"Äiti,
ajatella,
kuinka kivaa voi olla
elämä!"

5-vuotias, ohimennen

Paluuta tekemässä

Palasin töihin.

Heräsin yöllä kummastelemaan millaiseen rooliin näinkään itseni astumassa.
Osa siitä on vain minun mielessäni olevaa kuvaa.
Ravistin vähän harteitani,
ajattelin mennä samana, samana kuin istun tässä, tekemättä turhaa rajaa.
Marraskuun pimeään sopii supisuomalainen kaunistelemattomuus.

Huomenna pimeä jatkuu,
mutta minä ajattelen jäntevöityä.
Huomenna on pakkaskelin spurtti potkurin kanssa mäkeä kohti.
Vähän täytyy pinnistää, että saan kelkan vauhtiin,
ei liikaa,
välillä lepään jalaksella.

Luen vastauksia. Pinoittain vastauksia.
Joku kirjoittaa sen, mitä tietää, vaikka se ei yhtään sovi kysymykseen.
Alan ajatella, että elämähän on vähän sellaista,
elää minkä osaa, vaikka ei se sopisikaan kysymykseen
jos edes tietäisi, mikä on kysymys :-)


Parempi vastata edes jotain,
sanon aina opiskelijoille.

Kohtuullistamista ja nautiskelua

Istun olohuoneessani ja nautin kaikesta mitä, minulla on.
Olen tänään siivonnut. Huone on parhaimmillaan.
On sellaista vanhaa, johon olen kiintynyt ja sellaista uutta, johon tiedän kiintyväni.
Tuikkukynttilän lyhty on ripustettu ikkunaan. Lyhty on ainoani ja sen ovat mies ja tytär joskus kauan sitten yhdessä valinneet.
Rakastan keittiön lamppua ja sen tuomaa tunnelmaa. Muistan, kuinka näimme sen miehen kanssa ollessamme toimittamassa ihan muuta. Ja että se oli meille silloin vähän kallis, mutta olimme yksimielisiä.

Tänään lampun valossa käytiin keskustelua.
Tyttären ystävä oli siivonnut äitinsä kanssa omaa vaatekaappiaan.
Kaappi oli tyhjentynyt. Liian pienet vaatteet oli siirretty pois.
- Mulla on enää kamalan vähän vaatteita, selittää ystävä. Mulla oli vaan jotain viidet tai kuudet farkut enää ja sit parit, jotka oli pesussa...
Tytär miettii omia vaatteitaan:
- Mulla on neljät farkut. Riittää ihan hyvin.


Olen myös lampun valossa koonnut erittäin salaisia joululahjasuunnitelmia.
Aamulla kirjasin joitakin lasten toiveita. Niitä oli kohtuullisesti, ei mitään kovin ihmeellistä.
Tänä vuonna olen siirtänyt lelukuvastot suoraan paperinkeräykseen.
En myöskään haluaisi viedä lapsia kauppakeskusten ja markettien ylitsevyöryvien leluvuorien ääreen.
Itseänikin haluaisin vähän suojella.

En kuitenkana ole mikään jouluminimalisti. Nautin lahjojen antamisesta ja ilon tuomisesta.
Otan itsekin mielelläni vastaan lahjoja, jos joku niitä sattuu minulle antamaan.
(Emme joudu painiskelemaan miltään suunnalta kohtuuttomien lahjatulvien alla, kuten jotkut ystäväni.)
Mutta - meillä on jo niin paljon. Emme tarvitse juurikaan enempää.
En haluaisi päätyä ostamaan yhtään käyttämättömäksi jäävää lelua tai peliä!
Siksi olen miettinyt lahjoja tarkkaan. Ostan lapsille lahjat myös isäni ja äitini puolesta. Myös toisen puolen isovanhemmat yleensä kysyvät minulta, mitä toivoisin lapsille ostettavan.
Niinpä olen miettinyt kaikkea, mitä lapseni tarvitsevat
ja sitä, mitä he eniten käyttävät ja mistä eniten iloitsisivat.
Ei ole helppo hahmottaa miten asiat loksahtavat sopivaan tasapainoon.

Olen kuitenkin ostanut jo vähän jotakin
- sellaista, mikä on ihan pikkuisen yleellistä, vaikka pohjimmiltaan aivan perustarpeellista ja välttämätöntä... Toivottavasti lapsenikin näkisivät sen pienen ihanuuden, jota olen näihin yrittänyt piilottaa ja osaisivat arvostaa sitä. Pelkään, että lahjakuvastoja ei pääse pakoon, vaan ne tulevat vastaan uudelleen sitten, kun joulun jälkeen vertaillaan, mitä ihmeellistä kukakin on saanut...
Toivon, että lapseni osaisivat arvostaa - hm... arvojamme - jonkinlaista kohtuullisuuuta ehkä hekin, sitä että tavarat ovat tärkeitä ja saavat käytössä tai ilon tuojina merkityksensä - eivätkä ne ole vain osa jatkuvaa kuluttamisen virtaa, kertakäyttöisiä ja aina vaihdettavissa toisiin samanlaisiin...

Minä olen onnellisempi, kun minulla on yksi tuikkulyhty, jota käytän ja johon olen kiintynyt.

Tom Yam Nam!

Tänään söin taivaallisen hyvää Tom Yam keittoa.
Kaikki muu pysähtyi. Oli vain maku.
Olisin voinut jäädä siihen hetkeen ikuisesti.
Taivaallista keittoa tavallisena maallisen elämän päivänä.
En muista tapahtuiko muuta.

Edellisen kerran söin samalla tavalla viime kesänä.
Olin yksin mökillä ja tein hyvän salaatin.
Söin ulkona. Kävi pieni tuulenvire.

Keskityin maistamaan ja tuntemaan kaiken.



Tiedän, että on kovin latteaa kirjoittaa ja lukea mausta, jota en voi tässä kuitenkaan jakaa. Haluaisin avata teille höyryävän padan ja antaa maistiaisia, mutta pata ei ole minun, eivätkä keinoni siihen muutoinkaan riittäisi.

Minusta on kuitenkin jotenkin niin ihmeellistä, että ruuan maku voi jonakin hetkenä nousta kaiken yläpuolelle ja olla niin palkitseva, jopa luomoava... En malta olla kirjoittamatta siitä. Kuitenkin niin suuri osa syömisestä(ni) on tavallista arkista vatsan täyttämistä, jossa maut ovat totuttuja ja mukiinmeneviä, mutta joiden kohdalla maistaminen ei useinkaan avaudu tänään kokemallani tavalla.

Kesäisen salaattini ainekset eivät olleet erikoisia, eivätkä mautkaan, mutta niiden maistaminen keskittyneenä rauhallisena hetkenä oli silti samalla tavalla kiehtovaa ja voimaa antavaa.

