Perusliikkeitä

Tänään istun kolme tuntia paikallani tekemättä mitään.
Nyt minulla olisi aikaa tehdä jotakin, mutta en tiedä, mihin tarttuisin. Istun tässä.
Välillä seison. Ja kävelen.
Sellaisia ovat kehoni liikkeet tänä päivänä.
Yöksi siirryn makuulle.
Tämmöisissä olomuodoissa minä oleskelen tässä maailmassa.
Hyvin yksinkertaiselta se vaikuttaa. Muutamia askeleita. Käsien liikkeitä. Istumista.

Vaan kun olen psykologisesti hyvin monimutkainen olio. Tämän kaiken yksinkertaisuuden minä täytän moninaisin merkityksin ja kyselen itseltäni, miten mahdan tästä kaikesta selvitä, vaikka osaanhan minä istua
ja ottaa ne askeleet.

Itsensä puolella

Olisi oltava itsensä puolella.
Elämän kunnioittamista voi harjoitella myös omalla kohdallaan.
Elämä minussa. Elämä ulkopuolellani.
Ei ole olennaista eroa.

Olisi oltava itsensä puolella,
jopa kehoraasunsa puolella,
joka vajaana ja vaurioituneena,
epäonnisia geenejään kantavana,
laiminlyötynäkin
on palvellut minua näin hyvin,
antanut kullekin päivälle sen tunnut,
astunut askelet,
antanut unen ja ajatukset,
kaiken -
kaikkein tärkeimmätkin:
kolme ihmeellistä uutta elämää.

Olisiko tärkeämpää harjoitusta,
kuin olla elämän puolella itsessään?
Varjella ja vaalia,
hoitaa hyvin,
ottaa huomioon,
kuunnella, kohdella viisaudella
ja taidolla.

Nämä kysymykset eivät tarvitse vastausta. Se on ilmeinen.

Silti harjoitus on vaikea.
On nöyrryttävä elämän ja sen lakien edessä.
On noyrryttävä kumartamaan syvään
sille, joka kantaa minut,
on minä
ja jonka päivästä toiseen otan itsestäänselvyytenä
ja jonka toisaalta kuvittelen - minun tapauksessani - olevan ainakin pikkuisen kuolematon, siis edes jonkin verran paremmin suojassa, kestävämpi, pettämättömämpi ja pysyvämpi kuin mitä muiden kohdalla ymmärrän olevan laita.

Minä olen juuri näin hauras.
Minä - minäkään - en kestä huonoa kohtelua.
Tai pikemminkin: juuri minä en kestä edes tavanomaista kohtelua,
en tällä keholla, jonka sain,
näillä perintötekijöillä ja näistä lähtökohdista.

Tämä keho on rajoituksistaan huolimatta palvellut minua hyvin.
Se on kunnioitukseni arvoinen.
Sen edessä minun on nöyrryttävä
ja luovuttava vaatimuksistani.
On kysyttävä kuinka parhaiten olisi itsessäni olevan elämän puolella,
kuinka vaalisin sitä, kuinka suojaisin, kuinka varjelisin kukoistamisen mahdollisuutta?

En kysy ensimmäistä kertaa.
Minulla on harjoitukselleni suuntaviivat.
On vain kumarrettava syvään ja astuttava tielle.

Stressi nostaa päätään

Jos mieli stressaantuu, ahdistuu, on levoton
"ole lempeä mielelle".

Mieli yrittää,
eikä vain mieli vaan hartian lihakset, otsa, kasvot, kädetkin.
Ne yrittävät nostaa tänään huomisen taakkaa,
huolestua ja huolehtia,
varmistaa jotakin.
Joskus minusta tuntuu, että ne luulevat, etten huomaa, mitä olisi tehtävä, elleivät ne jännitä itseään äärimmilleen ja sinkoa kipeitä nuolia toisensa perään minua kohti.

Yritän muistaa, miten sain stressaantumisen väistymään joitakin viikkoja sitten.
Puhuin stressistä, yleisellä tasolla. Luin rentoutumisesta.
Ole lempeä mielelle.

Laadin äsken kaikella ankaruudella aikataulua, jonka oli tarkoitus estää tuleva stressaantuminen. Kun nyt tekisin kaiken juuri näin, välttäisin kohtuutonta myöhemmin.

Lukio-ikäisenä luin mielenkiinnolla ensimmäisen asteen muutoksista ja toisen asteen muutoksista. Ensimmäisen asteen muutoksissa asiat muuttuvat, mutta kaikki säilyy olennaisilta osiltaan samana.
Se, mitä suunnittelin oli ensimmäisen asteen muutos. Enemmän samaa, mutta verhotussa muodossa.

Toisen asteen muutos?

Nytkin suunnittelen ja aion:
Asetan itseni ylityökieltoon.
Lasken tunnit. Teen sen, mihin voimat tai aika riittää.
Katson kuinka pitkällä viikon päätteeksi olen.
Luotan, että kaikki menee ihan hyvin.

Ja jos mieli mielii muuta,
olen lempeä, rauhallinen.