tiistai 7. joulukuuta 2010

Stressaantumisvelvollisuus

Sekä koulussa että kotona vallitsee sama:
käydään keskusteluja siitä, kuinka kiirettä ja kuinka stressaavaa.
Joku siksi, että työsuma on jatkuva ja vähän kohtuuton.
Joku arvostuksen vuoksi: huomatkaa, miten paljon minä teen.
Joku huomaamattaan, tavan vuoksi, liittyäkseen yhteiseen säveleen.
Tämä on mehiläisparven perusininä.

Olen puolikuntoinen, flunssassa, ja tehtäviä kasautuu.
Näin ja näin paljon, tässä ajassa! Milloin ihmeessä nuo muut? 

Jos en tee,
kai sentään poden kiirettä ja tajuan kantaa paineen selässäni? 

Tajuan, että ajattelen omituisesti.
Stressaantuminen ei auta aikaansaamisessa.
Stressaantuminen ei ole tarpeellista työn tekemiseksi hyvin.
Stressaantuminen ja kiireiden laskeskelu ei ole hyvän työntekijän mittari.
Voin tehdä ihan levollisesti,
ihan yhtä hyvin (tai huonosti),
ihan yhtä tehokkaasti.

Työyhteisössä levollisuus tietysti on vähän hankalaa.
Opettaja, joka on korjannut pinonsa levollisesti ajoissa, on auttamatta ulkona perusininästä.
Se joka korjaa viime tipassa, mutta levollisesti on sitten seuraavana pihalla.

Levollisuus voi olla parempi silloinkin, kun stressaantumiseen olisi aihetta.
Stressaaminen ei auta. Tekeminen auttaa.

Ja jos flunssa iskee, auttaa lepo.
Auttakoon uni. Katsotaan onko huomenna tekemisen päivä.
Haluan sille motoksi: Minkä teen, teen levosta.

7 kommenttia:

mm kirjoitti...

Sopii hyvin minunkin päiväni teemaan. Olen kokenut, että tuo stressaantumisvelvollisuus näin ennen joulua kuuluu eläkeläisellekin. Koko päivän on ollut sellainen olo, että tämä päivä olisi pitänyt viettää paremmin ja hyödyllisemmin...
Mikä meitä suomalaisia oikein vaivaa :)

mm kirjoitti...

Jatkoin tätä tänään vielä omassa blogissani. Kiitos.

Linnea kirjoitti...

Hyvin ajateltu - monia tosiaan vaivaa stressaantumisvelvollisuus. Yritän välttää ja suren, kun puhun ihmisten kanssa, joita tämä vaivaa. Jotka suorastaan kieriskelevät velvollisuudessaan... :-(

Lumikko kirjoitti...

Stressaantumisvelvollisuus on kyllä erittäin todellinen ilmiö työyhteisöissä. Erityisesti edellisessä työpaikassani sitä stressipuhetta riitti. Osa siitä oli totta kai todellista, siis todellisen stressin purkua työkavereiden kesken. Mutta se myös ruokki itse itseään, aiheutti jonkinlaista kilpailuakin (siitä kuka on kiireisin, ylikuormitetuin, eniten hermoraunion partaalla). Hullua.

Tekeminen auttaa parhaiten stressiin, ainakin silloin kun paineen voi olettaa helpottavan tekemällä asioita alta pois. Toisaalta, aina työ ei tekemällä lopu. Senkään takia stressiä ei kannattaisi päästää kroonistumaan, jos sen suinkin osaa estää.

Parantavaa lepoa sinne!

Marikki kirjoitti...

mm: Näistä sosiaalisista kuvioista ei kai sitten pääse pakoon edes eläkkeellä - ja ihmekös tuo; koska tätä kirjoittaessani stressaantumisvelvollisuus oli nimenomaan omien ajatusteni tuotosta, ei mitään oikeasti pakottavana ulkoapäin tulevaa --- ympäröivät tekijät ja toisten ihmisten toiminta vain houkuttivat minussa sitä esiin. Mielenkiintoinen tutkimuskohde siis :-).

