Viime viikon maanantaina kirjoitettua

Taivaalle nousee superkuu ja minun lapseni menee kouluun ensimmäiselle luokalle huomenna kello kahdeksan. Tänään hän ei saa unta, tänään hän pelästyy, kun kukaan ei tule, vaikka hän huutaa. Sanon hänelle, ettemme jätä häntä yksin, että autamme kaikessa, että kaikki on meille mahdollista — ei tuota viimeistä en sano, koska sitä en usko, niin hauraita me olemme kuitenkin, niin paljossa kaiken armoilla. On luvattu sadetta juuri minun kyläni päälle, kolme paksua pisaraa sääkartassa, kolme pisaraa tarkassa rivissä pääni päällä, minun kyläni päällä. 

Menen huomenna kouluun. 

En halua opettaa. 

En halua sanoa mitään, mitä en halua sanoa. 

Mutta en voi olla runossa ja runototuudessa kaiken aikaa, en niin rehellisesti kuulolla, en niin villisti oma itseni. 

Pitää kuunnella tarkasti,

mutta jokin sanoo, että pitää tuottaa meteliä,

mutta en usko, en usko itsekään. 

Pitää tuottaa hiljaisuutta. 

Oppiminen vaatii ajattelemista. Ajatteleminen vaatii keskittymistä ja hiljaisuutta. 

Pitää tuottaa hiljaisuutta, jossa ajatukset syntyvät. 

Aion olla vähän erikoinen. 

Viikonloppu on ollut asettumista kotiin ja omaan itseen ja jotenkin olen vähän asettunut sen työroolinkin suhteen. Kaikessa on niin paljon ihanteita ja toisaalta elämä nyt sitten on mitä on, rosoista ja erittäin epätäydellistä, pursuavia sukkaläjiä ja vaatteita, jotka eivät mahdu päälle ja suunnitelmia, jotka eivät toteudu ja niitä oppitunteja joilla kailotan ajattelemisen sijaaan...

Lähden uuteen viikkoon vähän paremmasta rauhasta,
vaikken nyt levollisuudesta ihan menisi puhumaan.

Kirjoittaminenkin auttaa. Auttaa, kun ajattelee asiat sanoiksi.
Auttaa, kun on ajatellut sanoiksi, niin sitten on helpompi myös sanoa toiselle silloin, kun mahdollisuus tuen saamiseen.

Huomenna aion mennä rosoisuuden muistaen ja ne hyvät mielessä, mitä yritän edistää.
Aion laskea niin moneen kuin tarvitaan ja aion nähdä hyvää.

Olen palannut...

Olen palannut Suomeen ja pikku hiljaa palannut arkeen, siihen tavalliseen omaan elämään.

Haluan taas myös kirjoittaa tänne, vaikka on aika sanaton olo.

Aika Saksassa lipuu päivä päivältä kauemmaksi meistä, vaikka matkan vaikutukset varmasti elävät meissä vielä pitkään. En tiedä, mikä oli vaikuttavampaa: avautuminen, avartuminen, maailman näkeminen vai samaan aikaan kuuluva yksinkertaistuminen, rajautuminen ja asettuminen.

Voiko neljässä kuukaudessa jotenkin muuttua tai niksahtaa paikaltaan siten, ettei enää oikein mahdukaan omaan aikaisempaan koloonsa? 

Töissä minusta tuntuu tältä.
Että olen niksahtanut paikaltani,
en loksahda enää kohdalleen,
hierrän tai puristan,
lonksun tai häviän näkymättömiin.

Ulkoisesti kaikki on ihan kohtuullista. Kohtuulliset opetusmäärät, kivat työkaverit, hyvin johdettu organisaatio, tavalliset, mukavat opiskelijat.
Sisäisesti kaikki tai ainakin lähes kaikki tuntuu ihan mahdottomalta. Asiat sujuvat, mutta tuntuu mahdottomalta. On hyvääkin ja silti tuntuu siltä, ettei loksahda ja siltä, että lähtisin mieluusti pakoon.

Pääsen onneksi välillä pakoon. Teen lyhennetyä työaikaa ja käyn välillä hakemassa nuorimmaiseni koulusta yhdeltä ja tulemme kotiin ja hän pelaa yläkerrassa itsekseen pehmopallolla maalivahtipeliä ja minulla on sellainen olo, että voisin olla tässä ja tätä ja olla olematta sitä kaikkea muuta.

Aamuisin luen lehdestä, että koulu on liitukaudella ja että kouluissa kärsitään syvemmän asiantuntemuksen puutteesta ja opettajilla ei ole tiedonkäsittelyvalmiuksia ja mitä vielä.
Onneksi esikoinen kertoo yläkoulustaan, että sillä ja sillä opettajalla oli "hyvä asenne" ja että jokin aine innostaa, kun opettaja puhuu näin ja näin...

Minä yritän joka päivä mennä töihin ja luoda tilaa ajattelulle,
yritän olla läsnä vuorovaikutuksessa, yritän olla läsnä niissä asioissa, joista puhun, yritän ajatella ääneen ja tehdä tilaa, avaraa, iloista, syvää ja arvioivaakin tilaa, jossa mieli voi kehittyä ja ajattelua voi harjoitella ja jossa monenlainen voi olla mukana ja säilyä omana itsenään.
Joskus, jos on lukenut liikaa uutisia ja nettikeskusteluja tai opiskelijat puhuvat keskenään, kun puhun tai kun heidän tarinansa ja katseensa liimautuvat minuun niin, etten enää tunne omaa ihoani, tuntuu mahdottomalta; tuntuu, että työssä on ehkä sittenkin kysymys jostakin muusta, jostakin sellaisesta, mitä en tunne omakseni, enkä halua olla tekemässä ja joka sotii minua vastaan.

Joskus ajattelen, että olen sen verran aikuinen jo,
että jos joskus aion tehdä asiat omalla tavallani,
se aika on parasta olla nyt.
Että etsin tavan opettaa juurevasti ja itselleni sopivalla tavalla
ja että sen on lopulta myös oltava tehokkain ja paras tapa,
koska toista kestävää tietä ei oikeastaan voi edes olla.

En halua olla se opettaja, joka vain yhtenä päivänä ei enää tulekaan töihin,
koska seinä nousi vastaan.

Työ on jollain tavalla aina yksinäistä.
Tukea ja reflektointitilaa saisi olla enemmän. Ja rohkaisevia uutisia,
olennaisen näkemistä.