Äidin luona

Olin äidin luona neljä yötä.

Äiti istui usein silmät kiinni sohvassa, tuolilla, sängyllä, vaikka olikin hereillä.
Äiti oli pirteämpi kuin yleensä. Äiti lakaisi lattiaa, kun tuli vieraita.
Äiti oli mukana joissakin keskusteluissa. Äiti söi paljon ja usein.

Tein avuttomuuksissani hulluna ruokaa, kun en muutakaan osaa.
Isälle yllätykseksi, isän ruokavastuuta helpottamaan.
Äiti katsoi, kun tein hänelle ruokaa kaksi iltapäivää.
Hän sanoi: "teet paljon".
Hän syö tekemiäni ruokia vielä pitkään.
Silti en oikein voi antaa hänelle mitään. On, kuin se ei erityisesti liittyisi häneen tai meihin, että teen jotain hänen hyväkseen, rakkaudesta häneen. Jotain on välissä.
Ehkä samaa, joka estää äitiä kiinnostumasta siitä, että isän olkapää on kipeä. Kun puhun siitä, äiti, joka sentään on ammatiltaan terveydenhoitaja, katsoo vain, ei sano mitään, ei huolestu, ei ilmaise myötätuntoa.
Voin tehdä 12 ruokalajia ravitsevaa ruokaa, pakastimen täyteen, mutta ei se erityisesti kosketa äitiä.
Tai... ehkä hetken hän tavoitti siitä jotakin, ehkä, jos katson tarkkaan tai kuvittelen tarpeeksi.

Katsoin äitiä, kun hän istui sängyllä ja otin joitakin kuvia hänen huomaamattaan.
Loppujen lopuksi emme juuri keskustelleet, vaikka jotakin kai siinä puhuttiin silloin tällöin.
Ensimmäisinä päiviä taisi olla joitakin hetkiä, jolloin vuorovaikutusta oli enemmän.

Kun tulin tänään kotiin, arkiympäristön syleily tuntui hetkessä heittävän äidin ja isän jonnekin kaukaisuuteen. He kuuluvat arkeeni kipuna, huolena, suruna... mutta eivät todellisina, läsnäolevina ihmisinä. Ehkä olisi helpompaa, jos olisin vähän lähempänä ja saisin heidät arkeeni. Tai ehkä se olisi vielä vaikeampaa, en tiedä.
Läsnä oli kuitenkin jollain tavalla selkeämpää. Äidin elämä ei tällä kertaa näyttänyt niin mahdottomalta. Ehkä hänellä oli vähemmän kipuja kuin joskus. Hän jaksoi vähän enemmän. Hän ei palellut koko ajan. Ehkä minuun vaikuttivat Duodecimistä lukemani sanat siitä, että monet sairaat kokevat elämänsä mielekkääksi ja arvokkaaksi, vaikka omaiset tai muut ulkopuoliset ahdistuvat, eivätkä osaa nähdä sitä.

Nyt olen taas poissa. Isän raporttien varassa. Kaukana.

En tiedä, milloin menen taas,
enkä oikein sitäkään, millä perusteella ratkaisen sen, milloin on tarpeen mennä.

Yksinkertaista

Suunnittelen yksinkertaisen juhla-aterian. Keitto. Salaatit. Kakku.

Suunnittelen yksinkertaisen elämänvaiheen. Perhe. Kirjoittaminen. Ystävät. Puutarha.

Suunnittelen, että elän tätä yhtä yhden ihmisen elämääni nyt vähän aikaa niin, ettei ilmassa ole kovin montaa palloa yhtä aikaa.

Tähän päivään kuului kaikkia yllämainituista asioista.
Minusta tuntui kuitenkin päivän kuluessa etten saanut mitään aikaan.
Ehkä nyt illan laskeutuessa osaan ajatella toisin.
Valvon vielä vähän ja haen Mintun juna-asemalta puolen yön aikaan, kun bussit tänne eivät enää kulje.

