pitäisi. Harmittelen ja toisaalta en.

Lehdessä lukee, että kesän keskilämpötila on tähän asti ollut korkein 23 vuoteen. Saisi olla välillä raikasta. En oikein tiedä, mitä haluan. En osaa tehdä päätöksiä. Olen vähän uhrimielellä. Tuskastun omiin kiviini, joita pyöritän mäkeä ylös, ne ovat raskaita ja pyörivät aina päälle, takaisin.

Setvin vielä lisää papereita, koulupapereita, tulin kyllästyneeksi, miten minun pitäisi tietää niin monenlaista ja vielä kiinnostavasti. Mitä ihmettä minulta odotetaan? Päätin jo aiemmin etten lue tänä vuonna opettamista koskevia kirjoja. Niin päätin. Vähän vanhigossa, mutta kun se tuntui niin hyvältä.
Jätän rauhaan, itseni.
Jos opin, opin elämällä, kiitos.

Muutan aion kyllä lukea ja aion kirjoittaa jotain, saa nähdä mitä siitä tulee, mitä minusta tulee, ajatuksista.

Tytär on viisas, tuntee tunteensa ja osaa niille sanat, on ollut sellainen pienestä pitäen. Se on kovasti avuksi, jos tulee sykkyrää, eilen sellaista oli, selvitti, auttoi minut selvittämään, olin vaan siinä ja juteltiin ja se selvisi, vaikka ensin pelkäsin, että jäisimme myttyrään, että miten itseni selittäisin, riittäisikö se mitenkään.

Tänään kaikki ovat olleet hyvällä tullella, mitä vain ailahtavalla, vähän apealla, tahdottomalla.

Paju osaa laulaa aidon kuuloisesti "All night, all day angels watching over me my Lord",vaikkei ymmärrä sanaakaan englantia. Olen turmellut Pajun antamalla hänen katsoa liikaa Hirveää Henriä telkkarista. Hän on alkanut keksiä metkuja. Eilen hän pani Italiasta tuomiani kiviä suuhunsa ja kastoi ne sitten sokeriin. Sokerikuorrutettuja kiviä, aika vänkää nääs. Olisittepa nähneet ilmeen, joka hänellä oli naamallaan, kun hän odotti, että tulen ihmettelemään tätä keksintöä. (Ai että on luovuus hauskaa!)

Satusattumus

Sattuu kummia. Kirjoitan iltapäiväni iloksi sadun ja luen sen lapsille illalla.
Esikoinen kysyy, enkö voisi alkaa kirjailijaksi, satukirjailijaksi.
Keskimmäinen ehdottaa, että kirjoittaisin lisää satuja ja tulostaisin ne kaikki heille kansioon, niin että niitä voitaisiin lukea.
Pienin ei sano mitään. Jaksoi kuitenkin kuunnella.
Aamulla yritän vähän parannella sitä, mutta en oikein osaa.
En ole muistaakseni koskaan ennen kirjoittanut satua.

Kukkiva vankila

Ajattelen prinsessoja, jotka nukahtavat rapistuviin linnoihin, joita ruusupensaat ympäröivät. Kuinka he herätessään katsovat vihreää piikikästä vankilaansa, etsivät tietä ulos, tarttuvat mihin tahansa kättä pidempään, ovat silti haavoilla, turhautuvat ja uupuvat maahan, mutta nousevat uudestaan, oksa oksalta repivät tietä päästäkseen sinisen taivaan alle, sinne mistä ruusujen peittämä linna näyttää viehättävältä ja romanttiselta. Prinsassoilla on risuja ja lehtiä hiuksissaan ja käsivarret täynnä piikkien viiltoja, he kävelevät omilla jaloillaan, omiin suuntiinsa ja tietävät oman heikkoutensa ja oman voimansa. He ovat nälkäisiä ja heitä pyöryyttää, heidän keukonsa vetävät sisään raikasta ilmaa, he puistelevat ympäriltään ruusuntuoksua ja juoksevat kettujen perään.

