Stressaantumisvelvollisuus

Sekä koulussa että kotona vallitsee sama:
käydään keskusteluja siitä, kuinka kiirettä ja kuinka stressaavaa.
Joku siksi, että työsuma on jatkuva ja vähän kohtuuton.
Joku arvostuksen vuoksi: huomatkaa, miten paljon minä teen.
Joku huomaamattaan, tavan vuoksi, liittyäkseen yhteiseen säveleen.
Tämä on mehiläisparven perusininä.

Olen puolikuntoinen, flunssassa, ja tehtäviä kasautuu.
Näin ja näin paljon, tässä ajassa! Milloin ihmeessä nuo muut? 

Jos en tee,
kai sentään poden kiirettä ja tajuan kantaa paineen selässäni? 

Tajuan, että ajattelen omituisesti.
Stressaantuminen ei auta aikaansaamisessa.
Stressaantuminen ei ole tarpeellista työn tekemiseksi hyvin.
Stressaantuminen ja kiireiden laskeskelu ei ole hyvän työntekijän mittari.
Voin tehdä ihan levollisesti,
ihan yhtä hyvin (tai huonosti),
ihan yhtä tehokkaasti.

Työyhteisössä levollisuus tietysti on vähän hankalaa.
Opettaja, joka on korjannut pinonsa levollisesti ajoissa, on auttamatta ulkona perusininästä.
Se joka korjaa viime tipassa, mutta levollisesti on sitten seuraavana pihalla.

Levollisuus voi olla parempi silloinkin, kun stressaantumiseen olisi aihetta.
Stressaaminen ei auta. Tekeminen auttaa.

Ja jos flunssa iskee, auttaa lepo.
Auttakoon uni. Katsotaan onko huomenna tekemisen päivä.
Haluan sille motoksi: Minkä teen, teen levosta.

Perusliikkeitä

Tänään istun kolme tuntia paikallani tekemättä mitään.
Nyt minulla olisi aikaa tehdä jotakin, mutta en tiedä, mihin tarttuisin. Istun tässä.
Välillä seison. Ja kävelen.
Sellaisia ovat kehoni liikkeet tänä päivänä.
Yöksi siirryn makuulle.
Tämmöisissä olomuodoissa minä oleskelen tässä maailmassa.
Hyvin yksinkertaiselta se vaikuttaa. Muutamia askeleita. Käsien liikkeitä. Istumista.

Vaan kun olen psykologisesti hyvin monimutkainen olio. Tämän kaiken yksinkertaisuuden minä täytän moninaisin merkityksin ja kyselen itseltäni, miten mahdan tästä kaikesta selvitä, vaikka osaanhan minä istua
ja ottaa ne askeleet.