Levollista ahkeruutta?

Olen viettänyt tänään ensimmäistä työpäivää loman jälkeen. Opetan huomenna osapuilleen tauotta kahdeksasta kolmeen. Tämä päivä on mennyt valmistellessa. Käytän työasioihin myös ensi lauantain, joten työviikosta on tulossa seitsenpäiväinen.

Korvissani on soinut vähän härnäävästi lause: Ahkeruus on ilomme!

Tulevan viikon aikana ahkeruuden olisi hyvä olla iloni.
Ei saisi käydä niin, että aika mennee aatellessa, päivä piätä kiännellessä... vaikka se kovin leppoisalta kuulostaisikin.

Miten siis käy hitaan elämäni härkäviikkojen koittaessa?

No, ihan ensimmäiseksi on sanottava, että stressihän siitä meinaa tulla.
Pitäisi käynnistyä kerrasta täyteen vauhtiin, pysyä siinä ja olla tehokas ja tuottava.
Stressi yrittää ovella, vaikkei siitä liene sanottavammin hyötyä (tässä tilanteessa).
Sanon sille päivää, mutten jää pitämään kädestä. Jotain parempaa tarvittaisiin härkäviikkojen vieraaksi.

Pitäisi tarttua toimeen ja pysyä toimessa

Ahkeruudessakin on oma ilonsa, vaan miten saisin siitä kiinni?

Esteenä on stressaantuneen asenteen seuralaisena suostumattomuus - joku sellainen mieliala, että vähän kyllä pistän vastaan, enkä ihan nyt mukaudu näihin askareisiin, siirrän edellä jo voin, vetkutan ja vitkutan... (Käytännössä tällaisella asenteella voi venyttää työn taakantuntua viikko- ja kuukausikaupalla.)

Ei kiitos! Ei tätä!

Haluaisin levollista ahkeruutta.
Stressistä luopuisin,
suostuisin käsillä oleviin.
Asettuisin, muistaisin hengittää, tekisin sen, mikä on tehtävissä (liikaa murehtimatta osaamisista, tuloksista, aikatauluista, odotuksista...), nauttisin tekemisestä - en haraisi vastaan. Lepäisin, kun on sen paikka. Olisin odotuksissani kohtuullinen, mutta jättäisin innostumisellekin tilaa. Pyrähtäisin välillä juoksuun ja selviäisin kiperän paikan yli. Huohottaisin vähän ja nauraisin, ottaisin seuraavat askeleet taas keveämmin. Muistaisin välillä katsoa ulos, välillä sisään, huomata kauniin, panna merkille olennaisen. Olla peloton, olla levossa.

Sitä haluaisin
ja tarvitsisin tulevaan viikkoon.


***
Levollisuuden esille ottamisesta kiitos mm:lle aiemman kirjoitukseni kommenttilootassa.

Taipumuksia

Viherkasvini eivät kukoista.
Minä en välitä niiden hoitamisesta.
Kun naapurini huokailevat,
kuinka rentouttavaa puutarhassa puuhastelu
onkaan, minä muistan, kuinka äskettäin kääntyilin pienellä
pihapoloisellani tietämättömänä ja
riittämättömyydentunnetta potien.
Minulla on ystäviä, jotka nauttivat siivoamisesta,
mutta minä en välittäisi siivota,
vaikka osaan iloita siisteydestä.
Minä en välitä käsitöistä.
En sisusta kotia.
En rentoudu silittämällä lasten vaatteita suloisiin pinoihin.

Laulan lapsille illalla
ja luen satuja vaihtelevilla äänenpainoilla.
Lapset sanovat, että minä olen kaikkien hassuin äiti, mitä he tietävät.
Tykkään kävellä epätasaisessa maastossa metsäpolulla. En välitä liian tasaisista teistä.
Viihdyn tietokirjojen parissa. Tykkään teoriasta.
Pelaan välillä pelejä tietokoneella.
Jos on hyvää aikaa, laitan ihan mielelläni ruokaa,
mutta laitan usein sellaista, mitä muut eivät välittäisi syödä.
Minusta on kiva ajaa autoa, paitsi joskus, jos pelkään kaikenlaista.

Toisen kohdalla sanoisin, että nämähän vain ovat hänen taipumuksiaan,
omalla kohdallani myös:
mikä on vikana?
Erehdyinkö nuorena pahasti, kun en ottanut omakseni naisen perinteistä maailmaa?
Eikö kukaan kertonut minulle, että filosofia, matematiikka ja tiede ovat ylimääräistä, kun tiskit, lakanat, ruuat ja pihamaat sen sijaan odottavat kaikkialla
ja että minua tullaan pitämään niistä vastuullisena?
(Kukaan ei sano miehelleni ai sinä et ole niitä puutarhaihmisiä, eikä ihmettele, kuinka hän on päästänyt niin paljon pölyä kasaantumaan keittiön hyllyille.)

Ehkä lukion jälkeen olisi pitänyt mennä talouskouluun
ja viimeistään nyt liittyä marttoihin.
Perustavat kodinhoitotaidot olisi syytä olla hallussa jokaisella.
Ne seuraavat elämässä mukana vanhuuteen, laitokseen asti.
Muu jää ja rapisee pinnasta.

Olisi hyvä osata rentoutua niissä,
laulaa samalla,
lukea jotakin sitten myöhemmin,
olla edes vähän toisenlainen.