Olen imettänyt kolmea pientä ja mietin, syövätkö vauvat kenties tänään kokemallani tavalla keskittyneesti ja tullen jotenkin kokonaisvaltaisesti ravituksi...?

Tekemistä ja tekemisen välttämistä

Miten suoriutua loputtomalta tuntuvista keskivähän innostavista tehtävistä? Toistuvista, loputtomilta tuntuvista keskivähän innostavista tehtävistä, sellaisista joista voi tulla riesa tai peikko tai joillekin jopa se asia, jonka vuoksi ei vaan enää jaksa...

Ratkaisuyrityksiä:

1)  MOTIVOITUMINEN
Yrittää innostua. Tekee tekemisestä mahdollisimman kivaa. Yrittää oppia tehtävästä jotakin. Ennakoi omaa tuskaansa ja pyrkii antamaan siihen mahdollisimman vähän aihetta.


+ jos innostuu, niin onnistuu
+ ennakointi on vaan ihan perusjärkevää
- jos innostuu suunnitteluvaiheessa, ennakointi epäonnistuu
- ei toimi defaultisti

2) TAVOITTEET JA AIKATAULUT
Yrittää hallita loputtomuutta tekemällä aikataulun siitä, milloin mikäkin asia tulee suoritetuksi. Kalenteria katsomalla saa tuntuman työn tosiasiallisesta rajallisuudesta sekä siitä, kuinka elämä vähitellen etenee kohti työstä vapautumista. Suunnittelussa voi huomioida luppoaikoja, jotka näin saadaan valjastettua tuottavaan työhön. Aikataulua voi viritellä lähituntumassa ihan minuuttipeliksi.

+ auttaa loputtomuudentunteeseen
+ sopii, jos haluaa ruksia asioita listoilta ja kokea itsensä tehokkaaksi
+ aikaa vastaan kilpaileminen on tehokas moottori, jos mielentila on muutoin sopiva 
- on vaikea arvioida realistisesti kuinka kauan asioiden tekemiseen menee
- systeemi prakaa, jos laiskuus (tai joku muu) iskee työlle varattuna hetkenä
- masentaa, jos jää tavoitteista jälkeen ja on liian hidas
- mielentila ei ole aina sopiva, vaikka kalenterissa olisikin tilaa

3) VIRRAN MUKANA
Työhön tartutaan heti kun vain siltä tuntuu ja tehdään sen verran kuin sopii / suosiolla jaksaa jne. Työn edistymistä ei erityisesti seurata, jos deadline ei ole ihan käsillä, vaan luotetaan siihen, että aikanaan kaikki tulee tehdyksi, kun vaan aina sopivalla hetkellä tulee tarttuneeksi työhön. Tarkoituksena on yrittää tehdä aina siellä täällä yhden tai pari, jotta tulisi tunne, että pino vajenee silmissä.

+ aikataulusta ei voi olla jäljessä, jos sitä ei ole
+ ottaa huomioon mielialan ja muut liikkuvat tekijät
+ voi olla melko kivaa, jos hommat kaikesta huolimatta etenevät tarpeeksi nopeasti 
- saattaa olla liian tehotonta, jolloin vaarana on viimehetken työsuma / paniikki  / lannistuminen
- ei tue hallinnan tunnetta ainakaan kokemattomalla (vaatii luottamusta)
- tehtävästä ei pääse henkisesti irti ennen kuin kaikki on valmista 

Jossain muodossa olen kokeillut näitä kaikkia. Omaa rauhallista työtapaani en ole löytänyt.

Näin asiat sujuvat silloin, kun ne EIVÄT SUJU:


Ajan varaaminen asialle. Asian tekemättä jättäminen. Uuden ajan varaaminen. Tekemättä jättäminen. Syyllisyys. Oheistoimintoja. Välttelyä. Minimisuoritus. Itsen palkitseminen siitä, että on tehnyt edes jotakin. Lisää ajan varaamista ja työn välttelyä. Uusi minimisuoritus. Lopulta asian tekeminen sitten, kun on jo oikeasti ihan pakko.

+ varmistuu että itse työn tekemiseen ei käytetä turhaa aikaa
- päivä/viikkokausia huonolla omallatunnolla turhiin asioihin käytettyä työ/vapaa-aikaa kuluu tehtävää vältellessä, mikä maksimoi kärsimyksen (mikä tekee edellisen kohdan tyhjäksi)

Mietin
mietin...
jokin toimiva tyyli tarttis kehittää...
Tähän viimeksi kuvattuu on niin kovin helppo lipsua.

Tänään

Villasukkaluisteluesityksiä olohuoneen parketilla.

Oi onnea :-)

Luovista ja dialogia

Pohdin aiemmin sitä, mikä tuo iloa. Taisin oivaltaa siinä jotain niistä suunnista joihin haluan olla pyrkimässä.

1) Luovis
2) Dialogi
3) Kauneudesta nauttiminen

Olen vielä tämän viikon kotona lääkärin määräyksestä. Kävin kuitenkin eilen koululla hakemassa opiskelijoiden töitä arvioitavaksi. Osallistuin myös kokoukseen, jotta en olisi palatessa niin pihalla yhteisistä asioista. Kouluyhteisö on intensiivinen ja (yli-)virikkeinen paikka. Jo lyhyt vierailu herätti minussa paljon kuhinaa.

Nyt onkin hyvä palailla siihen ajattelemisen ja tilan tuntuun, josta olen sairauslomalla nauttinut.
Koen, että oivalsin tuota aiempaa kirjoitusta miettiessäni jotain itsetuntemukseni kannalta tärkeää.
Myös aika mietteissä on jotain sellaista, mitä en haluaisi heti unohtaa.
Monestakin syystä miellän tämän sairausloman yhden kauden päättymisenä ja sen jälkeen avautuvan ajan uuden alkuna. Millaisissa tunnelmissa, millaisiin suuntiin toivoisin uuden ajan avautuvan?

Luovis tarkoittaa kaikkea sellaista tekemistä joka on luovaa ja leikillistä ja joka tuo elämääni sekä haastetta että iloa. Minulle oli tärkeä oivallus tunnistaa luovisteeman toistuvuus monissa sellaisissa kaukaa katsoen erityyppisissä puuhissa, joista olen elämän varrella nauttinut. Nyt haluan muistaa, että on tärkeää vaalia tätä minulle ominaista ja iloa tuovaa tekemisen tapaa, antaa sille mahdollisuuksia eri tahoilla iltasadun lukemisesta työtehtävien suorittamiseen... tai liikuntatuokioista hiljaisiin iltahetkiin...

