Stressi nostaa päätään

Jos mieli stressaantuu, ahdistuu, on levoton
"ole lempeä mielelle".

Mieli yrittää,
eikä vain mieli vaan hartian lihakset, otsa, kasvot, kädetkin.
Ne yrittävät nostaa tänään huomisen taakkaa,
huolestua ja huolehtia,
varmistaa jotakin.
Joskus minusta tuntuu, että ne luulevat, etten huomaa, mitä olisi tehtävä, elleivät ne jännitä itseään äärimmilleen ja sinkoa kipeitä nuolia toisensa perään minua kohti.

Yritän muistaa, miten sain stressaantumisen väistymään joitakin viikkoja sitten.
Puhuin stressistä, yleisellä tasolla. Luin rentoutumisesta.
Ole lempeä mielelle.

Laadin äsken kaikella ankaruudella aikataulua, jonka oli tarkoitus estää tuleva stressaantuminen. Kun nyt tekisin kaiken juuri näin, välttäisin kohtuutonta myöhemmin.

Lukio-ikäisenä luin mielenkiinnolla ensimmäisen asteen muutoksista ja toisen asteen muutoksista. Ensimmäisen asteen muutoksissa asiat muuttuvat, mutta kaikki säilyy olennaisilta osiltaan samana.
Se, mitä suunnittelin oli ensimmäisen asteen muutos. Enemmän samaa, mutta verhotussa muodossa.

Toisen asteen muutos?

Nytkin suunnittelen ja aion:
Asetan itseni ylityökieltoon.
Lasken tunnit. Teen sen, mihin voimat tai aika riittää.
Katson kuinka pitkällä viikon päätteeksi olen.
Luotan, että kaikki menee ihan hyvin.

Ja jos mieli mielii muuta,
olen lempeä, rauhallinen.

Omilla mailla

Mieli on raskas ja keveä yhtä aikaa. Mies tulee aamulla kotiin. Hän lentää yön pois lämpimästä tänne kylmään, raikkaaseen, kauniiseen pimeään.

Minun pieneni nukkuvat kolmion kärjissä. Menen keskelle makaamaan. Joka suunnalta kuuluu tasainen hengitys. Vajoan, tulen samaksi.

Mieli on raskas ja keveä yhtä aikaa. Kuulostelen näppäinten ääniä. Haluaisin, että joku olisi vielä tässä, että voisin jatkaa keskustelua aamuun, olla vähän vielä irti konkreettisesta, ystävyyden luomassa poikkeustilassa. Kaleidoskoopista katsoisin vaihtuvia kuvioita. Onko siinä peili? Itsenikö näin?

Kävin siellä, minkä olen jättänyt taakse. Tapasin ihmisen, joka asuu minun kodissani nyt. Olin lämmössä ja puheen sorinassa. Kun astuin taikapiiristä ulos olin kipuun saakka haikea ja kuitenkin kummallisen vapaa, ikäänkuin minulla vain täällä olisi aivan täydesti tilaa kasvaa siksi, joksi olen tulossa, mutta jota en itsekään vielä tiedä. Miten minussa on jotain näin paljon tilaa tarvitsevaa, näin tummaa, näin vihreää, näin hidasta? Onko minussa jokin vakaa, onko minun oltava näin varma ja kuitenkin näin hauras, näin kovin rajoitettu?

Onko asetuttava avaralle, yksinäisyyden varjoon?

Ovatko vaihtoehdot näin rajatut: olla tänään se, mitä olen tänään? Eikö pitäisi jotain muuta? Eikö aina pitäisi - olla matkalla johonkin, jotain toista, jotain enemmän, jotain vähän juhlavampaa, ei näin arkista, näin sameaa, näin tavallista tai vähän outoa, poikkeavaa? Mutta että pohjia myöten asettua elämään juuri tätä minun omaa kohdalle sattunutta elämääni? En tiedä olenko koskaan kysynyt sitä itseltäni. En ole tullut suostuneeksi - syvältä, pohjia myöten.

Että ihan tavallinen elämä. Ei mitään erityistä.
Eikä tämä päivä mitään tulevaa varten,
jos hyvä elämä, niin ihan tässä, tänään vaikka.

Laulu takapenkiltä

"Minä olen puu
minä olen talo
minä olen auto
minä olen pilvi
minä olen tyyny
minä olen postilaatikko
minä olen leijona
minä olen... (jatkuu tätä rataa noin 56 säkeistöä)

Minä olen kaikkee,
mutta minä olen silti minä.

Minä olen ollut kaikissa paikoissa,
mutta tykkään silti tästä maailmasta."

Työvuorovesi

Työ on valuvaa.
Se on kaikkialla siellä, missä ei selkeästi ole jotain muuta.
Helpostikaan ei synny sellaista ei-työn aluetta
jossa olisi vain avaruutta ja aikaa.
Kaipaisin sellaisia hetkiä,
hetkiä jotka eivät ole täyttyineitä ja merkityksistä täysiä,
vaan joissa se mikä on ollakseen
vain ilmenisi ja yllättäisi minut.
Nyt sellaisiin hetkiin
on aina työtä tarjolla.

Ennen olen rajannut selvemmin: tässä on työn alue, tässä muun.
Nyt mukana on niin monta tekijää.
On monta pientä ihmistä,
sairastajaa, ikävöijää ja yksioloa vierastavaa koululaista.
On kotiäitiyttä ja työtä muistuttavia vuosikaudet yhdistellyt mieli, joka rutiininomaisesti tarttuu tekemiseen siinä välissä, joka sille aukenee.
On uutuundenviehätystä ja uutuudenjännitystä. On kirjoja ja ideoita ja jäsentymättömiä kokonaisuuksia, nälkää niiden jäsentämiseen, malttamattomuutta, toteuttamisen halua, toimivan ikävää, onnistumisen ikävää, ehyeksi saattamisen tuoman tyytyväisyyden ikävää.







Olenkohan vain tässäkin nyt liian kiireinen?
Ehkei rajojen selkiytymisenkään aika ole vielä,
niin kuin ei vielä ole valmiiksi saamisenkaan aika.
Muistanhan minä, että tämän päivän hyvin tehdyt (t)yöt,
ovat parhaimmillaan huomisen keveitä iltapäiviä, levollisia iltoja, onnistumisen iloja.

Nyt vain on vuoksen vuoro,
kaikki on vedestä täyttä ja kiihkeää.
Aikanaan luode paljastaa kivien välit
antaa tilan ja ajan,
lähettää linnut nokkimaan
ja hyönteiset rikkomaan auringon lämmittämän hiekan pintaa.