Omana itsenä II

En ole pelkästään eksyksissä.
On suuria kovan maan alueita, joihin tämän yhden ihmisen elämän elämiseni pitkälti perustuu.
En ole enää ihan kesken. Se ilo on siitä, että on elänyt jo jonkin matkaa.

Olin lyhyellä matkalla.
Mietin ihmisiä, jotka matkustavat paljon,
ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita nähtävyyksistä,
merkittävistä paikoista ja kulttuurin maamerkeistä,
jotka haluavat aina uuteen kohteeseen, jotka haluavat nähdä ja kokea koko maailman ja nauttivat siitä estottomasti.

Minä: Ihminen, joka matkustaa uuteen paikkaan ja kokee välittömästi halua asettua,
tai tarkoituksettomuutta, koska ei asetu. 
Ei-minä: Ihminen, joka kokee päivän parin jälkeen levottomuutta, on nähnyt kaiken, haluaa eteenpäin, varaa seuraavan matkan, etsii uutta nähtävää, jotakin erilaista, jotakin toista. 

Koin velvollisuutta olla sivistyneen kansalaisen tavoin kiinnostunut historian tapahtumista ja niihin liittyvistä merkittävistä paikoista. Voisin olla kiinnostunut niistä ja hetkellisesti olenkin, mutta kiinnostus ei ulotu pintaa syvemmälle. Ymmärrän, että kansakuntien vaiheet ja kulttuurin tuotokset ovat kiinnostavia, mutta omat ajatukseni kulkeutuvat helpommin muualle. Olen kiinnostuneempi luonnosta, ruuantuotannosta, ihmisen tavasta olla maailmassa, ihmissuhteista, kielestä, vuorovaikutuksen tavoista.

Omana itsenä I

Minulla on taipumusta epäillä itseäni - koska jokin toinen näkökulma ja tulkintatapa on aina mahdollinen ja usein aivan yhtä perusteltu kuin alkuperäinenkin.
Minulla on taipumusta etsiä perusteita ja oikeutusta myös asioille, jotka eivät sitä tarvitse: haluille, tunteille, makuasioille.

Ystäväni tietää, mikä hänen lempivärinsä on ja hän on sisustanut koko kotinsa sillä. Ei ole todennäköistä, että hän koskaan muuttuisi, kyllästyisi tai alkaisi kyseenalaistaa valintaansa. Hän elää elämäänsä hyvin samalla tavalla.

Minä varaudun muutoksiin, jätän seinän tapetoimatta, koska en tiedän, mistä pidemmällä tähtäimellä pidän ja mistä en. Joskus ajattelen, ettei minussa ole yhtä ydintä, että siirtyilen paikaltani, että muutun vaikutteiden ja olosuhteiden mukaisesti.

Omana itsenä oleminen. Mitä se tarkoittaa? Jos koko elämä on omaksi itseksi tulemista, kuinka tietää, että on päässyt lähelle? 

Tiedän, että tarvitsen syvemmän sisäisen luvan omana itsenä olemiseen.
En ole muuta, kuin mitä olen, mutta olen varovainen, koen tarvetta perustella ja puolustella valintojani, haluan kovasti näyttää muiden silmissä hyvksyttävältä, hyvältä, onnistuneelta.
En ole ollut näkymätön lapsi, mutta olen ollut vain osittain näkyvä lapsi. Siitä on kyllä jo aikaa. Ehkä se silti on jotenkin minussa.

Kerään ajatuksia siitä, mitä olen ja mitä en.
Tiedänkö?
Osaanko sanoa?
Koenko, että on ok olla yhtä olematta toista?

Yhdessä elämässä toteutuu vain osa siitä, mitä voisin olla. Kestänkö sen? Hyväksynkö sen? Ja sen kuinka paljon satunnaisuutta siihen liittyy?