Linnea: Onneksi nimeäminen vähän auttaa. Minä taisin päästä stressaamisvelvollisuudesta niiden oikein velvollisuuksien kimppuun kirjoittamisen avulla :-). Tänään olen arvioinut yhden (pienen) ryhmän tuotokset ja stressin aihetta on sitten sen verran vähemmän.

Lumikko: Sepä onkin hankalaa, että minusta on ihan hyvä, jos työpaikalla on sellainen henki, että voi sanoa stressistä ja paineista ja saada siihen helpotusta. Samalla kuitenkin siitä voi syntyä vähän sellainen yhteinen puhetapa, jolla vähän niinkuin automaattisesti reagoidaan tilanteisiin. Olen itse ollut tällaisessa osallisena. Kun muut valittavat vaikkapa arviointitöiden paineista, niin helposti menen siihen mukaan vaikka kokisinkin oman työtilanteen juuri sillä hetkellä melko kohtuulliseksi. Osaksi se on sellaista perusempaattisuutta, mutta voi siihen sekottua myös sitä, että alan jopa ikäänkuin muuntaa tilannetta omissa silmissäni stressaavaammaksi (kuin mitä se välttämättä olisi), koska yhteinen tulkinta tilanteesta niin näyttäisi vaativan. Sitten alan kokeakin sen raskaammin... Aika turhaa, eikö?

Tästä "jos en tee, niin ainakin stressaantumalla osoitan, että ymmärrän tilanteen vaatimukset" -ajattelusta yritän kuitenkin nyt eroon. Pyrin enemmän siihen, että jos tilanne kerran vaatii, niin sitten myös teen. Ja jos ei ihan aikuisten oikeesti ja ehdottomasti vaadi ja valitsen tehdä jotain muuta, niin sitten teen, enkä stressaa velvollisuudesta :-).

Pyrkimykset ja toteutus... No, ainakin on hyvä, jos tietää vähän mihin suuntaan yrittää...

Lumikko kirjoitti...

Joo, juuri noin sen olen kokenut omissakin työyhteisöissä. Eikä se päde pelkästään stressiin ja kiireeseen ja niistä puhumiseen, vaan kaikkiin muihinkin negatiivisiin asioihin: ristiriitoihin, huonoon tai sellaiseksi miellettyyn johtamiseen, milloin minkäkin asian toimimattomuuteen. Hyvä tietysti että asioista puhutaan ja saadaan vertaistukea, mutta kyllä minusta monia asioita vatvottiin niin paljon, että niistä tuli sellaisia noidankehiä ja loputtomia soita. Se tosiaan muuttui (puhe)tavaksi, joka kai sitten jotenkin yhdisti ihmisiä (mutta myös erotti). Monesti toivoin, että voisin jättäytyä niiden valituskuorojen ja etenkin pahanpuhumisrinkien ulkopuolelle, mutta se ei aina ollut helppoa.

Marikki kirjoitti...

Eräässä työpaikassani johtajalla oli aika suuria puutteita johtamistaidoissaan ja sosiaalisissa taidoissa yleisemminkin. Siitä oli yhteisössä kärsitty laajasti. Ja siitä sitten myös otettiin kaikki irti. Esimerkiksi jokainen tiedotuslehtinen luettiin riviltä ja rivien välistä, ja jos vain suinkin voitiin löytää aihetta loukkaantua tai kokea muuten vääryyttä, niis sitä koettiin. Joskus mietin, että jos tämä johtaja yritti (tai yrittäisi) taistella heikkouksiaan vastaan ja kehittää myönteisempää toimintatapaa kaiken saamansa palautteen pohjalta, onnistumiselle ei annettu lainkaan tilaa, mikään "pieni epätäydellinen muutos parempaan" ei mennyt / olisi mennyt läpi, koska negatiivisesti kokemisen kulttuuri oli niin todella vahva.
Näin tämän varmaan siksi selvemmin, että tulin mukaan ulkopuolisena ja kesken prosessin.
Onneksi nykyisessä työyhteissössäni johtaminen on työyksikön sisällä upeasti hoidettua :-). Ja tajuan arvostaa sitä, kuten monet muutkin, onneksi.

Mutta työmäärä ja kunnan päättäjät... ovatkin sitten toinen asia :-).