"Äiti,
ajatella,
kuinka kivaa voi olla
elämä!"

5-vuotias, ohimennen

Paluuta tekemässä

Palasin töihin.

Heräsin yöllä kummastelemaan millaiseen rooliin näinkään itseni astumassa.
Osa siitä on vain minun mielessäni olevaa kuvaa.
Ravistin vähän harteitani,
ajattelin mennä samana, samana kuin istun tässä, tekemättä turhaa rajaa.
Marraskuun pimeään sopii supisuomalainen kaunistelemattomuus.

Huomenna pimeä jatkuu,
mutta minä ajattelen jäntevöityä.
Huomenna on pakkaskelin spurtti potkurin kanssa mäkeä kohti.
Vähän täytyy pinnistää, että saan kelkan vauhtiin,
ei liikaa,
välillä lepään jalaksella.

Luen vastauksia. Pinoittain vastauksia.
Joku kirjoittaa sen, mitä tietää, vaikka se ei yhtään sovi kysymykseen.
Alan ajatella, että elämähän on vähän sellaista,
elää minkä osaa, vaikka ei se sopisikaan kysymykseen
jos edes tietäisi, mikä on kysymys :-)


Parempi vastata edes jotain,
sanon aina opiskelijoille.

Jokin sai kysymään, mitä minä elämältä haluan
ja senkin, mitä elämä minulta.

Että huolehtisin heistä, jotka ovat käsiini lasketut.
Että syleilisin jokaista päivää,
ja ehtisin huomata, mitä minulle on annettu.

Ei sydän turhaan jaksanut tämän päivän lyöntejä.