Oksasaksille töitä

Epävirallisesti viimeisen lomapäivän kunniaksi hautauduin selvittämään joka puolella kasvukauden voimassa versovia epämääräisten paikantamattomien paperien pinoja. Pelkäsin, että ne tukahduttaisivat minut, kuolisin okaiden keskelle muodostuneeseen vankilaan (olin vähän dramaattisella tuulella)--- mutta en sitten tukahtunut, vaan raivasin ja oksastin, karsin, siirsin, säilytin: sain muodot esille, kannoin piikkiset risut tunkiolle. Nyt polku on vähän selvempi, sitä mahtuu kulkemaan, löytää mustikat ja lepokivet.

Huomenna aloitan tekemisen.
Pienesti ja lasten kanssa, mutta kuitenkin.
On odottava ja kysyvä mieli.
Kantavatkohan ajatukset? Oivallanko? Osaanko?
Ja onko päivässä ylipäätäänkään yhtään tarpeeksi rauhallista hetkeä :-)?

Oksastan mieltäkin: leikkaan rungosta, istutan pienen matkan päähän.
Yritän juurtua itseeni, kasvaa siitä sinne, mistä valo lankeaa.
En voi versota jokaiseen ajateltavissa olevaan suuntaan.
Karsin, siirrään sivuun.
Kuuntelen juurta ja multien puhetta,
en jokaisen vastapuhjenneen lehden lepatuksia.
Otan opetuksen puun ytimestä,
muut puhukoot nyt muille, joilla on puheiden kuulemisen aika.
Minä käännän oksat itseeni ja kurotun juuresta,
kuuntelen kohinaa omien syideni ympärillä.

Olen pyörtänyt päätöksen, jonka tein ymmärtämättömyyttäni vuosikymmeniä sitten.
Piirsin uuden kummallisen rajan, alitajunnan aallolla, ajatuskokeena, josta nousi päätös.
Enkä arvannut,
vapaaksi kokisin itseni,
että melkein villiksi sisältä.

Lukemispäiväkirja: Odelma

Luin vihdoin tämän:
Katja Kaukonen - Odelma.

Luin pitkään.
Aloitin talvella. Hain kauniin pienen kirjan tuulen ja lumen keskeltä. Se etsi minulle myyjä, joka ei tiennyt ovatko kirjat aakkosissa tekijän vai kirjan nimen mukaan. Hm...

Kirja oli alusta alkaen erityinen, enkä voinut lukea sitä huolettomasti.
Myös teksti tuntui kutsuvan lukemaan rauhassa, maistelemaan sanoja,
muistelemaan jo sanottua.
Silti lyhyissä luvuissa oli myös jotakin keveää, tuuleen tarttuvaa,
jossakin rivien välissä ikäänkuin myös lupa unohtaa ja antaa mennä.

Kävi siis niin, että luin kirjan kahdessa osassa. Alun talvella,
jonka kiireet sitten muurasivat umpeen. Suurimman osan nyt, kun sanoille oli mielessä ja ajassa oma tilansa.

Tulin temmatuksi luontoon, pois ihmisten rakentaman esineistön kuvista, maailmaan jossa ei ole tienvarsimainoksia tai hissimusiikkia. Tapahtumat, tunteet, muuntumiset, siirtymiset - oli kuvattu luonnonelementtien kielellä.
Kirjoittaessani tätä lukemisesta on jo vähän aikaa, mutta on helppo palata, taloon, joen rannalle, pellon reunaan, jossa kettu saattoi hetki sitten vaeltaa. Kirjan maailma kulkee mukana ja tarina puhuu lukemisen jälkeenkin, se antaa ajatella itseään, siirtyä muualle, melkein pois ajasta, melkein pois täältä ja kuitenkin sellaiseen, joka juurtuu omaan maahan, omaan kieleen ja maisemaan.

Kirjan lukeminen tuntui merkitykselliseltä siksikin, että kirjan kirjoittaja ei ollut kokonaan toinen, joku vieras taitaja, tuntematon suuri, vaan ihan tästä läheltä, blogin naapurista :-), Vuorovettä-blogin Katja. Hänen bloginsa kautta olen saanut nähdä vilahduksia siitä maailmasta, jonka keskellä Odelman maailma on hioutunut ehyeksi ja syntynyt kansien väliin. Se tuntuu tärkeältä - ja myös rohkaisevalta.