Nuorena ajattelin, että en ole luova, koska en ollut missään taiteenalassa erityislahjakas. Myöhemminkin olen joskus kavahtanut luovuuteen liittyviä erilaisia mielleyhtymiä. En ole taiteilija enkä käsityöläinenkään, mutta luovasta sopivan leikillisestä tekemisestä minä nautin aivan oikeasti :-). Vuosia taaksepäin jotain sellaista on aina kulkenut mukanani.

Dialogi
Luoviksen kohdalla on kyse tutun tunnistamisesta ja arvostamisesta. Dialogin haluan nostaa avainsanakseni vähän toisesta syytä. Se liittyy enemmän sellaiseen kaipuuseen, jolle en ole ollut erityisen taitava löytämään toteutusta. Haluan, haluaisin kuitenkin useammin ja enemmän asettua aidosti dialogiin ympäristöni kanssa ja tässä ymmärrän ympäristön laajasti. Haluan kuulla ja kuunnella lapsiani avoimesti ja läsnäolevasti; ja myös tutkien ja oppien siitä, mitä reaktioita he minussa herättävät. Haluan työssäni avata mahdollisuuksia pieniin tärkeisiin kohtaamisiin ja laajemmin keskustelevaan, kyselevään ilmapiiriin. Haluan olla ajatuksineni vuorovaikutuksessa niiden ajattelijoiden ja tekstien kanssa joista puhun. Haluan asettua syvemmin ja rohkeammin dialogiin niiden ajatusten kanssa, joita kohtaan minulle tärkeissä kirjoissa. Haluan asettua kuuntelemaan ja ymmärtämään ja ottamaan vakavasti - toisen ja itseni yhtälailla. Minulla on vain tämä elämä ja haluan ymmärtää sitä tästä elämästä käsin ilman turhaa post-modernia etäännyttämistä, kyynisyyttä ja välimatkaa. Haluan asettua ajattelemaan ja tehdä sen vuorovaikutuksessa. 

Kolmas sanoista on pienin, mutta silti tärkeä.
Haluan kauneutta ympärilleni.
Ja kun ympärilläni on kauneutta, kuten vaikka tänään lumisen maiseman muodossa, haluan osata ja muistaa nauttia siitä.
Myönnän siis, että haluan käyttöesineiden olevan kauniita, enkä aio häpeillä sitä. (Vaikka se tarkoittaakin sitä, että olen ihminen joka ostaa esim. kännykän - tai kalenterin ulkonäön perusteella...)
Aion kunnioittaa vähän enemmän myös käytännössä sitä tarvetta, että meillä olisi edes joskus siistiä. (Sanoo hän, pientä epäuskoa äänessään...)


Reseptini olisi siis luovaa dialogia kauniissa ympäristössä.
Kuulostaa hyvältä, eikö?
Ja epärealistiselta arjen vaatimusten keskellä?
Silti on parempi, että horisontissa on piste, josta voin ottaa suuntaa.

Me ollaan hyviä

- Äiti, me ollaan oltu tänään jo hyviä!
- No, mitä?
- Me ollaan sovitettu riita jo ennen kun se ehti alkaa.

Kolmevuotias havainnoi

I
- Sä et näytä enää äidiltä.
Sä näytät ihan mummilta.

II
- Äiti, sä oot jo aika vanha.
Sulla on erilaiset silmät ja kädet ja massu.

Innostuksia

Olipa kerran hiiri, ahkera hiiri,
jolla oli kymmenen hiirilasta.

- Teen lapsille jouluksi tossut, tuumasi hiiri,
ja sitten puuron keitän.
Hiiri uurasti ja ahkeroi, kutoi ja silmukoi.
Kun valmistui työ, hiiri ajattelii:
- Jospa tekisin vielä lakit ja tumput!
Puen koreaksi kullannuput.  

Valmistui jouluksi pipot.
Käytiin pöytään puuroa syömään:
tyhjäksi jäivät kipot.



 ***
(Tarinan yhteydet tosielämään - kuten Marikin alati laajeneviin valokuvakirjaprojekteihin - ovat ilmeisesti täysin satunnaisia...?)

Didikuvasumassa

Joskus meillä oli valokuvia. Kädessä pidettäviä ja yhdessä katsottavia.
Sitten tuli digiaika ja ruuhkavuodet. Huono yhdistelmä.
Kun siihen vielä yhdistetään joitakin tietokoneentoimintaan liittyviä pikkuhankaluuksia, seurauksena on ollut, että meillä ei ole ollut lainkaan paperikuvia vuoden 2006 jälkeisestä ajasta. Se tarkoittaa siis sitä, että kuopuksen kaikki vauvakuvat ovat olleet lajittelematta ja tulostamatta...
Huh.

Nyt olen tarttunut asiaan.
Aivan aluksi laitoin tilaukseen yhden kansiollisen kuvia, joita olin joskus kauan sitten valikoinut, mutta jotka olivat jääneet tilaamatta.
Seuraavaksi tein valokuvakirjan viimekesän kuvista.
Tällä viikolla olen tehnyt kaksi päivää kolmea kuvakirjaa, jokaiselle lapselle omaansa.
Tietysti harmittaa, etten ole ottanut enemmän kuvia. Mutta en harmittele liikaa - siihenkin kun on syynsä.
Jokaisesta lapsesta sain kuitenkin kasaan kokonaisuuden, jossa heidän puuhansa ja luonteenlaatunsa tulevat esiin. Suunnittelen, että lapset saavat nämä kirjan joululahjoina.
Olemme katsoneet kuvia yhdessä. Siitä on ollut iloa. Pienin haluaa nähdä itsensä vauvana. Minäkin haluan. Nähdä ja muistaa.

Minusta on otettu kuvia lähinnä vauvana.
Olisi mukavaa muistaa itsestään enemmän leikki-ikäisenä ja koululaisena.
Päätän alkaa kuvata lapsiani enemmän.
Päätän myös tilata kuvia vähän tiheämmin.




 

Jonain päivänä luovun kaikesta, mitä minulla on

Jonain päivänä luovun kaikesta, mitä minulla on.
Jonain päivänä minulla ei enää ole mustaa isoa kirjahyllyä.
Jonain päivänä talon takana oleva metsä kaadetaan.
Jonain päivänä luovun työstä, lapsista, puolisostani.

Tulen menettämään kaiken
ja se on väistämätöntä.

Tämä ajatus on kuin tumma läikkä, joka kirkastaa kuvan kaikki värit.

Se mielessäni muistan,
että jos haluan nauttia lempikirjoistani kauniin kaapin hyllyillä,
voin tehdä sen tänään.
Että jos haluan kävellä vanhaksi kasvaneiden kuusten keskelle,
minun on parasta tehdä se jo tänään.
Minun ei tarvitse tarttua kaikkeen ja pelätä sen menettämistä -
menettäminen on väistämätöntä ja pelko turhaa -
tärkeää oikeastaan on vain se, mitä teen tänään
niiden asioiden suhteen, joita minulla on
ja joita arvostan.

