maanantai 3. tammikuuta 2011

Viisivuotias ja vihainen
istuu kauppakeskuksen
lattialla.
Ihmiset astuvat melkein päälle.
Äiti on lähtevinään eteenpäin,
pitää silmällä,
käy kantamassa väkisten
avarampaan paikkaan.
Siinä viisivuotias sitten istuu,
ei pysy nostettaessa jaloillaan,
huutaa välillä ja taas murjottaa.
Äiti ostaa siskon kanssa damaskeja
ja odottaa.
Viimein vihainen suostuu sylissä eteenpäin.
Minä rakastan sinua, sanoo äiti silloin,
sama joka äsken sanoi:
en minä uskonut, että enää viisivuotiaat...
ei näin voi käyttäytyä...
sinun täytyy tulla nyt, en minä voi sinua tähänkään jättää...
ei tällaisesta asiasta, täytyyhän sinun tajuta...
Miltä tuntuu olla viisivuotias ja vihainen
kauppakeskuksen lattialla?
Tietääkö silloin varmasti, ettei äiti kuitenkaan jätä?
Tietääkö tunteista, että kyllä ne kohta hellittävät?
Tietääkö, että monien aikuisten katseista huokuu myötätuntoa ja ymmärrystä?
Että hekin ovat olleet niin pettyneitä, että jalat ovat lähteä alta?
Että hekin toivoisivat voivansa niinä hetkinä luottaa siihen,
että häpeä ei syökse heitä syvemmälle, vaan joku lopulta ottaa syliin,
tunteet väistyvät, mieli tasoittuu ja tarttuu taas uusiin asioihin?
Viisivuotias suostuu seisomaan kärryn päädyssä.
Sisko keksii uutta ajateltavaa.
Jos ollaan oikein hienosti,
päästään vielä pizzalle,
ihan totta, päästään.

2 kommenttia:

Linnea kirjoitti...

Oih, noita aikoja. :-)

Esikoinen kirkui kerran kolmevuotiaana kaupan lattialla: 'Haluan tuon, mutta en tiedä sen nimeä!'
En vieläkään tiedä, mikä se oli...

Marikki kirjoitti...

Äitini, joka on täällä kylässä, kysyi minulta, miten voimme aina käydä ostoksilla suuressa kauppakeskuksessa, kun tarjolla on koko ajan niin paljon kaikkea, mitä voisi haluta ja ostaa.
Tätä kirjoittaessani mietin, että en ole itse koskaan lapsena vetänyt itkuraivaria kauppakeskuksen lattialla - yksinkertaisesti siksi, ettei silloin vielä ollut kauppakeskuksia, ainakaan siellä missä asuin. Minun elinpiiriini kuului aivan satunnaisesti vierailu tavaratalon leluosastolla. Sellaista erilaisten houkutusten määrää, johon lapseni törmää tavallisella kauppareissulla, en siis ole lapsena koskaan joutunut käsittelemään. Pettymyksiähän siitä seuraa, väistämättä.