Olenko vastuussa kaikesta: siitä, miten koen, mitä ajattelen, mitä tunnen, mitä haluan, mitä valitsen tai olen valitsevinani? Voisinko siis valita kaiken toisin, jos vain haluaisin, osaisin tai "olisin parempi ihminen"?
Entä, jos vain sattuu olemaan niin, että olen se, mitä olen; tunnen, mitä tunnen; haluan, mitä haluan,; pidän siitä, mistä pidän; kiinnostun yhdestä, mutta en toisesta? Tarkemmin: entä, jos niiden asioiden alue, joissa nämä asiat ovat neutraaleja ja osin aivan satunnaisia asioita, joita ei tarvitse oikeuttaa, onkin paljon laajempi, kuin huomaamattani elämässä oletan?

En voi olla kovin paljon. En voi olla kiinnostunut kaikesta. En voi valita kaikkea. En pitää kaikesta.

On paljon valintoja, jotka ovat kuten lempiväri, eivätkä vaadi mitään oikeutusta ja perustelua.
Silti minulle tulee helposti olo, että minun pitäisi valita muuta kuin valitsen, kiinnostua asioista, joista en ole erityisen kiinnostunut, olla vielä vähän parempi tai toisenlainen tai jotakin muuta.

Tarjolla on valtava määrä ihanteita ja odotuksia
ja vaikka tavallaan ymmärrän sen ja yritän rajata ja priorisoida,
koen kuitenkin painetta olla kaikkea, kaikille, kaiken aikaa... tai jos ei kaikkea, niin ainakin enemmän kuin mitä yhteen elämää kohtuudella mahtuu.

Omana itsenä oleminen kuulostaa lupaukselta elää vain yhden ihmisen yhtä elämää.

Tämä kesä on samanlainen kuin pääsylippu, jonka tulostin ja taittelin ohjeen mukaan.
Vähän väliä olen taitoskohdassa, jossa valo heijastuu uudella tavalla.
Tänään olen kävellyt taitosta ja yrittänyt siirtää itseäni seuraavaan vaiheeseen, joka sekin on lyhyt.

Kesäkuu

Olen viime päivinä taas surrut äitiä, vaikka äiti on vielä elossa.

Äiti on elossa, mutta kärsii.
Jaksaa tuskin mitään,
mutta kuten tähänkin asti, kaipaa tuskin mitään.

Isä on jotenkin selvinnyt hänen kanssaan kotona.
Välillä on ylös nouseminen on vaikeaa, mutta ilmeisesti äiti vielä pääsee alakertaan pesulle.

Ajoittain äiti on intervallihoidossa ja isä vapaalla.

Suren sitä "oikeaa" äitiä, joka minulla oli ja jonka menetin kauan sitten.
Tähän äitiin, joka on nyt, on vaikea olla yhteydessä.
Sanat jäävät aivan pintaan, ei tule yhtään kysymystä, vain muutaman puheenvuoron small talk, joka sitten pysähtyy ja jää ilmaan.
Pitäisi mennä paikalle, että näkisi, miten äitin on.

Nyt on ollut pidempi tauko ja tietysti minulla on siitä jotenkin myös huono omatunto, vaikka toisaalta se on ihan ymmärrettävää kaiken huomioiden.

Äiti on edelleen palliatiivisessa hoidossa, eikä tule paranemaan.
Ilmeisesti mitään ratkaisevaa muutosta voinnissa ei kuitenkaan ole viime kesästä tapahtunut.
Olen alkanut olettaa, että äiti voi elää näin pitkäänkin. En elä jatkuvassa hälytystilassa. En odota peläten puheluita, niin kuin tein silloin aiemmin. Olen tottunut tähän. Siksi en ole mennyt sen tiheämmin, kuin mikä on luontevaa ja onnistuu kohtuudella.

Suren sitäkin, että isä joutuu niin koville.
Yhdestoista vuosi omaishoitajana ihmiselle, jolle tällaiset roolit ovat aiemmassa elämässä olleet ihan vieraita. Isä selviää, mutta pakkohan sen on olla kovaa.