Edellisen asuntomme ikkunoista näkyi järvi.
Asuimme siellä monta vuotta.
Kului pitkiä aikoja niin, että arki vain kulki rataansa, enkä kovinkaan usein katsonut ulos ikkunasta ihaillakseni maisemaan. Se vain oli siinä - jonkinlaisena itsestäänselvyytenä.
Nyt kun olen täällä metsän keskellä,
olen oikein oikein tyytyväinen siitä, että noin vuosi ennen muuttoa (kun en vielä tiennyt että muuttaisimme) päätin alkaa pysähtyä ikkunan eteen mahdollisimman usein katsomaan järvimaisemaani. Ja tein niin.
Maisemalla oli minulle erityinen merkitys, koska maiseman ollessa kauneimmillaan odotin lasta ja suurimman osan hänen syntymisensä tunneista katsoin sitä maisemaa. (Siirryimme läheiseen sairaalaan vasta noin tunti ennen poikani syntymää.)
Olen vieläkin onnellinen siitä, että katsoin maisemaa tarpeeksi, ennen kuin menetin sen. 

Synkät ajatukseni menettämisestä
tekevät minun onnelliseksi kaikesta siitä, mitä elämässäni nyt on.
Mistään hyvästä en voi nauttia ikuisesti. Minun on nautittava siitä nyt. 

Minä rakastan kotia!

Minä rakastan äitiä, minä rakastan isiä, minä rakastan isosiskoa, minä rakastan isoveljeä ja minä rakastan kotia!

Näin kuuluu kolmevuotiaan tärkeiden asioiden luettelo. Joskus Panda pääsee vielä listan jatkoksi, mutta ytimen muodostamme me perheenjäsenet ja sitten tuo samanveroinen, mutta epämääräisempi koti.

Minä olen niitä ihmisiä, jotka eivät usko, että koti löytyy asunnonvaihtoilmoituksesta. Kuvittelen siis, että koti tarkoittaa jotakin muuta(kin) kuin taloa tai asuntoa... Me asustamme vanhassa rivitalonpätkässä, jossa ei ole mitään erityistä ja joka ei tosiaankaan ole mikään unelmapiilopirtti tai muuten kaunis ja ihana kotini on linnani -tyyppinen asuinsija. Ehkä juuri siksi minusta on liikuttavaa se, miten kolmivuotias rakastaa kotia.

Mitä kaikkea se hänelle merkitsee?
Mitä hän siinä rakastaa?
Tuskin seiniä tai tavaroita aivan pelkästään?
Perhe on hänelle me ja koti.
Koti on perheen paikka...

Alan miettiä, mitä kaikkea on tarkoitettu sanonnassa  "koti, uskonto ja isänmaa" sanalla koti?
Miksi koti on ollut niin tärkeä arvo? Kuinka se on aikanaan ymmärretty? Onko se muotoiltu aikana jolloin on muutettu vähemmän ja kotipaikkaan on kytkeytynyt laaja kirjo merkityksiä? Onko tässä kotisanalla ollut lainkaan asunnon merkitystä? 

Nykyisinkin joku ripustaa seinälleen lauseen "Oma koti kullan kallis" vitsiksi siitä, miten paljon asumisesta joutuu maksamaan. Mutta mikä on se koti, joka on kullan kallis muussa merkityksessä? Onko nykyilmisellä tällaista kotia?

Myönnän, että en ole kodin hengetär enkä taitava kodinrakenta (homemaker). Mutta olen alkanut miettiä, että voisin pikkuisen enemmän tietoisestikin luoda tälle ihanalle perheelle kotia - enkä nyt tarkoita sisustamista, vaan yhteisyyttä, kokemusten jakamista, perinteitä, jotakin sellaista...

Luulen, että pienimmäisen rakkaus kotiin on paikkarakkautta, kiintymistä omaan pesään, jossa hän on varttunut pieneksi pojaksi. Hänen rakkautensa kotiin muistuttaa minuakin - joka aikuisena olen helposti aina vähän levoton ja tyytymätönkin kulloisenkin asuinpaikan piirteisiin - olemaan kiitollinen kodista. Samalla tämä varaukseton kiintymys kotiin hoitaa minussa sitä puolta, joka on aina vähän alemmuudentuntoinen sotkuista ja siitä, ettei meillä kukaan laita ja sisusta paikkoja aivan tosi kauniiksi... Tämä riittää hänelle, miksi ei siis minullekin.

Koti on ihmisen pesä.
Pesään ei liity sisustusvaatimuksia. Siihen liittyy ajatus turvallisesta paikasta, hoivan ja  kasvun paikasta.



***
PS. Seinät ja tavarat kuuluvat toki nekin kotiin. Nyt sairauslomalla olen katsonut neloselta Sisustustiimi nimistä ohjelmaa, jossa ammattisisustajat valtaavat tyylittöminä pitämiään koteja ja uudistavat kaiken lattiasta kattoon niin, että asunto on sen jälkeen häikäisevän trendikäs ja yhtenäinen... Minusta he tekevät kodista asunnon.

Miltähän tuntuu asukkaista istua olohuoneessa katsomassa hyllylle taitavasti aseteltuja, upouusia koriste-esineitä, joilla ei ole heille annettavanaan mitään henkilökohtaista merkitystä, joihin ei liity mitään tarina, jotka eivät tuo mitään muistoja? Asunnossa voi olla kaunista, mutta onko siellä enää kodikasta? Enkä nyt väitä että kaikenmaailman tyylittömien rojukasojen keskelläkään olisi välttämättä kodikasta, mutta minusta kodikkuus jotenkin liittyy myös siihen, että esineet joita ympärilläni on kertovat jotakin eletystä elämästä ja niistä ihmisistä, jotka täällä asuvat.

Panda heittelee keksinpalasia

Tarjoilin lapsille iltapalaa. Pienin olisi halunnut lisää pipareita, mutta ajattelin, että kaksi runsasta keksitarjoilua on isänpäivänäkin aivan tarpeeksi. Pienimmälle tämä ei oikein sopinut, vaan hän suuttui minulle. Jostain syystä hän oli kiivennyt pöydän reunalle istumaan ja taittoi siinä sitten käsiin osuneesta mariekeksistä pieniä muruja ja heitti niitä pari minun puolelleni pöytää. Keksien heitteleminen ei ole oikein kunnon käytöstä. Sanon asiasta, mutta pienin ei halua kuulla.
- Onkohan meillä kuitenkin vielä vauva, kun täällä joku heittelee keksiä? 
Pienin ei halua olla pieni. Hän ei myöskään halua lopettaa keksien heittelemistä. Niinpä hän miettii ja keksii ratkaisun:
- Panda on vielä pieni, Panda voi heittää.
Hän hakee rakkaan Pandan ruokapöytään, asettelee sen pöydälle ja laittaa Pandan heittämään vielä yhden pikkumurun. Sitten hän alkaa kasvataa Pandaa: Ei saa istua pöydällä. Ei saa heitellä muruja.Rohkaisemme kasvatustyössä. Panda kun on vielä pieni, niin hän ei heti ymmärrä, mutta aivan varmasti vähän ajan kuluttua Pandakin oppii.
- En minä enää heitä, sanoo Panda.

