tiistai 11. tammikuuta 2011

Kuinkas sitten kävikään...

On ollut paljon sellaista, mikä on ollut levollisen ahkeruuteni tiellä,
eniten kai minä itse,
toiseksi koulun reistaileva tietokone ja muu näyttölaitteisto.
Ajoittain olen ärtynyt, olen harkinnut hanskojen heittämistä tiskiin ja sitä rataa.
Ajoittain olen ollut saamaton ja laistanut suunnitelmista.

Mutta
olen myös ollut levollinen,
olen myös tehnyt työtä ja tarttunut asioihin.


Sellaistahan elämä on, sekoitusta, raitapehmistä...

Olen ollut levollinen myös sen suhteen, kun olen ollut väsynyt ja tarvinnut hengähdystaukoa tai irrottautumista.

***
Asiat vievät aikansa.
En voi kauheasti nopeuttaa sitä.
Aikatavoitteiden asettaminen voi luoda turhia paineita.
On parempi vain suostua ja asettua tekemiseen.

Gradun tekeminen tuntui aikanaan loputtomalta. Yritin silloin vain ajatella, että jokainen tehty tunti on lähempänä päämäärää ja kun tunteja vähitellen kertyy, joskus tulee se päivä jolloin työ valmistuu (vaikka se päivä olisikin jossain käsittämättömän kaukaisessa tulevaisuudessa). Siihen, mitä nyt teen, sopii sama, mutta (onneksi) paljon vähäisemmässä mittakaavassa. Työ vie aikansa. En tiedä tarkkaan kuinka kauan, enkä voi kummemmin nopeuttaa (vitkuttaa vain). Voin suostua ja asettua, ehkä nauttiakin matkasta.

Siinä mitä teen, on jotain vaikeaa ja vähän pelottavaa.
Sitä tekee mieli väistää ja siirtää.
Olen yrittänyt kohdata, katsoa ja kutistaa kohdattavan kokoiseksi.
Olen jakanut ihan pieneen: tähän kohtaan tarvitaan tämä (ja tämä ja tämä ja tämä) ihan konkreettinen tehtävissä oleva asia, muutama lause tai jonkun tiedon hakeminen, jonkun ongelman ratkaiseminen. Jopa ehkä jokin sellainen toimi, joka tuntuu helpolta ja houkuttelevalta.

Ja yritän olla ajattelematta, että en ehkä osaa.
Että mietitään sitä sitten, jos niin käy,
mitä sitä vielä murehtimaan.
(Opiskelija, joka ei ollut palauttanut työtään, sanoi, että jos tuntuu ettei osaa, hän helposti jättää kokonaan tekemättä. Yritin rohkaista tekemiseen. Tiedän, ettei se ole niin yksinkertaista.)

Huomenna jatkan. Ja käyn opettamassa välillä.

2 kommenttia:

Vuorovettä kirjoitti...

Kiitos taas. Tuota samaa olen minä tavoitellut. Herkästi haluaisin, että olisi yhtä kirkasta väriä, selkeys, valmista heti (tai silloin, kun minä haluan ja minulle sopii, yleensä kuitenkin mahdollisimman pian "alta pois"), helppoa kaikki, osaamista joka osa-alueella. Jos ei ole, ärtyy, väistelee, turhautuu, pelkää, paisuttelee.

Muutenkin mietin tuota "alta pois" -ajattelua. En haluaisi, että mikään elämässä tulee ohitettua niin. Haluaisin kaikkeen tekemiseen mielen, pakottomuuden ja jonkin lämmön. Alan herkästi miettiä, miksi sitten teen, jos isosti hankaa vastaan, miksi reagoin kuten reagoin, mitä se kertoo tehtävästä, mitä minusta.

Keskeneräisyyden levollinen hyväksyminen on vaikeaa, minäkin pilkon sitten itselleni osatavoitteita, yritän jollakin tavalla viedä eteenpäin, olla kärsivällinen, luottaa, nukkua yöni. Miksi se on niin vaikeaa, välillä ihan mhdotontakin? Pohjimmiltaan luonnekysymyskö tämä on vai opittua (äitini ja esikoiseni reagoivat kuten minä)?

Marikki kirjoitti...

Minä olen tässä meneillään olevassa syyllistynyt tosi pahasti alta pois ajatteluun. Olen aikonut tehdä "alta pois" tosi pitkään, koska työ on ollut tiedossa. Mutta ei sellaiseen, mihin ei ikäänkuin aiokaan asettua, tule tartuttua ennenkuin se on tosiaan välttämätöntä. Jos olisin ajattellut toisin, ajatellut asettumisen kautta, hyväksyvämmin, olisin varmaan tehnyt tämän jo kauan sitten...

"Haluaisin kaikkeen tekemiseen mielen, pakottomuuden ja jonkin lämmön." Juuri niin :-). Olisinpa jo aiemmin lähtenyt etsimään tätä puolta tekemästäni.

Minäkin mietin helposti tuota, että jos hankaa, niin miksi ihmeessä... Useinhan hankaus onkin merkki siitä, että jotenkin kulkee itsensä ohitse. Mutta ei ehkä kuitenkaan aina. Niinkuin tämäkin jota nyt teen; jos hankaus tuleekin siitä, että olisi jotakin vähän vaikeammin kohdattavaa, ehkä jopa jotakin opittavaa, turhaakin epäonnistumisen pelkoa tms. Entä jos tunteista ja hankauksesta huolimatta kannattaa tehdä vaikeita asioita? - sitä kysyn itseltäni.