Lapsi pikkuisen kipeänä

Olen kuunnellut Kiti Mülleriä sekä Tastulan haastattelussa että ylen radio-ohjelmassa. (Anteeksi linkityksen puuttuminen.) Minua on lohduttanut hänen tarinansa kuinka hän unohti lasten pienenä ollessa pariin otteeseen kauppakassit kaupan kassalle ja huomasi sitten parin tunnin päästä, kun lapsille piti laittaa ruokaa, että näin oli käynyt. Ehkä samaan sarjaan omassa elämässäni kuuluu tämä tunne, kun pieneni on pikkuisen, ei-ollenkaan-vakavasti kipeä, mutta kuitenkin kuumeinen, että olen saanut ylimääräisen kotipäivän, jollaisia ilman en olisi jaksanut ja että on hyvä, että tunnit saavat jäädä pitämättä, että en lainkaan jaksa ajatella vastuuta ja lojaliteettia siihen suuntaan, olen vain helpottunut, kun saan olla kotona (vaikka pitää töitäkin vähän yrittää eteenpäin samalla). Ei näitä päiviä niin kovin montaa ole ollut, kuusi yhteensä (ja vähän omia sairaspäiviä päälle), mutta helpottavia aukkoja ne ovat, jos on vain pientä kuumetta, yskää ja lapsella kotona kuitenkin hyvä olla. Müller kehotti pidättäytymään muistihäiriön epäilemisestä arjen kuormituksesta johtuvien muistivirheiden yhteydessä. Kehotan itseäni samassa hengessä olemaan tekemättä johtopäätöksiä työmoraalistani tai muusta, vaikka olenkin nyt niin kovin helpottunut tästä kotipäivästä, pojat jaloissa leikkimässä, pientä tuhinaa ja aivastuksia.

Rankana jakson päätteeksi

Tuntuu, että kirjoitan varastetuilla minuuteilla.
Huokaisen ilmoille yhden päättymisen helpotuksen,
kun saan nyt jättää lastia kuorman päältä.
Huokaisen toisenkin helpotuksen, vaikka kyynelten saattelemana,
kun saan todistaa yhden tarpeettoman ja surullisen tragedian
etenemistä edes jonkinlaiseen päätökseen.
Tuntuu aika tyhjältä tämä taukopaikka.
Kun on ollut oikein kuormitettu, ei ole helpotuksen hetkenä
mitään kaunista valmiina odottamassa.
Tai onhan minulla: kolme hurmaavaa hymysuuta.

Huoneista ja unesta

Syyspäivät ovat olleet ihanan kesäisiä.
Söimme vielä metsästä mustikoita.

Meille on tullut tavaksi siivota sunnuntaina,
kun emme millään lauantaina jaksa (ja se on ainoa kokonainen lepopäiväni muutekin).
Tänään näimme oikein konkreettisesti miten paljon aikaa pelkästään tavaroiden raivaamiseen tämän viisihenkisen täystornaadon jäljiltä vaatii.
Kaikki ei vieläkään ole paikallaan. Ollenkaan kaikella ei ole mitään paikkaa. Siinä mielessä kodin laitto on vielä kesken.

Elämme toistaiseksi näin -vaihetta. Moneen asian ei viitsi tarttua, kun tietää, että kohta asiat kuitenkin on muutettava ja ajateltava uusiksi.
Jotta pääsisimme toiseen vaiheeseen pienen pitäisi muuttaa pois makuuhuoneesta, työhuoneen pitäisi muuttaa makuuhuoneeseen (jota ennen internet yhteys pitäisi saattaa makuuhuoneessa toimivaksi) ja molemmat pojat pitäisi majoittaa heille ajateltuun huoneeseen. Tytär jäisi sitten onnelliseksi oman huoneen valtaiattareksi.

Ketjun ensimmäistä siirtoa hidastaa pienen yöelämän nykytila. Maitopullopalvelu pelaa ja äidin kyljessä on mukava kieppua. Kuinka pitkään näin? Kysyn sitä itseltäni yhä useammin. Nukun yleensä noin 7 tuntia yössä ja jos uni on katkonaista, huomaan kärsiväni pienestä univajeesta. (Nukkuisin mielelläni 8-9 tuntia, jos muu elämä sen mahdollistaisi.) Kuinka pitkään siis? Allergisen pienen sallittuihin syömisiin ei raaskisi puuttua, eikä ole vielä tullut vastaan sitä latausta, jolla muutosvaiheen itkun ja unenpuutteen läpi mentäisiin. Varsinkin kun öinen tuhisija on myös hellyyttävä ja suloinen vieressä pidettävä. Jossain kaukana väikkyvät kuitenkin myös muistot katkottomista yöunista...

Elämää on vaikea saada järjestykseen. Aina jokin osa on liikkeessä.
Kodin ja työpapereiden järjestäminenkin tuntuu aika ajoin lähes mahdottomalta.

Mutta onneksi aurinko paistaa,
pieni nukkuu vaunuissa ulkona,
muut pienet leikkivät, mies puuhaa hänkin ulkona,
teetä riittää...

Juhannusilta

Tuli hyvä juhannus.
Puheltiin aamulla, että ei oteta paineita.
Mieli oli vielä vähän alakuloinen.
Kauppa oli auki. Ostettiin ruokatarpeet.
Laiteltiin vanha leipä lämpimiksi voileiviksi.
Tein parsakeittoa ilman ohjetta. Siitä tuli kaunista, huikean vihreää.
Siivosimme vähän ja suunnittelimme lapsille illaksi aarresuunnistusta.
Söimme hyvin ja hyvillä mielin.
Sateessa ja viimassa retkeilimme lähiseudulle juhannustapahtumaan.
Oli kylmää ja mukavaa.
Tulimme kotiin iltapalalle.
Lapset löysivät merirosvojen vanhan kartan
ja viimein pitkän kaivamisen jälkeen myös aarteen.
Lupasin joskus kevättalvella vastahakoisesti nukkumaan menevälle keskimmäiselle, että juhannuksena hän saa valvoa niin pitkään, kuin ikinä haluaa.
Lunastan lupausta.
Mies meni pienimmän kanssa unille.
Me muut valvomme vielä ja kuuntelemme radiota.
Olen onnellinen. Kesäyössä kaikki näyttää idylliseltä,
rakkaat öin ja päivin toinen toistaan rakkaammilta.