Miellä kukaan lapsista ei ole kestänyt lainkaan hyvin sitä kasvojenmenetystä, joka väärässä olemiseen tai huonosti käyttäytymisestä nuhdelluksi tulemiseen liittyy. Jokainen on keksinyt luovia ratkaisuja näistä hankalista pitäisi oikeastaan myöntää että olin väärässä -tilanteista päästäkseen. Hauska seurata.
En minäkään kyllä erityisesti tykkää olla väärässä (mutta kaikkeen tottuu :-))

Mielen kanssa riitaa

Kerran kun mä olin päiväkodissa aamupalalla,
mulle tuli mun oman mielen kanssa riitaa. En mä muista mitä, 
mutta tuli.


Mä tiedän, miten voi olla yöllä mielen kanssa riitaa. 
Kun herää yöllä väärällä jalalla, 
sitten niin... niinku...
mä tiedä mistä se johtuu että on heränny vihasella päällä
siitä koska on tullu yöllä mielen kanssa riitaa!

Enpäs! Joopas! Enpäs! Joopas! 
Se voi olla muutakin, 
ihan mitä tahansa riitelyä. 

5-vuotiaan mietteitä

Sata lasta

Aamupalapöydässä pienin pettyy jostakin ja parkuu surkeana lattialla.
Keskimmäinen pohtii rauhallisella äänellä:
Äiti, jos jollain olis sata lasta...
jos ne kaikki olisi aika kitiseväisiä...
sit ei kyllä varmaan selviäis...
Asiat mittasuhteisiinsa siis.

Tule sitten suoraan koulusta kotiin!

"Sä et koskaan sano mulle, että tuu sitten suoraan koulusta kotiin." tytär valittaa.
"E:n äiti sanoo aina E:lle, että sen pitää tulla suoraan koulusta kotiin. Mikset sä koskaan sano mulle?"
Mutisen jotain. Ei ole ollut syytä sanoa... ei ole ollut asiassa ongelmia... monesti en ole paikalla... minulle sopii ihan hyvin, jos tytär jää leikkimään pihalle, jos vain hän ilmoittaa siitä.
Tytär taitaa ymmärtää, mutta tämä pyyntö on silti sellainen, johon hänen korvissan liittyy jotain arvokasta.

Tänään olemme heti koulun jälkeen lähdössä yhdessä isäinpäiväostoksille.
"Sano se nyt!" muistuttaa tytär. Onneksi muistan ja pääsen kärryille:
"Tule sitten suoraan koulusta kotiin!"
Tytär tekee vielä aamupuuhiaan. Ovelta hän huutaa: "Vielä kerran!"
"Tule sitten suoraan koulusta kotiin!"

Kuinka riidellään rakentavasti... ihmissuhdeoppeja käytännössä :-)

Esikoinen oli pahoittanut mielensä kaverin käyttäytymisestä.
Tilanne toistui aika monta kertaa ja siinä oli selvästi esikoista kohtaan epäreiluja piirteitä.
Esimerkiksi kaveri sopi menemisiä muiden kanssa, vaikka oli aamulla sopinut tyttären kanssa tulevansa meille.

Mietimme tyttären kanssa mitä tehdä.
Sanoin hänelle, että olisi hyvä jotenkin saada sanotuksi, että tällainen kohtelu harmittaa ja tuo pahaa mieltä.
Ja että olisi hyvä saada samalla kertaa sanotuksi myös se, että kaveri on tyttärelle tärkeä ja että hän haluaisi yhteisten leikkien jatkuvan.

Tytär sanoi kaverille, että hänellä on asiaa.
Ja odotti yli viikon, että kaverille tuli sopiva tilaisuus tavata rauhassa. Tässä ajassa kaveri oli tullut uteliaaksi siitä, mitä tämä asia voi olla, jota ei voi kertoa koulun pihalla eikä puhelimessa.

Vihdoin tapaaminen järjestyi meidän pihalla. 
Tytär johdatti aiheeseen: Minulla on kaksi asiaa ja on tärkeää, että kuuntelet ne molemmat, ettet vahingossa hermostu heti ensimmäisestä... Hän selitti selvästi pari näistä tilanteista, jotka häntä olivat loukanneet. Hän ei oikein ollut saanut asetettua rajoja omalla äänellään, joten hän otti äidin avuksi: Äiti sanoi, että minun pitää sanoa sinulle, ettei minulle sovi, että minua kohdellaan tällä tavalla. Sitten hän oli kertonut asian toisen puolen: sen että toinen on tärkeä ja rakas ystävä.

Loppuillan leikit jatkuivat mukavissa merkeissä.
Ja tytär oli ilmeisen ylpeä siitä, että oli onnistunut ottamaan vaikean asian esille.
Olen minäkin ylpeä :-) ja onnittelen!

Vasussa

Olin keskustelemassa pienimmäisestä päiväkodilla.
Hoitajalla oli hänestä paljon hyvää sanottavaa.
Hän on rauhallinen poika, pohtivainen ja tarkkaileva. Isänsä oloinen.
Hän innostuu yhteisestä toiminnasta ja tekee askartelujaan huolellisesti keskittyen.
Häntä kutsutaan hymypojaksi, kun hän on yleensä aina hyväntuulinen ja nauravainen.
Kovin voimakkaasti hän ei pahaa tuultaan näytä, mutta menee kyllä vakavaksi, jos häntä vähänkin joudutaan ohjaamaan tai hän on jossakin asiassa väärässä.
Poikani haluaa tehdä asiat itsenäisesti ja onkin taitava ja omatoiminen.
Hän rakastaa kirjoja ja jaksaa kuunnella vaikka seitsemän kirjaa perätysten.
Palapelit ja rakentelut ovat hänelle mieluisia.
Parhaan ystävän kanssa lapseni naureskelee ja kikattaa ja keksii vitsejä ja höpsötyksiä.
Päiväkotipäivän aikana hän keskittyy tekemisiinsä niin, ettei näytä siltä, että hänellä olisi kovasti ikävä kotiin. Vapaapäivät ovat kuitenkin tärkeitä ja leikit veljen kanssa rakkaita.
Hän ei innostu nopeista muutoksista, vaan tekee mielellään asioita osaamallaan, hyväksi havaitulla tavalla.
Syö milloin sattuu olemaan sillä tuulella. Nukkuu tunnin tai vähän päälle.

