Tietämättömyys ja välttämättömyys.

On loputtoman paljon kirjoja ja minulla on niistä muutama.
Niiden muutaman lukeminen tuntuu ylitsepääsemättömältä,
kun niitäkin on jo niin monta.

Tämän avasin, luin alkuun, se jäi,
olen unohtanut, mitä oli,
voinko nyt vain aloittaa keskeltä?

Lapsellani on kuumetta, vapinaan asti.
Ajattelin olla vaan onnellinen:
huomenna saan olla kotona.
Ajattelin olla olematta
yhtään velvollisuudentuntoinen työtä kohtaan.

Ajattelen tiedon valtameriä, omaa pienuutta,
sitä, kuinka kerron yksinkertaisen tarinan:
olipa kerran kulttuuri... tämä tarina kertoo
siitä pienen osa, pieni yksinkertaistettu osatotuus
jota en ehkä itsekään oikein ymmärrä,
aalto joka sattumalta osui rantaan minun kohdallani,
antakaa anteeksi,
ei minulla muutakaan ole.

Lapsellani on kuumetta ja hän vapisee,
nielee lääkkeen vastaan panematta,
kapuaa syliin, käpertyy,
olen pieni koira, äiti vois olla tän emäntä.
Sanon: minä pidän sinusta huolen.
Sanon, vaikka siinäkin tiedän olevani
sattuman aallon haltijana,
viimekädessä, kovempien tuulien puhaltessa
olisin voimaton.

Otan yhden kirjan. Luen siitä pari lukua.
Se on mahdollista,
se on kohdallani.
En voi syleillä koko maailmaa.
Yhden voin sulkea syliini,
voin kertoa yksinkertaisen tarinan
omalta paikaltani, oman ymmärrykseni varassa
(vaikka se on pieni ja minun tekisi mieli sanoa riittämätön),
koska se riittää,
kunakin hetkenä pieni yksityinen näkökulma,
simpukan perspektiivi.
Kun meillä ei ole muuta, se riittää tähän.