Emme asettaneet erityisiä kasvastutavoitteita.
Esikoinen taisi sanoa pienenä näin: "Ei minua tarvitse kasvattaa. Minä kasvan ihan ruualla!" 

What do you do for fun?

Eikö olenkin kummaa, että jotkut asiat ovat innostavia, rentouttavia ja hauskoja ihan luonnostaan ja ponnistelematta. Sitten taas toisen asiat ovat sellaisia, että niiden olettaisi olevan hauskoja, kuulee olevan toisille tosi hauskoja, mutta jotka eivät kuitenkaan sytytä omalla kohdalla niin helposti ja luontevasti?

Lapsilla ei ole vielä vahvoja käsityksiä siitä, mitä asioita yleisesti pidetään hauskoina ja rentouttavina. Heissä näen selvästi sen, miten sisäinen motivaatio ja kiinnostuneisuus ohjaa kutakin puuhastelemaan itselle innostavien ja palkitsevien asioiden kimpussa.

Omalla kohdallani tilanne on vaikeampi. Saatan olla vieraantunut siitä, mikä minulle on luonnostaan hauskaa ja ohjautua sen pohjalta, minkä oletan olevan hauskaa. Minulla on kerrankin aikaa, kun nyt olen sairauslomalla.
Voin tehdä asioita, joita haluan tehdä (tietyissä rajoissa). Etukäteen ajattelin, että kun olen toipumassa kotona ja mahdollisesti liikkuminen on aluksi hankalaa, niin haluan katsoa elokuvia. En ole pitkiin pitkiin aikoihin voinut katsoa rauhassa elokuvia. Nyt olen katsonut jo useamman ja huomaan, että eivät ne sytytä minua sellaisella tavalla, jota odotin.

Olen lukemassa Gretchen Rubinin kirjaa The Happiness Project. Gretchen kirjoittaa omia kokemuksiaan tästä samasta asiasta. On asioita, jotka voisivat olla innostavia, kiinnostavia ja hauskoja - ja ovatkin sitä jossain määrin - mutta jotka eivät välttämättä ole niitä, joista itse innostuu sillä välittömimmällä ja luontevimmalla tavalla. Minusta kuulostaa hienolta, jos joku kertoo blogissaan viettäneensä iltaa hyvää elokuvaa katsellen. On helppo ajatella, että haluaisin olla sellainen ihminen, joka on kiinnostunut hyvistä elokuvista ja tietynylaisesta kirjallisuudesta...

Voi olla vaikea hyväksyä omalla kohdalla, että kertakaikkiaan nyt vain on niin, että ne juuri tietynlaiset jutut sytyttävät eniten, vaikka niitä kiinnostuksenkohteita ei ehkä ole osannut nimetä tai arvostaa samalla tavalla.
Toisaalta voi myös olla, että nämä jutut ovat jääneet asiallisen työkeskeisen elämän ja ajanpuutteen jalkoihin ja uinuvat jossakin vallan tunnistamattomina.

Kun itse rupesin miettimään omian luontaisia hauskuuden lähteitäni, löi pääni vähän aikaa aivan tyhjää. Sitten aloin vähitellen saada langanpäästä kiinni. Haastattelin myös perheenjäseniä aiheesta. Tässä vähän tuloksia:

Kuopus jäi vielä vähän sanattomaksi, mutta nämä ainakin: 
- keinuminen
- kukkien kasteleminen mökillä

Keskimmäinen:
- pikkuveljen kanssa uusilla synttärilahja-autoilla leikkiminen
- legoilla rakenteleminen
- piirtäminen

Esikoinen:
- voimistelu ja tanssiminen
- päättelytehtävien miettiminen
- askartelu
- eläimet
- esittäminen
- joskus lukeminen

Mieheni 9 -vuotiaana:
- legoilu
- pallopelit
- matkustaminen
- urheilun katsominen

ja sama mies vähän myöhemmin:
- huumorin viljely omassa blogiverkostossa
- luennointi
- perheen kanssa höpsöttely
- pallopelit ja pallopelien katsominen
- matkustaminen
- pienet remonttipuuhat (= isojen legoja) 

Marikki
- tiedon hakeminen, lukeminen
- hyvät lastenkirjat
- luovis sanoilla, äänellä, keholla, kuvilla tms.
   (tätä ovat esim. hyvän kirjan lukeminen dramaattisesti ääneen, valokuvakansion kokoaminen, kollaasikuvitus kalenterin kanteen tai sanojen järjesteleminen kokemusta kuvatessa...)
- lasten kanssa keskusteleminen
- vauvojen naurattaminen
- silittely ja sylittely

Mikä sinusta on hauskaa?

Ainutkertaista elämää

On paljon hyvää. 

Olen katsellut valokuvia.
Noin kolmen vuoden ajalta kuvat ovat olleet pelkästään koneella,
mutta nyt olen tartunut asiaan ja etsinyt niistä paperille laitettavaa.
Valokuvat näyttävät, miten paljon olen unohtanut,
miten lapseni ovat muuttuneet silmieni edessä
ja senkin, että kolmevuotiaan kasvoilta on jo tunnistettavissa
samat, nyt niin tutut, katseet ja ilmeet.
Olen kiitollinen kuivista, jotka tekevät minut yhä uudelleen ja uudelleen kiitolliseksi näistä ihanista lapsista, jotka olen saanut elämääni.

Pikkuiseni, pienimmäiseni (jota en saa ääneen pieneksi sanoa :-)) täytti eilen kolme vuotta!
Minusta se on aivan mahtavaa! Rakastan leikki-ikää ja leikki-ikäisiä! Ja aivan erityisesti rakastan tätä omaa pientä ihanaa nauravaista, huumorintajuista, hyväntahtoista ja omapäistä kullannuppuani!
Oi tätä elämää, että hänetkin minulle annettiin!

Hänelle on ollut kovin tärkeää olla kaksivuotias, näyttää kahta sormea ja sanoa, että minä olen näin iso. Niinpä kuopus ei ole vielä oikein hyväksynyt iänmuutosta, vaan sanoo nyt olevansa kaksi-kolmevuotias ja että hän "ihan kohta" sitten on kolmevuotias. Hän ei taida oikein välittää näin äkillisistä muutoksista :-).

Hyviin asioihin luen myös kirjan, jonka lukemisen olen aloittanut lasten kanssa. Kirjan nimi on Desperon taru ja kirjoittaja Kate DiCamillo. Emme ole vielä alkua pidemmällä, mutta olen innoissani. Kaikki (ehkä pienintä lukuunottamatta) ovat kiinnostuneita alun juonen virittelyistä, luvut ovat lyhyitä - vaikka kirja on pitkä - ja teksti asettuu mukavasti ääneen luettavaksi. Tiedossa houkuttavia iltasatuhetkiä.

Pientä pakkasta, syyshymyä, syysaurinkoa.

Entertainment the English way

  
Päivän (elo)kuva: Midsomerin murhat. (Kolmas enkkufilmi putkeen...)  

Päivän kysymys: Miksi englantilaiset rakastavat rumia kivitaloja?

What an adorable cottage! 
Magnificient castle, don't you think? 


(Kuva: http://www.flickr.com/photos/wheatfields/311115660/)

7/30

Onneksi ajatteleminen ja kirjoittaminen auttaa!
Aamun postauksen jälkeen minulla oli aikaa.
Kävin suihkussa kaikessa rauhassa
ja asetuin sitten töihini kaikessa rauhassa,
ja pysyin niissä kaikessa rauhassa...

Huomenna jatkan tekemistä. Ihan rauhassa (toivon).
Illalla lähden ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen perheen kanssa jonnekin...
Siis minnepä muualle kuin kauppaan viikonlopun ostoksia ja synttärivalmisteluja varten. :-)

Ajan ahtautta ja ahneutta

Miten on mahdollista, että minusta tuntuu
ettei ole aikaa,
että tulee kiire,
että aika valuu sormien välistä,
vaikka olen päivät kotona vielä useamman viikon?

Olenko niin tottunut mittaamaan ja suunnittelemaan ajassa,
etten osaa vain olla siinä, kun sitä kerrankin on?
Johtuuko tämä vain siitä, että kannan työhommia niin raskaasti mukanani, etten pääse vapaaksi ajan paineesta?
Vai onko kuitenkin niin, ettei aikaa koskaan ole, ei koskaan tarpeeksi, että aika on aina niin arvokasta, niin kuluvaa ja virtaavaa, että rauhattomuuteni vain sanoo totuuden siitä, että aikaa on rajallisesti, enkä minä edes tiedä, kuinka paljon, minun kohdallani?
Vai onko niin, ettei aikaa koskaan ole - ei koskaan sen enempää tai vähempää, vaan aina saman verran, tämän hetken verran ja on vain kysymys siitä huomaanko sen ajan, joka on annettu ja joka on minussa ja ympärilläni, ja jota mikään ei voi vähentää, mutta josta en myöskään voi mitenkään pitää kiinni?

Minä suunnittelen työskeni ajan tehokasta käyttämistä. Asettelen tapahtumia pidemmälle ja lyhyemmälle aikajänteelle. Olen aina rakastanut kalentereita. Tosin tänä vuonna olen ottanut pieniä askelia muuttaakseni suhdettani kalenterin tahdittamaan aikaan. Ostin pienen kalenterin. Ja ainakin alkusyksystä käytin tietoisesti vähemmän aikaa kalenteria katsellen.

Katse kelloon, 
katse kalenteriin;
onko minulla vielä aikaa
milloin minulla on aikaa
onko kaikki aika varattu
onko ajassa ahtautta? 

Ajassa tuntuu usein olevan ahtautta,
olen tottunut siihen,
se on jonkinlainen perustunnetila, joka vallitsee silloinkin, kun sille ei ole varsinaista syytä.

Tosiasiassa en ole ollut koko syksynä erityisen kiireinen.
Minulla on ollut työtä, mutta minulla on myös ollut aikaa muuhun.
Silti olen kokenut ajan ahtautta.

Ajan ahtaus on siis muuta kuin kiirettä.
Ehkä kysymys on riittävyyden ja niukkuuden mielialasta, josta luin Brené Brownin kirjasta.
Aikaa tuntuu aina olevan liian vähän, koska lähestyn asiaa niukuuden näkökulmasta.
Alan helposti ajatella: Viikko on jo kulunut, enää kolme viikkoa ja yksi mene kokeiden korjaamiseen, toinen menee kirjoitustöihin ja toipuakin pitäsi... enkä ole vielä tehnyt montaakaan asiaa, enkä edes osaa nyt nauttia tästä, aika menee hukkaan ja minä vaan... 
Älytöntä sisäistä puhetta.
Ahdasta.

Riittävyyden näkökulmasta voisin ajatella aivan toisia - ja yhtä tosia - ajatuksia.
Vaikka näin: 
Olen toipunut leikkauksesta nyt viikon. Olen saanut levätä niin paljon, kuin olen tarvinnut. Olen katsonut kolme elokuvaa, mistä olin etukäteen haaveillut. Olen lukenut vähän. Pikkuhiljaa voin alkaa lisätä ulkona liikkumisen määrää. Niille asioille, joita minulla on tänään tehtävänä on tarpeeksi aikaa. Ne asiat, joita en tee, enkä voisikaan tehdä tänään, voin siirtää levollisesti myöhemmäksi. Ne löytävät oman paikkansa ja aikansa. Minun ei tarvitse huolehtia niistä.

Ajan ahtaus voi johtua myös aika-ahneudesta.
Haluaisin - hieman omituisesti - että minulla olisi paljon aikaa, joka ei menisi mihinkään. En haluaisi antaa aikaani pois, en käyttää sitä johonkin. Haluaisin säilöä ja varastoida ja pitää omanani! Minun! Mihin sitten aikaani käytänkin, sehän olisi minulta pois, luovuttaisin sen, menettäisin, joku ottaisi sen minulta! Hukattua aikaa, hyödytöntö, palkkiotonta...

Jos saisin ahmaistua ajan omakseni, sekö sitten hellisi ja palkitsisi minua? Mitähän minä siitä kahmimastani ajasta hyötyisin? Tuijottaisinko tyhjänä eteeni syli täynnä aikaa, aikaa, aikaa?

Onko minusta, joka en ole (kovin) rahanahne, tullut aika-ahne?
Minähän en voi tehdä tiettyjä asioita, koska ne voisivat kuluttaa aikaa (jota minulla oletettavasti ei siis ole tarpeeksi). Tällainen ajan ahneus on vähintään yhtä hullua kuin rahan perässä juokseminen, ellei hullumpaa. Aikahan ei oikeasti varastoidu minnekään, eikä edes ajalla ole mitään erityistä itseisarvoa - sellaisenaan se on vain tyhjyyttä.

Olen paljossa priorisoinut aikaa. Ennemmin enemmän aikaa, kuin enemmän rahaa.
Enemmin vähemmän, jotta jäisi aikaa. Ennemmin tehokkaammin, jotta jäisi aikaa.
Nämä ovat ihan tavallisia slow life arvoja ymmärtääkseni.

Tarvitsen näkökulman muutosta.

Entä jos aika on, niinkuin rakkaus, merkityksellistä vain pois annettuna?

En voi varastoida aikaa.
En voi myöskään kalenteria katsomalla tietää kunkin hetken arvoa.
Väljä kalenterisivu ei välttämättä tarkoita ajan avaruutta,
eikä hetkessä oleminen kysy, mitä kalenteriin on kirjoitettu.

Levottomuus on minussa.
Ei sekään ole ajan syy, ei vähyyden, ei runsauden.
Eikä aika itsessään ole tärkeää,
oleminen ja tekeminen
ehkä on.

6/30

Tänään on kuudes toipumispäivä.  Elokuvana Northanger Abbey. Tunteissa ailahtelevuutta ja herkkyyttä. Oivalluksenomaisesti ymmärrys siitä, että mielikään ei voi vielä olla tasainen ja että sille on syynsä ja aikansa. Ensimmäinen päivä ilman särkylääkettä. 25 minuutin kävelylenkki ulkona, joka ehkä kuitenkin oli pikkuisen liian pitkä. Muutama väärä asento ja vääränlainen ponnistus. Epämukavat tuntemusten tuoma hillintä ei enää riitä. On saatava mieli ohjaamaan liikkeitä. Maltettava. Ajateltava. Ennakoitava. Päiväunet venyivät taas omituisiin uniin, joista oli vaikea herätä. Illalla harmistusta ja alakuloa, toisen puolesta ja toisen kanssa, vähän toista vastaankin. Kukaan ei ole kysynyt minulta, miten toipuminen sujuu tai kuinka päiväni on mennyt. On ikävä äitiä. Äidit kysyvät sellaista, mutta ei minun äitini enää. Jos kysyisi, sanoisin, että toipuminen on sittenkin aika rankkaa - vaikka kuinka kaikki näyttäisi menevän ihan hyvin.

Lämmintä

Eilen illalla kävin peittelemässä pienintä, kun hän oli jo melkein nukahtamassa.
"Hyvää yötä pikku O..."
"Hyvää yötä pikku äiti!" vastasi kohta kolmevuotias ja painoi pään tyynyyn.

Päiväraportti 5/30

Tämän päivän voisin jättää väliin.

Aamulla lapset heräsivät ylettömän aikaisin ja siitä huolimatta miehelle ja lapsille tuli kiire
ja rauhallinen mieheni huusi lapsille, minä en mennyt auttamaan, tulkitsin tilanteen väärin ja olin vielä vähän ärtynyt siitä ettei mies ohjannut lapsia jämäkämmin jo ennen, kuin olisi ollut kiire. Tiedän, mistä sekin johtuu: Olen vihainen miehen työlle, joka on aina niin kiireistä ja välillä aivan turhan ahdistavaa hänelle. 

Katsoin elokuvan, joka ei nostanut mielialaani. Teemat olivat synkkiä, enkä lainkaan pitänyt elokuvan musiikista. Elokuvan jälkeen nukahdin hetkeksi. Näin unta, jossa olin keräämässä tavaroita työpaikaltani, jossa kaikki oli muutettu omituisesti. Minulle valkeni vähitellen, että olin ehkä tullut hulluksi ja minut oli jo aikaa sitten korvattu, mutta kukaan ei oikeastaan raaskinut sanoa sitä minulle suoraan. (Elokuvan Virginia Wolf teemojen jälkiä...)

Herättyä oli tylsä olo. Talo on aivan liian tyhjä, enkä kaipaa viihdettä, kaipaan tekemistä.
Yritän täyttää lapsen terveyteen liittyvää kyselyä, mutta se jää kesken: mistä minä nyt muistaisin, millä raskausviikon päivällä hän syntyi tai minä vuonna joku sairaus todettiin tai onko isoäidillä tai miehen sisarella sitä tai tätä tautia...

Juuri nyt tämä sairausloma tuntuu pitkältä vankeudelta.
Onneksi kohta saan lapset ympärilleni.

Lukemispäiväkirja VI

Sairaalaan osui pokkarina Alice Seboldin Oma taivas.

Lukeminen oli yhtäaikaa intensiivistä ja hajanaista. Keskeytykset eivät osuneet lukujen vaihtumisen kohdalle. Ajatukset harhailivat, enkä ihan jaksanut pysyä rivillä tai edes yritää tunnistaa kaikkea tekstiin kudottua. Tarina alkaa nuoren 14 -vuotiaan tytön murhasta, mikä ehkä tarvittiin, jotta oli mahdollista keskittyä kirjaan leikkausta odottaessa. Kuulin, kuinka sairaanhoitaja sanoi toiselle potilaalle: "Tuossa on noita lehtiä, mutta harva sitä pystyy tässä tilanteessa keskittymään." No, minun leikkaukseni oli sen verran harmitonta lajia, että pystyin. Mikään liian hienovireisesti etenevä teksti tosin ei olisi toiminut.
Leikkauksen jälkeen luin kirjaa eteenpäin ja kotona viimeiset. Kirja tuli siis luettua minulle epätyypillisen nopeassa aikataulussa.

Lukeminen oli tarkoitushakuista: ajan kuluttamista johonkin. Aihe oli kiinnostava ja näkökulma myös. Kirjassa oli jopa jonkinlaista viisautta. Aika tyhjä olo lukemisesta kuitenkin jäi. Siinä oli niin vahvana mukana ajatus, että teen tätä, kun ei ole parempaakaan tekemistä. Enkä tiedä olisinko muusta syystä halunnut juuri tämän kirjan maailmaan.

4/30

Neljäs sairauslomapäivä, kolmas toipumispäivä on takana.
Katsoin elokuvan ja lisäksi minisarjan päätösjakson.
Opettaminen on kiinnostavampaa kuin viihde, ajattelin. 

Siivooja oli tehokas ja silti häneltäkin kului siivoamiseen paljon aikaa.
On aika ymmärrettävää, ettei meillä usein ole näin siistiä.

En lukenut lapsille. Juttelin kyllä tyttären kanssa.
Hän oli mukana pelastamassa eksynyttä pikkukoiraa.
Illalla häntä itketti ilman mitään syytä.

Hain pojat päiväkodista. Olin aika voimaton kun pienempi romahti pihalle haluamatta liikkua mihinkään. Jouduin pyytämään vierasta miestä nostamaan lastenvaunut auton perälle. Reissun jälkeen kyljessä pisti ikävästi.

Tein viimein sen salaatin. Ja luin muutaman sivun Siilin eleganssia.

Huomenna olen oikeasti yksin työpäivän ajan.
Mitähän silloin tapahtuu?

12.57 normaaliaikaa

Olen nälkäinen ja
vankina omassa alakerrassani.
Siivoojatäti ei päästä minua askeltamaan jääkaapille,
koska hänellä on Systeemi.
Pako takapihan kautta autolle ja lähipizzeriaan ei onnistu:
autonavaimet ja kukkaro ovat saarretulla alueella.